Uusimmassa manifestissaan Moilanen ruotii
naisten asevelvollisuutta. Aihe on
muutenkin pinnalla.Tärkein ensin:
Naisella ei ole mitään velvollisuutta mennä armeijaan. Vain miehiä koskeva asevelvollisuus ei tällä hetkellä ole sukupuolisortoa. Syitä on kaksi:
- Sukupuolet Suomessa tai missään muuallakaan eivät lähde tasa-arvoisesta asemasta. Naiset tekevät jo nyt enemmän työtä kuin miehet. Kaikki lisääntymisen kustannukset ovat tällä hetkellä naisten harteilla. Olisi kohtuutonta sälyttää naisten harteille enää lisää työtä, paitsi jos miehet ottavat osansa lastenhoitotyöstä.
Naisten tekemää työtä ei yleensä lasketa työksi. Me synnytämme lapset. Meillä on kuukautiset. Me olemme ne, jotka tekevät maailman perustyön: lastenhoidon, kotityöt, ruuanlaitot. Ne kaikki on laskettava mukaan yhtälöön. Siksi on vain oikeus ja kohtuus, että miehilläkin on jokin ehdoton yhteiskunnallinen velvollisuus. (Heti, kun sukupuolten työnjako perustyön suhteen on korjattu, tilanne on tietenkin toinen.)
- Mutta eihän ole miesten vika, että he eivät pysty tekemään ruumiissaan lasta? Ei tietenkään. Mutta sodat ovat miesten vika. Eikö kuulostakin tuhmalta, että uskallan sanoa sen ääneen? Sodistahan yleensä puhutaan niin kuin ne olisivat jokin järkkymätön luonnonlaki. Sotia on toki pidetty kautta historian, mutta ne ovat urosten häiriökäyttäytymistä. On väärin, että naiset joutuvat kärsimään miesten toilailuista enemmän kuin nyt jo kärsimme. Teurastakoot kyrvät toisiaan, jos kokevat sen välttämättömäksi. Jättäkää meidät sen ulkopuolelle. Meidän on ajateltava sukupuolia myös globaalisti, luokkakysymyksenä.
Nyt kun olen sanonut tämän kaiken, voin kertoa, että
mietin itse aikoinani vakavasti armeijaan menemistä. Päätin lopulta, etten mene. Tein päätökseni osaksi yllä mainitsemistani syistä, osaksi syyni olivat henkilökohtaisia: en usko, että armeijaan meno olisi minulle paras tapa olla hyödyksi rauhalle ja vapaudelle.
Se on sääli. Voin sanoa, että maanpuolustus kiinnostaa minua aivan saatanasti. Minua kiinnostaa, mitä minulle tapahtuu. Haluan olla mukana päättämässä kohtalostani. Suomi on minun maani, Suomessa on minun elämäni. Puolustaisin sitä asein, ilman muuta, jos se olisi ainoa tapa. En ole isänmaallinen sanan varsinaisessa merkityksessä. En nousisi aseisiin minkään abstraktin Suomi-neidon puolesta. Se, mitä puolustaisin, olisivat tasapuolinen koulutus, vapaa abortti ja ehkäisy, lasten rokotukset, kouluruokailu, katuvalot ja toimivat vessat. Siis länsimainen vapaus: ei täydellinen, mutta tällä hetkellä paras mahdollinen.
En tiedä, soveltuisinko nykyarmeijaan. Olen parhaimmillani hyvä johtaja (huonoimmillani inisen), tulen hyvin toimeen miesten kanssa (ette ehkä uskoisi!), nautin selkeissä organisaatioissa työskentelemisestä. Mutta sen mukaan mitä olen kuullut, armeijassa tapaa kaikki miesvaltaisten organisaatioitten huonoimmat puolet: simputuksen, tyhmäilyn, selkäänpuukotuksen, juoruilun, sukupuolisorron. (Tämä pohjautuu armeijan käyneiden tuttavieni, miesten ja naisten, erittäin subjektiivisiin kokemuksiin. Voi hyvin olla, että intissä on erilaistakin toimintaa.) Saan sitä sortopaskaa niskaani muutenkin elämässäni. En tahdo panna vuotta turhille
vosuille pokkuroimiseen, kun samalla vaivalla voin tehdä sellaista työtä, joka kyllä edesauttaa naisten ja miesten asemaa.
Toisekseen ajattelen ihan ruumiini kestokykyä. Olen ihan hyväkuntoinen, mutta en tietenkään ole yhtä vahva tai nopea kuin mies. Joten - mitä minä tekisin maavoimissa? Ajatus taistelutilanteessa tappamisesta (jos se olisi ainoa keino) ei minua häiritse, mutta en ihan fyysisesti olisi kummoinenkaan tetsaaja. Onhan armeijassa toki
naisellisiakin töitä, mutta kokonaisuutena armeijalla ei tunnu olevan minulle mitään käyttöä. Armeija ei nykyisellään hyödynnä (naisten) kykyjä tai aivoja.
Olen hyvin halukas
palvelemaan yhteiskuntaa. Olen partiotyttö. Olen Amnestyn jäsen. Haluan auttaa ja muuttaa maailmaa. Haluan pelastaa koko maailman. Haluan tehdä työtä yhteiseksi hyväksi. Mutta tahdon järkevän tavan toimia.
Ratkaisu voi olla
(siviili)kriisinhallintatyössä.
Näin terrorismin ja pandemioitten aikakaudella olen miettinyt suuria uhkia. En tiedä
yhteiskunnan kriisinhallinnasta mitään. Esimerkiksi: mitä ydinvoimaloille tehdään, jos sota
sytytetään? Kuka ne ottaa hallintaansa? Vai tehdäänkö ne vain toimintakyvyttömiksi? Miten sähkönjakelu varmistetaan kriisitilanteessa? Entä miten tietoliikenneyhteydet?
Kriisin ei tarvitse olla sotilaallinen: Esimerkiksi käy puhtaan veden jakelun järjestäminen Nokialla sen pilaantuneen veden tapauksen aikoihin. Tärkeää kuitenkin on, että naiset saataisiin mukaan päättämään
infrastruktuurin rakenteista. Ja mobilisoitua yhteistoimintaan.
Ehkä näin saataisiin naisia myös kouluttautumaan rahakkaisiin ja sitä kautta vallakkaisiin teknisen alan töihin, ja sitä kautta yhteiskuntamme keskeisimpään valta-asemaan. Ja esimerkiksi hoiva-aloilla työskenteleville naisille enemmän ansaittua omanarvontuntoa.
Kun toivottavasti kerran lastenhoidon kustannuksia pyritään tasaamaan ja perinteisiä sukupuolirooleja purkamaan, on tietenkin oikeus ja kohtuus, että kodin ulkopuolisetkin velvollisuudet jaetaan uudestaan. Kun miehet tulevaisuudessa sotkevat kätösensä vauvankakkaan ja panevat uransa vuodeksi hollille koti-isinä, naisille voitaisiin aivan hyvin määrätä yleinen kriisinhallintapalvelus.
Minä haluan suojella yhteiskuntaa. Antakaa siis minulle yhteiskunnanpuolustustyötä, jota voin tehdä.