Joulun värit

Tutkimuksissa on saatu selville, että miesten kasvot punertavat ja naisten vihertävät! Ettäs tiedätte. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että naiset ovatkin Marsista, miehet Venuksesta?

Vai olemmeko vain kaikki Edgar Rice Burroughsin marsilaisia? Niitähän oli vihreitä ja punaisia.

Iloista ja rauhallista joulua kaikille! <3

Apu on lähellä

Raskas masennus on hirveää. En vähättele sitä. Sitä ei millään päivänvalolampuilla karisteta. Kun vastassa on musta seinä, sen ohi pääsemiseen on parasta hankkia ammattiapua.

Sen sijaan monille naisille tyypilliseen lievään, ponnettomaksi tekevään alakuloisuuteen voi itse vaikuttaa. Lievän masennuksen syy on usein kohtuuttomissa odotuksissa: Sinun on tehtävä noin ja päinvastoin tehtävä myös näin. Et kelpaa kuitenkaan, koska pelin sääntöihin kuuluu, että nainen häviää aina. Naisen rooli on sellainen, ettei kukaan ihminen voi siitä odotusten mukaisesti suoriutua. Vain hullu ei masentuisi näissä oloissa.

Naisilla on yleenä sellainen kielto päällä, ettemme saa määritellä ongelmiamme tarkasti. Pahan olon tulee pysyä epämääräisenä, uhan suunnattomana mutta tuntemattomana. Kun ei ole mitään yksiselitteistä, tarkkaan rajattua ongelmaa, masennukselle ei tunnu olevan mitään oikeaa syytä. Toimintaan käyminen on vaikeaa, kun ei tiedä, mikä kohta tarkalleen on rikki.

Luin sellaisesta eläinkokeesta, jossa rotille annettiin sattumanvaraisesti lieviä sähköiskuja. Verrokkiryhmää palkittiin tehtävien suorittamisesta herkkupaloilla, mutta nämä rotat saivat aivan sattumanvaraisesti säkäreitä kuonoonsa. Yritä, yritä: aina menee pieleen! Ennakoimattomuus on hyvin raskasta. On vaikea elää, kun tietty teko on milloin hyveen huipentuma, milloin hävettävää laiskuutta. Kokeen satunnaissähköllä käsitellyistä rotista tuli neuroottisia ja masentuneita. Ne eivät viitsineet edes yrittää, makasivat vain apaattisina paikoillaan.

Ihmisillä yksi pikaratkaisu murhaavaan apatiaan on tehdä jotain. Ei sen väliä, mitä. Ota yksi kortti, mikä tahansa. Kunhan teet jotain suhteellisen järkevää ja tuotteliasta, etkä mitään itsetuhoista. Vertaan lievää (ja huomioi, että sanoin: lievää) masennusta sotkuiseen huoneeseen. Ensi näkemältä kaikki on kuin pommin jäljiltä. Kuka jaksaa edes ajatella siivoamista? Mutta kun ottaa yhden alueen kerrallaan käsittelyyn, työskentelee väsymyksen läpi, voi vähä vähältä siivota koko huoneen. Aktiivisuus auttaa. Päätösten tekeminen ja päätöksessä pysyminen auttaa.

Minua auttaa se, kun kirjoitan blogimerkinnän. Olen feministi, ja raivoan usein siitä, ettei maailma ole oikeudenmukainen. Aikaisemminkin yhteiskunnalliset kysymykset olivat olleet ajatusteni keskeisintä sisältöä. Mutta ne olivat myös piirteetöntä massaa, suurta raivoa ja ahdistusta. Kun aloitin tämän blogin, päätin tehdä niin, että kirjoitan kustakin feministisestä ongelmasta yksi kerrallaan. Otan aiheen pihteihin, kirkkaan valon alle. Tarkastelen sitä, analysoin sitä. Mietin, mikä siinä tarkkaan ottaen mättää. Mikä on se pahin ongelma? Olen kuin Hercule Poirot (joskus myös Holmes), joka miettii tarkoin epäiltyjen sanoja. Jossain kohtaa tarinassa on ristiriita. Ristiriidassa näkyy totuus.

Kun ottaa terveen röyhkeästi oikeuden ajatella, määritellä ja päättää, voittaa.


* * *


(Mitäkö muuta produktiivista teen? Mähän tuunaan paraikaa Barbie-nukkea. Mutta tästä lisää myöhemmin.)

Vitusta asiaa

Tällä kertaa Seksualistin päiväkirjassa vittuillaan esimerkillisesti. Kuten vanha kansakin sen niin laittamattomasti sanoi: Miehen suuhunhan se vittu kuuluu!

Kuin lapsiaan puolustava urosleijona

Opetusministeri Sarkomaa jätti hallituksen. Hän tahtoo omistautua perheelleen.


Pienten lasten isät jäävät paljon, paljon harvemmin kotiin kuin naiset. Miehet eivät hevin käytä heille kuuluvia hoitovapaita, vaan menevät kuuliaisesti firmojensa talutusnuorassa. Harva mies panee pomonsa kanssa kovan kovaa vastaan, jotta saisi jäädä kotiin lapsiaan hoitamaan.

On kuitenkin yksi asia, joka välittömästi saa suomalaisen miehen verissä päin, tuomioistuimissa asti, taistelemaan oikeudestaan hoitaa itse lastaan:

Avioero.

Sananen tyyligurulta

Juu suomalaisia saa aina hävetä


*Tyyliguru Wladimir von Hepsan-Geikka, 46, ei säästele sanojaan. Kun keskustellaan suomalaisten miesten tyylistä, muotimestarin karvat nousevat pystyyn. Erityisesti näin pikkujouluaikaan suomalaisen miehen ulkonäkö saa von Hepsan-Geikan ampumaan tuelta.

Miten on tämän ikuisuuskysymyksen laita, Wladimir? Ovatko suomalaiset tyylitöntä kanssa?

No, jos vertaa vaikka Viron miesten pukeutumiseen, niin pakkohan tämä johtopäätös on tehdä. Minusta on todella valitettavaa, etteivät suomalaiset miehet ole valmiita tekemään hartiavoimin työtä tyylinsä eteen. Aina vaan sitä samaa harmaata pomppaa ja ulsteria. Milloinkahan on viimeksi käyty parturissa, entä koska on tehty naamankuorinta? Mahakin pömpöttää monella siihen malliin, että on tainnut vatsalihasliikkeet sekä rasvaimut jäädä tekemättä. Kyllä se on niin, että ulkonäöstään mies tunnetaan! En voi ymmärtää, miksi nyky-Suomessa miehet eivät uskalla tuoda komeuttaan esille.

Mihin tulisi erityisesti panostaa?

Kyllä istumatyötäkin tekevän miehen täytyy näyttää siltä, kuin olisi juuri elokuvien 300 tai Troija kuvauksista tulossa. Öljyttyjen lihasten pitää näkyä ja hiusten hulmuta tuuheina! Minusta on tärkeää, että miehet uskaltavat näyttää miehiltä.

Monet sanovat, että tällainen täysi komeusrutiini vie kohtuuttoman paljon aikaa varsinkin pienten lasten isiltä. Mitä mieltä olet?

Kyllähän meillä on kaikilla saman verran tunteja viikossa. Jos joku uros kokee, että hänellä on tärkeämpääkin tekemistä kuin kaunistautua naisensa iloksi, no! Minusta meidän miesten tulee kaunistautua ensisijaisesti itseämme varten. Mutta onhan se toisaalta miehen velvollisuus olla naisensa silmissä haluttava. Ei siitä mihinkään pääse.

Pidät tyylikoulua muotimessuilla. Mitä mieltä olet suomalaisten miesten kenkäkulttuurista?

(Syvä huokaus.) Kyllä minua järkyttää katsella, minkälaisissa lantsareissa sitä taaskin viihteelle kiidetään! Tai että ehdottomasti pitää käyttää sitä ainaista umpinaista nahkakenkää.Vanhoina hyvinä aikoina miehet sentään uskalsivat laittautua näyttävästi! Minä määrään kaikille suomalaisille miehille kunnon gladiaattorisandaalikuurin! On se vaan niin, ettei mikään muu jalkine huou sellaista miehekästä vetovoimaa, kuin avoin nahkajalkine.



Voihan sitä tietenkin joku ruikuttaa, että Suomen räntätalvessa varpaat paleltuvat avoimissa kengissä. Näille natisijoille minä sanon vain pyh! Ei kaiken aina tarvitse olla niin mukavaa. Kyllä komeuden vuoksi on kärsittävä.

Teksti: Lissu Lissula, Ilta=Roska
Kuva: Valo Kuvaaja

-------------------------------------------------------------------------------------
(Idean tähän sain Ta-Miitin Raapimapölkky-blogista.)

"Marttyyri"neitsyen koettelemukset

Helsingin sanomat julkaisi itsenäisyyspäivän kunniaksi emo-artikkelin koulumurhaaja Pekka-Eric Auvisesta. En kommentoi sitä, mutta mieleeni juontuu olla poliittisesti epäkorrekti:

Kaikki nämä koulumurhaajahutsut meillä ja muualla ovat poikia.

Mikä siinä on? Koulukiusaaminen on hirveää, mutta tytöillä on ihan yhtä vaikeaa siinä suhteessa.

Lucia, valon tuoja

Aftonbladet uutisoi, että Ruotsissa murretaan myyttiä aivan urakalla. Ysiluokkalainen Freddy Karlberg haluaisi olla valon juhlan Lucia, mutta reksi ei anna pojan kantaa kynttiläkruunua.

Tähän tapaukseen sinänsä en tahdo ottaa kantaa. Minulla ei ole käsitystä siitä, kuinka merkittävä symboli Lucia ruotsalaisille on. En siis tiedä, millaisesta asiasta oikeastaan on kyse. Muutenkin jutussa lienee enemmän kyse yläastekundin tsoukista kuin mistään vakavasta kannanotosta. Silti hykertelen käsiäni ilosta.

Minusta roolien uudelleenjako niin elämässä kuin saduissakin on erittäin hyvä homma. Me olemme sellainen eläinlaji, että opimme maailman ja oman paikkamme maailmassa nimenomaan tarinoitten kautta. Tarinoitten opetukset menevät meillä veriin: Kateus ei kannata. Kostaa ei saa. Hyvä nainen tottelee, kelpo mies tekee. Jos tarinoita muutetaan, muutumme mekin.

Rehtorin mukaan Freddy ei kelpaa Luciaksi, koska "Lucia oli nainen." Sokaistu marttyyrineitsyt ei ollut mies. Ymmärrän kyllä tämänkin näkökannan. Naisille on hyvin vähän voimallisia esikuvia. Meidän ei ole perinteisissä tarinoissa sallittu olla sankareita. Monet naiset ottavat sen linjan, että niistä vähistä pidetään sitten kiinni kaksin käsin. Teemme juhla-aterian niistä tähteistä, jotka meille heitetään. Emme ehkä saa olla kokonaisia, aitoja ihmisiä, mutta saamme sentään olla kärsiviä uhreja. Emme toki jeesuksia, kaikista kärsivimpiä, mutta marttyyrineitseitä sentään. Kärsitään siis olan takaa. Ollaan kerrankin päätähtiä ja esillä.

Samantyyppinen ilmiö on se, ettei perheenäiti suostu luopumaan kotitöistään. Hän vihaa niitä ja marisee niistä. Hän kadehtii kodin ulkopuolella "oikeita töitä" tekevää miestään. Siltikään hän ei anna miehensä siivota. Töiden epätasa-arvoinen jakautuminen ei suinkaan ole aina miehen laiskan sikamaisuuden™ vika! Nainen itse saattaa kieltäytyä luopumasta siitä vallasta, joka hänellä on. Koti on hänen valtakuntansa. Saiturin hikisin sormin hän puristaa sinipiikaa kädessään. Jostain hän sentään saa päättää!

Saituri pihtaa, koska pelkää häviävänsä kaiken. Kurjakin rooli on parempi kuin ei mitään. Saituri voi tietysti olla mieskin: miksi mies luopuisi vanhasta onnettomasta vallastaan, jos hän niin tehdessään joutuisi tyhjän päälle? Menetys pelottaa. Siksi uusia tarinoita kirjoittamalla voidaan muistuttaa kaikkia sukupuolia siitä, mitä he voisivat saada.

Jaetaan roolit ja työt uudestaan, niin kaikki voittavat. Äitikin saa vaikuttaa yhteiskuntaan ja olla oma yksilönsä. Kotitöitä tekevä ja lapsiaan hoitava isä puolestaan saa osan äidin entisestä yksinoikeudesta: isästä tulee perheen oikea osa. Hän saa kuulua perheeseen sen aitona jäsenenä, ei vain kylmänä ulkosatelliittina. Me tarvitsemme Isä Maarian (ja äiti Jumalan).

Tyttö Herodekseksi! Tyttö murjaanien kuninkaaksi. Ja poika, kultakranssi otsallaan, ilmoittamaan suuren ilon kaikelle kansalle.


PS. Marttyyrineitseisiin ja tarinoiden uudelleenkirjoittamiseen liittyen linkki Arkitehdin blogimerkintään: Miten ne ammoiset marttyyrineitseet muka olisivat neitseinä pysyneet rääkkääjiensä käsissä? Tavallisin tapa kiduttaa naistahan on raiskaus. Miksi ei tästä tehty legendaa?

Yllättävä käänne!

Helsingin Sanomat uutisoi:

"Alma Median rekrytöintipäivä Helsingin yliopiston Porthanian luentosalissa keskeytyi keskiviikkona äkisti. Parikymmentä opiskelijaa vetäisi päähänsä Johanna Korhosta esittävät naamarit ja alkoi tulittaa kysymyksin paikalla olleita Alman johtajia."

"Protestin järjesti naistutkimuksen opiskelijoiden ja feministien perustama Reagointiryhmä. Sen jäsenet ovat yhä vihaisia siitä, että Johanna Korhonen erotettiin heti valintansa jälkeen Lapin Kansan päätoimittajan paikalta. Korhosen mukaan syynä oli hänen lesboutensa. Alma Media kiisti väitteet ja vetosi luottamuspulaan. Asiasta käydään parhaillaan oikeutta. "

Hahaa! Poweria, siskot. Olette rohkeita ja hauskoja.