Passiivinen vainolainen

Suosittu tapa tehdä miesten naisiin kohdistama väkivalta yhteiskunnallisesti hyväksytyksi on puhua siitä kuin passiivisesta luonnonilmiöstä. Lyöjä-miehen moraaliin ei satu, koska hän ei oikeastaan tee mitään. Asioita vain tapahtuu.

Kun väkivallakkoa suojellaan, uhria voidaan syyttää. Uhrin olisi pitänyt tietää paremmin. Voi hyvin moittia tyhmyydestä sellaista, joka tieten tahtoen menee heikoille jäille. Eihän mykkä luonto tunne armoa!

"Tyttö joutui raiskatuksi."
"Eukko sai turpiinsa."
"Sataa. Tuulee."

Häntä lyötiin, mutta kukaan ei lyönyt häntä. Kenenkään nyrkki ei murtanut hänen nenärustoaan, kenenkään käsi ei häntä kuristanut. Tekijä ei voi vastata teoistaan, koska tekijää ei ole. Kudosvaurio vain on todellinen.

Outoa, turhaa suojelua! Pahaa pitää uskaltaa kutsua pahan nimellä. Pitää sanoa:

"Hän raiskasi tytön."
"Mies löi vaimoaan."
"Sataa. Tuulee." (Ovat oikeita luonnonilmiöitä.)

Työstään mies tunnetaan.

Macbeth ja muita naisia

Q-teatterissa menee nyt Macbeth. Sen nimiroolissa on Elina Knihtilä. On vapauttavaa nähdä nainen sellaisessa pääroolissa!

Macbeth ei tietenkään sinänsä kelpaa esikuvaksi kenellekään. Hänhän on paha, onneton ihminen. Hän uhraa tyhmän vallanhimonsa tähden valtakunnan rauhan ja kaiken jo saavuttamansa. Mutta tässä onkin kapinallisuuden ydin: noita yleisinhimillisiä tunteita ei nainen yleensä saa ilmaista. Nainen saa näytelmissä esittää vain naista. Eikä vain oikeaa naista, vaan näytelmien naista, passiivista, tunteikasta itkuiitaa, naisen kuvaa.

Nykyinen taide on aika martoa juuri siksi, että se ei tee muuta kuin toistaa vanhoja puhkikuluneita roolimalleja. Väitän että ainoa keino uudistaa nuupahtamisvaarassa olevat taidemuodot (kaunokirjallisuus, elokuva, rock-musiikki) on kääntää perinteiset sukupuoliroolit toisinpäin. Naisille pitää antaa aktiivisen sankaruuden tai roistouden elämyksiä. Miesten taas pitää saada olla muutakin kuin tylsiä, kylmiä, tyhjiä Marlboro-miehiä.

Onnistuneimmat taideteokset ovat ihmisten ohjelmointia. Tarkoitan tässä ohjelmointia hyvässä mielessä, en missään aivopesuaikeessa: Taide on opetustyökalu. Jos taideteos on todella hyvä, sen kautta sen kokija saa uusia toimintamalleja elämäänsä varten. Lapsethan oppivat saduista, mutta niin oppivat aikuisetkin.

Tehkää sellaisia näytelmiä/kirjoja/elokuvia/tietokonepelejä, joissa olette kääntäneet vanhat mallit. Tehkää teos, jossa tyttö pelastaa avuttoman prinssin. Jossa aviomies tukee uutterasti ja uhrautuvasti nerokkaan vaimonsa luomisen tuskaa. Jossa sankarillinen isä joutuu juonittelemaan, huoraamaan ja mielistelemään vallanpitäjiä voidakseen pitää lapsensa hengissä ja leivässä.

Miespuolinen Carmen, lady Macbeth ja Vihervaaran Anna.
Naispuolinen Beethoven, Einstein ja Mannerheim.

Vain näin saatte teoksiinne voimaa. Tämän ajan henki on vanhojen roolien rikkominen.

Vittuilua

Ei vittu ole haukkumasana. Kun sitä huudetaan, huudetaan apuun suurempaa voimaa. Kun ihminen kiroillessaan huutaa "saatana!" tai "jumalauta!", ei hän halveksi jumalaa eikä pirua. Hän kutsuu hätiin taivaan ja helvetin voimia. Samoin on vitun kanssa

Vitussa on suuri väki. Väki on sama kuin voima. Vanhalla kansalla oli sellainen uskomus, että jos nainen metsässä kulkiessaan törmääkin karhuun, hänen kannattaa pyllistää ja nostaa hameet korviin. Silloin vastassa olisivat siis vitun väki ja mahtava metsän kuningas. Se tiedettiin, että tällöin heikompi – karhu – pakeni.

Naiset vittua huutaessaan vetoavat suoraan esiäitiensä katkeamattomaan ketjuun. Itseensä kaikkien naisten, kaikkien äitien, ilmentymänä. Joka äidillä on vittu. Joka naisella on vittu.

Miehiltä vittu puuttuu. Vitun puuttuminen on miehen tunnusmerkki. Kun Suomi on kuitenkin äitivaltainen maa, miehet eivät luota omaan voimaansa, omaan väkeensä.

Kun mies huutaa vittua, hän siis huutaa apuun äitiään.