Teeveestä tuli eilen Sin City. Vastenmielinen elokuva vastenmielisestä (mutta nätistä) sarjakuvasta.
Sin City pohjautuu Frank Millerin samannimisiin film noir -sarjakuviin. Elokuva on kuvakulmia myöten täysin uskollinen jäljennös näistä. Joka sana, joka liike on samanlainen kuin alkuteoksessa.
Piirtäjänä Miller on valon ja varjon mestari. Hän on ihmeellisen taitava. Pelkillä mustavalkosilueteilla hän luo suurkaupungin sateen, naisen ääriviivat, esteettisen(!) ampuma-asetaistelun. Miller onkin kuuluisa guru. Hän on nörd- eikun sarjakuvapiireissä Alan Mooren jälkeen ihailluin sarjakuvantekijä. Ei se ole pelkkää tyhjää yliarvostusta. Itse pidän erityisesti Millerin teoksesta Martha Washington Goes to War.
Sin City kuitenkin iljettää minua. Sen – sekä leffan että sarjakuvien - maailma on eräänlaista 30-luvun kyberpunkia, film noiria. Maailma on paha ja hysteerisen korruptoitunut. Kaikki pettävät, hyvyyttä ei ole. Väkivalta on kovin valuutta ja ainoa valuutta. Naisen ainoa sallittu työ on olla prosti, mutta siitä työstään häntä rangaistaan halveksunnalla ja kuolemalla. Naisille ei ole tarjolla seksiä. Seksi ei ole naisia varten, he ovat vain sen välittäjiä. Sin Cityssä on tiivistettynä patriarkaatin, huoravallan, pahin kuva. Mustavalkoinen, onneton, turha maailma, kaaoksen ja yön valtojen yhteiskunta. Sievä ja tyhjä.
Sin Cityn joka tarinassa naiset ovat täydellisen avuttomia. He epäonnistuvat kaikessa, mitä yrittävät tehdä. He koettavat heittää kapuloita rattaisiin, panna kampoihin lukuisille uhkaajilleen. He epäonnistuvat joka kerran. Prostituoidut ovat kyllä sen verran vahvoilla, että ovat järjestäytyneet ammattikunnaksi ja hallitsevat omaa aluettaan tarinoitten tapahtumakaupungissa. Mutta tämäkin naisten kaupunki on olemassa vain asemiesten, mafian ja korruptoituneen poliisin, luvalla. Naisille ei ole mitään omaa. Kun heidän suunnitelmansa menevät hirveällä tavalla pieleen, miessankari Dwight ottaa komennon. Hänen rohkeutensa ja neuvokkuutensa pelastaa heidät kaikki.
Sin City iski minuun siksi niin pahasti, että oikeassa elämässä juuri tuo avuttomuuden tarina on naisille pahinta myrkkyä. Ainakin itse olen kärsinyt siitä enemmän kuin mistään muusta naisten sorrosta. Olosuhteet voivat maailmassa olla miten hirveät tahansa, mutta jos voin luottaa omiin kykyihini, omaan nokkeluuteeni, voin selvitä. Mutta jos tarina on kirjoitettu siten, että jo lähtökohtaisesti olen avuton nukke pahojen voimien puristuksessa, mitä toivoa minulla on?
Tietenkään Sin Cityn ei ole tarkoituskaan olla mikään tosielämän dokumentti. Se on satua, söpöä ihquhömppää miehille, tajunnatäytettä karkkikuorella. (Naisille on tarjolla vastaavaa soopaa niin sanottujen romanttisten komedioiden muodossa, näitä "Oi, olen aina kaaso ja siksi elämäni on tyhjää, kunpa vain törmäisin siihen oikeaan" -humppia.) Mutta se on musta peili joka kuvastaa maailmaamme.
Minua häiritsee sekä se, että tätä fantasiaa markkinoidaan miehille, että se, että he usein haluavat ostaa sen. (En tykkää myöskään romanttisista "komedioista". Ne eivät yleensä ole romanttisia eivätkä hauskoja.)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Katsoin itsekin Sin Cityn jokin aika sitten ja täytyy sanoa, että ihastuttavasti piirrosjälkeä jäljittelevä film NOIR (korosteisesti, koska varjo todella oli pääosassa) teki siitä katsomisen arvoisen. Tuollaisia elokuvia/sarjakuviahan on mahdoton katsoa/lukea, jos ei pysty samastumaan mieshahmoon - edes joissain aspekteissa.
Romanttisesta hömpästä sanoisin, että parhaat rakkauselokuvat ovat yhä mielestäni Pillow Book, Wings of Desire (suom. Berliinin taivaan alla) ja Lyhyt onni.
"Romanttinen" ja "komedia" ovat jotain, jotka samalla tavalla tuntuvat sallivan sukupuoliroolien käsittämättömän ruostuneen asetelman ylläpitämisen kuin Sin Cityn tyyppiset fantasiamätöt. Kuka mies ei olisi joskus fantasioinut olevan mean, lean, killing machine? Ja kuka naisista... ei olisi fantasioinut olevansa - gasp - naimisissa?
Mä samaistun kyllä mieshahmoon, Sin Cityn tapauksessa Marviin eniten. Mua vain ärsyttää se, että samanlaista actionia ei ole tarjolla naisille. Vituttaa joutua käyttämään irtopartaa, kun siihen ei oikeasti ole mitään tarvetta.
Mä olisin mieluummin itse lean, mean, killing machine kuin naimisissa romanttisen komedian sankarin kanssa. Tai ehkä parasta olisi sekä että? Voisin sitten panna visuaalisesti näyttävästi lihoiksi (jos se on paha) tai pelastaa (jos se on hyvä) sen rom-kom -miehen, ja mennä naimisiin Marvin kanssa. Se olisi musta romanttista.
Mietin vielä tuota romantiikkaa. Mulla on romkom-leffoihin samanlainen suhde kuin nyt markkinoilla oleviin hajuvesiin: en halua niitä, koska ne ovat yksinkertaisesti pahanhajuisia. Ne markkinoivat mulle vääriä asioita, väärää fantasiaa. Romantiikka/hajuvesi *sinänsä* voisi olla musta ihanaa ja haluttavaa, mutta ei tuolla tavalla esitettynä.
Ei tosin Sin City -actionkaan mua sellaisenaan miellytä. Sen takia tietenkin joku Buffy Vampyyrintappaja kolahti muhun niin kovaa. Se on niin sanoakseni juuri mulla sopiva parfyymi, ihanan tuoksuinen. Mäkin voin olla action-sankari, mutta ilman Sin Cityn miesmättäjille typillistä martoa, kuollutta tyhmäilyä.
On mielenkiintoista, että libertaristien gurun, täysin epähumaanin Ayn Randin romaaniin perustuva Martha Washington Goes to War saa teidän ylhäisyytenne silmissä armon, mutta Sin Ciry ei, vaikka sen voi sanoa kertovan siitä, mitä libertarismista tosiasiassa seuraisi.
Epähumaanien ideologioiden kannattajat (feministit, natsit, stalinistit, "maahanmuuttokriitikot", libertaristit...) ovat viime kädessä kaikki samalla puolella. Maailman kahleet ovat yhtä ketjua.
Ayn Randhan olikin aivan kauhea. Antifeministi jos kuka. Hurja, kurja ihminen.
Kamoon, Panu. Mä tiedän kyllä, mitä on pelätä ja vihata pahuutta niin paljon, että näkee sen kaikkialla. Ei se ole hedelmällinen tie.
Lähetä kommentti