Lucia, valon tuoja

Aftonbladet uutisoi, että Ruotsissa murretaan myyttiä aivan urakalla. Ysiluokkalainen Freddy Karlberg haluaisi olla valon juhlan Lucia, mutta reksi ei anna pojan kantaa kynttiläkruunua.

Tähän tapaukseen sinänsä en tahdo ottaa kantaa. Minulla ei ole käsitystä siitä, kuinka merkittävä symboli Lucia ruotsalaisille on. En siis tiedä, millaisesta asiasta oikeastaan on kyse. Muutenkin jutussa lienee enemmän kyse yläastekundin tsoukista kuin mistään vakavasta kannanotosta. Silti hykertelen käsiäni ilosta.

Minusta roolien uudelleenjako niin elämässä kuin saduissakin on erittäin hyvä homma. Me olemme sellainen eläinlaji, että opimme maailman ja oman paikkamme maailmassa nimenomaan tarinoitten kautta. Tarinoitten opetukset menevät meillä veriin: Kateus ei kannata. Kostaa ei saa. Hyvä nainen tottelee, kelpo mies tekee. Jos tarinoita muutetaan, muutumme mekin.

Rehtorin mukaan Freddy ei kelpaa Luciaksi, koska "Lucia oli nainen." Sokaistu marttyyrineitsyt ei ollut mies. Ymmärrän kyllä tämänkin näkökannan. Naisille on hyvin vähän voimallisia esikuvia. Meidän ei ole perinteisissä tarinoissa sallittu olla sankareita. Monet naiset ottavat sen linjan, että niistä vähistä pidetään sitten kiinni kaksin käsin. Teemme juhla-aterian niistä tähteistä, jotka meille heitetään. Emme ehkä saa olla kokonaisia, aitoja ihmisiä, mutta saamme sentään olla kärsiviä uhreja. Emme toki jeesuksia, kaikista kärsivimpiä, mutta marttyyrineitseitä sentään. Kärsitään siis olan takaa. Ollaan kerrankin päätähtiä ja esillä.

Samantyyppinen ilmiö on se, ettei perheenäiti suostu luopumaan kotitöistään. Hän vihaa niitä ja marisee niistä. Hän kadehtii kodin ulkopuolella "oikeita töitä" tekevää miestään. Siltikään hän ei anna miehensä siivota. Töiden epätasa-arvoinen jakautuminen ei suinkaan ole aina miehen laiskan sikamaisuuden™ vika! Nainen itse saattaa kieltäytyä luopumasta siitä vallasta, joka hänellä on. Koti on hänen valtakuntansa. Saiturin hikisin sormin hän puristaa sinipiikaa kädessään. Jostain hän sentään saa päättää!

Saituri pihtaa, koska pelkää häviävänsä kaiken. Kurjakin rooli on parempi kuin ei mitään. Saituri voi tietysti olla mieskin: miksi mies luopuisi vanhasta onnettomasta vallastaan, jos hän niin tehdessään joutuisi tyhjän päälle? Menetys pelottaa. Siksi uusia tarinoita kirjoittamalla voidaan muistuttaa kaikkia sukupuolia siitä, mitä he voisivat saada.

Jaetaan roolit ja työt uudestaan, niin kaikki voittavat. Äitikin saa vaikuttaa yhteiskuntaan ja olla oma yksilönsä. Kotitöitä tekevä ja lapsiaan hoitava isä puolestaan saa osan äidin entisestä yksinoikeudesta: isästä tulee perheen oikea osa. Hän saa kuulua perheeseen sen aitona jäsenenä, ei vain kylmänä ulkosatelliittina. Me tarvitsemme Isä Maarian (ja äiti Jumalan).

Tyttö Herodekseksi! Tyttö murjaanien kuninkaaksi. Ja poika, kultakranssi otsallaan, ilmoittamaan suuren ilon kaikelle kansalle.


PS. Marttyyrineitseisiin ja tarinoiden uudelleenkirjoittamiseen liittyen linkki Arkitehdin blogimerkintään: Miten ne ammoiset marttyyrineitseet muka olisivat neitseinä pysyneet rääkkääjiensä käsissä? Tavallisin tapa kiduttaa naistahan on raiskaus. Miksi ei tästä tehty legendaa?