Yläasteella oli hirveää. Meillä oli sellainen kuvio, että luokassa pari päsmäripoikaa määki ja määräsi, ja kaikki muut istuivat hartiat koholla laskien hetkiä yläasteen loppumiseen. Erityisesti kuvioon kuului se, että tytöt eivät saaneet puhua luokassa. Varsinkaan mielipiteitä ei saanut sanoa. Jos tyttö sanoi mielipiteen ääneen, häntä tervehti pahispoikien mölinäkuoro: "Mööh!" Välitunnilla seurasi toki armoton vittuilu ja hävetyttäminen. Aika pian siinä oppi vaikenemaan: pennun ei ole helppo nousta yksin koko silloista tunnettua maailmaansa vastaan.
Eräällä häröpäisellä hissanmaikalla oli jotain naisia vastaan. Sen näki ja tunsi hänen opetuksessaan. Kerran hän heitti meidän teinimieltemme purtavaksi tämän vanhan helmen:
"Kyllä miehet ovat älykkäämpiä kuin naiset. Sen näkee siitäkin, että kaikki maailman suuret keksinnöt ovat miesten keksimiä!"
Pojat hekottelivat hyvillään.
"Noo? Eikös tytöillä ole mielipidettä tähän asiaan? Vaikeneminen on myöntymisen merkki!"
Me emme sanoneet mitään.
"Heh hehe! Kyllä jokainen saa sanoa, jos on sanottavaa. Jos ei sano, niin sitten ei selvästikään ole sanottavaa!"
Toisella kertaa, paljon vanhempana, olin aloittanut erään itsepuolustuslajin harrastamisen. Se kurssi oli varsin miesvaltainen, naisia oli vain muutama. Kun peruskurssi vaihtui varsinaiseen treenaamiseen, ne loputkin naiset katosivat. Vetäjä oli oikein mukava ja asiallinen mies, kuten olivat myös monet pidempään harrastaneista. Mutta osa niistä sen paikan treenarijätkistä oli penseitä ja nuivia. He eivät halunneet ketään naista pilaamaan peliään, joten he kerääntyivät penseäksi palloksi. He kohottivat sievät nenänsä kohti kattoa ja antoivat minun ymmärtää, että olin astunut sopivaisuuden rajan yli.
Sain tuta heidän paheksuntansa. Minulle ei puhuttu. Kukaan ei koskaan mielellään treenannut minun kanssani. (Noissa lajeissa tehdään paljon pariharjoituksia. Jos parilla on kovin suuri voimaero, tiettyjen juttujen treenaaminen voi olla vaikeaa tai jopa vaarallista. Kyse ei kuitenkaan ollut fyysisistä eroista johtuvasta vierastamisesta, vaan pelkästä dissaamisesta.) Salin kulttuuriin kuului tietynlainen toverillinen vitsailu treenatessa - mutta minun vitseihini ei koskaan vastattu.
Tämä oli yksinkertaisesti se tyypillinen "käyn naisena rautakaupassa" –ilmiö. Kun itse olen herkkä lauman tunnelmille, tiesin pian, mitä minulta haluttiin:
"Sä et kuulu tänne, nainen! Tämä ei ole sua varten! Sun on mentävä pois."
(Sillä kertaa) lopetin treenaamisen.
Lapsena joskus ihmettelin historiankirjoista lukemiani vanhojen aikojen ihmisten kummallisia tapoja. Siis vaikka näitä, että naiset eivät saaneet yksin tehdä sitä-tai-tätä. Miksi ne hulluun muottiin ahdetut naiset eivät vain silkalla tahdonvoimalla ja pokalla nousseet älyttömimpiä sopivaisuussääntöjä vastaan?
Mutta se on niin, että eri mieltä oleminen on hyvin tuskallista. Se on pelottavaa jo sinänsä, varsinkin nuorelle. Rikkuria saattaa uhata ihan oikea väkivalta. Vaikka kukaan ei suoranaisesti vetäisikään sinua turpiin, laumaeläimelle on raskasta tuntea muiden paheksunta. Päivästä ja tunnista toiseen.
Maailman rajat eivät välttämättä ole ne, jotka paljain silmin näet. Älä siis sano, että "No kyllähän naiset voivat mennä teknisille aloille! Miehet voivat ruveta sairaanhoitajiksi jos heitä huvittaa! Se on ihan omasta halusta ja tahdonvoimasta kiinni!". Aina se ei riitä.
Totta kai laillinen oikeus on se suurin voitto ja tärkein asia, mutta myös olosuhteet on otettava huomioon. Jos jonkun täytyy tietyssä asemassa ollakseen nähdä kolmin verroin vaivaa, torjua kolmin verroin epäoikeudenmukaisia hyökkäyksiä, hänen mahdollisuutensa tuohon asemaan eivät ole samat kuin sellaisen henkilön, jonka kimppuun ei koskaan käydä. Jos saat turpiisi siksi, että miehenä käytät hametta, sinulla ei ole täyttä mahdollisuutta käyttää hametta.
On tekopyhää väittää muuta.
