Tajusin viipeellä, mikä minua eniten häiritsi Tony Dunderfeltin taannoisessa jutussa siitä, että naisten "pitäisi" parisuhteissa olla alistuvampia: Sehän on seksifantasia!
Seksifantasioissa ei tietenkään sinänsä ole mitään vikaa. Jos Dunderfelt (en tunne henkilöä, arvioin hänen antamiensa haastattelujen perusteella) kiihottuu siitä, että saa komennella jotain naista, mikäs siinä. Omat seksifantasiani ovat kaukana Dunderfedtin omista. Niin kauan, kun emme pakota ketään mihinkään, meillä molemmilla on oikeus mieltymyksiimme.
Dunderfeltin ongelma on kuitenkin siinä, että hän tahtoo tehdä kuvitteluleikistään vallitsevan maailmanjärjestyksen.
Vastaavia yritelmiä on useita: Hännikäisten ja Laasasten lisäksi esimerkiksi Laura Doylen The Surrendered Wife ja kuuluisimpana John Grayn Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta. Nämä ovat pitkälle vietyjä toiveita siitä, että maailma olisi sellainen kuin omissa kuvitelmissa.
Tarkoitan tässä seksifantasioilla niitä pienemmän intensiteetin leikkejä, joita monet pariskunnat leikkivät makuuhuoneen ulkopuolellakin. Aika yleinen on sellainen leikki, jossa toinen osapuoli on molempien mielestä heikko ja hauras, ja toinen sitten hänen ihanan karski käskyttäjänsä. Tai toinen on yhteisen fantasian mukaisesti hoivaava mami (sukupuolesta riippumatta) ja toinen häröilevä hössö.
Esimerkki: Eräällä tuttavapariskunnallani on hyvin perinteiset parisuhderoolit. Kun käydään ulkona, tuttavani mies pörhistelee suojelevasti, auttaa takin tuttavani ylle, maksaa ravintolassa molempien ateriat ja niin edelleen. Ideana on tietysti se, että tuttavani "tarvitsee suojelua", koska hän on "liian hauras ja hyvä" hoitamaan mitään rahvaanomaisia käytännön asioita.
Oikeasti pariskunnalla ei ole mitään harhakuvitelmia. Molemmat käyvät työssä, ansaitsevat itse omat rahansa ja panevat muussa elämässään tuulemaan. Tuttavani(*) on hyvin pätevä ja aikaansaapa ihminen omalla oikeudellaan. Mutta heistä on nautinnollista leikkiä näin ritaria ja linnanrouvaa.
Kun leikin säännöt ovat molempien tiedossa ja yhteisesti sovittuja, leikki on tyydyttävä. Kun peli on reilua ja tosiasiat tiedossa, voidaan turvallisesti leikkiä, että leikki onkin totta.
Homma myrkyttyy vain silloin, jos leikkiä ei myönnetä leikiksi. Jos yhteistä tai henkilökohtaista fantasiaa vielä ruvetaan levittämään kelmuksi koko oikean maailman päälle, mennään pahasti hakoteille:
"Naisena/miehenä olen luonnostani hauras, ylettömän emotionaalinen ja tarvitsen siippani tukea! En osaa tehdä mitään yksin. Mies/nainen on tyly ja vahva, hän osoittaa järkkymätöntä voimaansa komentelemalla/alistumalla/olematta ikinä puhumatta tunteistaan/lyömällä! Ja tämä pätee kaikkiin maailman ihmisiin!"
Yksilöiden välillä on eroja ja sukupuoltenkin välillä on, mutta kovin tarkka jin-jang -jakaminen kuuluu satumaailmaan.
Oikeasti naiset ovat karskeja ja herkkiä ja miehet ovat karskeja ja herkkiä. Me kaikki olemme verovelvollisia, rokotettuja, vastuullisia aikuisia. Vastuutamme muiden huomioonottamiseen ja itsekuriin meiltä ei ota pois kuin kuolema. Leikkikää siis niin kuin parhaaksi näette, mutta älkää teeskennelkö, että leikkinne kelpaisi joksikin oikeaksi yhteiskunnan malliksi.
Tai älkää ainakaan kirjoittako aiheesta uutta tylsää polemiikkikirjaa.
----
(*) Ylimääräisenä twistinä tässä tosin on se, että tuttavani on itsekin mies. Hän ja hänen miehensä ovat komea pari!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
14 kommenttia:
(Omista fantasioistani en kehtaisi edes yrittää muokata uutta maailmanjärjestystä: minä ja yhdeksän komeaa palomiestä; missä siinä muka on poliittinen syvyys?)
Kannattaa lukea itse Dunderfeltin kirja, ennen kuin ihan täysin dissaa sen, se ei ole laisinkaan niin konservatiivinen kuin lehtijuttujen ja haastattelujen perusteella saa kuvan. Hyvää kirjassa on esimerkiksi se, että Dunderfeltin mielestä nykyparisuhteiden ongelmana on, miten perinteisen "mies määrää, nainen vikisee"-parisuhdemallin murtumisesta huolimatta ihmiset usein havittelevat Disney-leffojen unelmaa "ikuiseen rakkauteen" perustuvasta liitosta, josta lisäksi tuntuu puuttuvan kaikki hedelmällinen seksuaalisuus: sen sijaan Dunderfelt toivoo parisuhteiden kehittyvän yhä monimuotoisemmiksi (ihmiset tajuaisivat itsensä ja kumppaniensa muuttuvan ajan kuluessa, jolloin he älyäisivät keskustella suhteensa luonteesta ja tarvittaessa "päivittää" sitä muutosten mukaisiksi; mahdolliset polyamoriset suhteet sallittaisiin; avioeroa ei enää nähtäisi epäonnistumisena, vaan yhdessä sovittuna astumisena uuteen elämänvaiheeseen jne.). Ylipäätään D:n ideana nimenomaan on, että vanhoja parisuhteen "skriptejä" (kamala käsite!) kyseenalaistettaisiin.
Kun D. puhuu siitä, että "miehen pitäisi asettaa naisille rajat" (myönnetään, kuulostaa aivan kauhealta), hän ei tarkoita sitä, että miehen pitäisi a) määrätä perheen mielipiteet ja olla kuuntelematta naista ollenkaan. Päinvastoin. D. vain haluaa sanoa, että a):n sijaan ei pidä mennä vaihtoehtoon b), jossa mies vain kuuntelee naista eikä esitä omia mielipiteitään ollenkaan (tämä olisi D:lle siis vaihtoehto, jossa mies ei aseta naiselle laisinkaan rajoja ja joka perustuu "liialliseen" tasa-arvoon; perverssiä käsitteidenkäyttöä, mutta minkäs teet). Sen sijaan D:n mukaan pitäisi omaksua vaihtoehto c), jossa mies kertoo omat mielipiteensä JA kuuntelee naista. Ja sitten keskustellaan ja harrastetaan vuorovaikutusta (tätä minä kutsuisin aidoksi tasa-arvoksi).
Dunderfeltilla on toki (miesfeministin korvissa) nololta kuulostavaa puhetta Miehisyydestä ja Naiseudesta. Nekin hän toisaalta selkeästi rajaa seksuaalisuuteen kuuluviksi asioiksi: jotta makuuhuoneessa olisi säpinää, pitäisi ilmeisesti D:n mukaan toisen ottaa "aktiivisempi" ja toisen "passiivisempi" rooli (siis vain ja ainoastaan seksissä; lisäksi passiivisuus ei seksissäkään tarkoittaisi pelkkää "lahnana makaamista"). Hämärästi muistelen, että D. olisi vieläpä sanonut, että seksuaaliroolit saattavat tilanteen mukaan vaihdella ja että sekä miehessä että naisessa on sekä "Mieheyttä" että "Naiseutta" (en mene vannomaan, mutta tällainen mielikuva jäi).
Pahinta koko kirjassa on jo mainitsemani käsitteellinen epäselvyys (esim. D. puhuu "liiallista tasa-arvoa" vastaan, kun hän pikemminkin puhuu vaikka väärinymmärrettyä tasa-arvoa vastaan ja seksuaalisuuden tärkeyden puolesta) sekä turvautuminen mahdollisesti vääriä mielikuvia herättäviin analogioihin (esimerkiksi seksuaalisuuden vertaaminen tanssiin, jossa toinen vie ja toinen myötäilee). Lähinnä tämän epäselvyyden vuoksi ns. "perinteisen parisuhdemallin" kannattajat tuntuvat ottaneen Dunderfeltin omaksi puolestapuhujakseen (ja esimerkiksi pelkän kirjan johdannon lukemalla näin saattaisi luullakin), mutta viimeistään viimeisessä luvussa aukeaa, että julkinen kuva Dunderfeltista on ehkä hieman vääristynyt.
Edelliseen kommenttiini lisäksi Dunderfeltin kirjassaan käyttämä kuvitteellinen esimerkkitapaus parisuhteesta, joka ei voi hyvin. Rakastumisen ensi huuman, kodin perustamisen ja lasten saamisen jälkeen Johanna alkaa epämääräisesti tuntea, että elämästä puuttuu jotain. Markku taas ajattelee aluksi, että kaikki on hyvin, kunnes huomaa seksin alkavan kadota parisuhteesta. Markku yrittää ratkaista asiaa tulemalla entistä läheisemmäksi Johannan kanssa (keskustelemalla, hieromalla jne.), mikä saa Johannan lähinnä tuntemaan entistä enemmän ahdistusta. Lopulta Johanna jättää lapset Markulle ja alkaa elää itsenäisen naisen elämää, kun taas Markku mietti katkerana, mikä meni vikaan.
D:n mukaan ratkaisuna ongelmiin, EI olisi ollut se, että Markku olisi käyttäytynyt johtavammin tai jopa alistanut Johannan tahtoonsa. Sen sijaan D. ehdottaa (yhtenä mahdollisena vaihtoehtona), että Markku olisi antanut Johannalle tilaa kasvaa: pariskunta olisi esimerkiksi muuttanut eri huoneisiin asumaan, Markku olisi etsinyt elämäänsä sisältöä muualtakin kuin Johannasta jne. Vähintäänkin kumpikin olisivat ”kasvaneet ihmisinä” ja ehkäpä ”seksuaalinen jännite” olisi palannut suhteeseen.
Oliko tämä sitten ”perinteisen mallin” mukainen ratkaisu? Tuskinpa, pikemminkin se pyrkii juuri kunnioittamaan kummankin yksilöllisyyttä, nähdäkseni.
Dunderfeltin ongelma on kuitenkin siinä, että hän tahtoo tehdä kuvitteluleikistään vallitsevan maailmanjärjestyksen.
Ja vielä suurempi ongelma on, että tuo kuvitelma on nimeomaan ollut vallitseva maailmanjärjestys, ja jossain määrin on sitä vieläkin, koska niin monet pitävät siitä itsepintaisesti kiinni. Puheet naisten ja miesten biologisista eroista, ja essentialistinen sukupuolikäsitys ovat todella yleisiä. Essentialistinenhan tarkoittaa olemuksellista, eli että naisten ja miesten välillä on on biologiaan pohjautuvia olemuksellisia eroja, ja näiden erojen väitetään johtavan kaikenlaisiin eriarvoistaviin käytäntöihin, jolloin käytännöt voidaan kätevästi oikeuttaa, koska niille vain ei voi mitään, nehän perustuvat biologiaan. Argh.
Kuten kirjoitit, seksileikkeinä nuo voivat toimiakin, mutta kun ihmiset eivät suostu pitämään niitä leikkejään neljän seinän sisällä, ja ottavat mukaan niihin täysin ulkopuoliset ihmiset. Meidän maailmankuvamme vaikuttaa siihen miten näemme maailman, esim. jos joku pitää naisia emotionaalisina ja epäloogisina, kaikki mitä sanon suodattuu hänen korviinsa tämän linssin läpi. Tästähän on kirjoitettu vaikka kuinka paljon, juuri nämä käytännöt jakaa ihmisiä hierarkkisiin kategorioihin vaikuttavat esim. siihen, kuka saa äänensä kuuluville, kenen sanomiset otetaan vakavasti.
Eino: Hyvä, jos noin on, mutta enpä ole kuullut Dundefeltin vielä vaatineen oikaisua haastatteluihinsa.
Jos Dunderfelt haluaa sanoa: "Parisuhteessa kannattaa molempien tuntea omat toiveensa ja tehdä ne tiettäväksi partnerilleen", sen voi suomen kielellä parhaiten sanoa näin: "Parisuhteessa kannattaa molempien tuntea omat toiveensa ja tehdä ne tiettäväksi partnerilleen".
Joka tapauksessa kirjasta uutisointi on ongelma. Vertaus:
Sanotaan, että eläisimmekin Yhdysvalloissa, ja Dunderfelt olisikin kirjoittanut kirjan siitä, miten eri etnisiä ryhmiä edustavat henkilöt - vaikka mustat ja valkoiset - tulisivat sujuvasti toimeen esimerkiksi työpaikalla.
Kirjan sisältö voisi olla karkkia
ja kukkasia, mutta ei siitä olisi mitään apua, jos lehdet päättäisivät uutisoida kirjasta näin: "Työpaikoilla on ongelmia, koska valkoiset eivät pistä mustille rajoja!"
Dunderfeltia vain yhden kirjan perusteella analysoiden sanoisin, että tyypillä on vähän sellainen ”runoileva” tapa kirjoittaa: ajatukset hyppivät aiheesta toiseen enemmän mielijohteiden kuin logiikan viemänä, ja kaikenlainen enemmän tai vähemmän osuva kuvakieli peittää helposti sen vähäisenkin asian, mitä D. haluaa sanoa. Ehkäpä D. tosiaan ajattelee sillä tavalla eikä yksinkertaisesti osaa pukea sanomaansa selkeään asuun; tai (kyynisemmin ajateltuna) ehkä se on vaan huomannut, että vähän ”vivahteikkaampi” kielenkäyttö myy kirjoja ja kursseja paremmin, kun se varsinainen asiasisältö on loppujen lopuksi aika ohutta…
Huomauttaisin vielä, että kirjan kohdeyleisönä ovat selvästi noin 45-60-vuotiaat miehet, joille ajatus tasa-arvoisesta perhe-elämästä on ollut uusi asia ja jotka eivät ehkä ole vielä tajunneet, mitä se ihan oikeasti tarkoittaa (luullen, että se on vaimon kaikkien toiveiden vastaanpanematonta täyttämistä). Naisena ja (arvatakseni) hieman nuorempaan ikäpolveen kuuluvana kirja ei välttämättä puhuttele sinua. Itse pystyin sikäli samaistumaan kirjaan, koska omat vanhempani ovat malliesimerkki D:n kuvaamasta ongelmapariskunnasta, jossa mies on passiivinen ja hiljainen seuraaja, joka kaikessa tottelee aktiivisen vaimonsa käskyjä. Tällaisen pariskunnan miehille on varmasti hyvä pitää seuraavanlainen puhe: ”Sun isääs hakkas joka ehtoo sun äitees siniseks, ja sää oot yrittäny ny vuorostas olla vaan mielin kielin sun vaimolles ja tehny kaike niinku se haluu. Ja sit sun vaimos ei kuitenkaa oo onnellinen, ja sää mietit, oisko sun sittenki pitänyt seurata sun isääs oppeja. Älä ny kuiteskaa nii tee, turha se on palata takasi vanhaa. Sun pitää vaa olla enemmä mies eikä tommone nössö. Kyllä sää toki saat miälipitees ja omat halus ja tuntees esittää, kunhan sit kuuntelet sun vaimoos kans ja myännät rehellisesti, jos oot erehtyny. Eikä sun tartte vaan sun vaimos ympärillä pyäriä, mee vaikka välillä rassaamaan mopoos, niin saa vaimoskin joskus rauhaa omille jutuilleen. Ja paas ny pian lukee vaikka toi KamaSutra, kun ei se sun vaimos jaksa joka kerta vuateessa kärestä pitäen näyttää, mitä nappulaa pitää painella.” Nykyisille 15-35-vuotiaille miehille tällainen (toivottavasti) on jo ihan selvää, joten vastaavaa ongelmaa ei pitäisi syntyä.
Myönnän, että kirjasta uutisointi on ollut ala-arvoista: itsekin luulin ennakkotietojen perusteella kirjaan tarttuessani lukevani jotain elähtänyttä sovinistia, jolle saa mielialasta riippuen joko kauhistuneena huudella tai ylimielisesti hekotella. Kun nyt jälkikäteen luin blogitekstiisi linkittämäsi haastattelun, voin sanoa, että monet siellä esitetyt lauseet toki D:n kirjasta löytyvät, mutta niiden ympäriltä on saksittu liikaa kontekstia pois, mikä asettaa lauseet ihan uuteen valoon. Vähän kuin yllä olevasta puheesta lainattaisiin vain seuraava pätkä: ”Sun isääs hakkas joka ehtoo sun äitees siniseks, ja sää oot yrittäny ny vuorostas olla vaan mielin kielin sun vaimolles ja tehny kaike niinku se haluu. Ja sit sun vaimos ei kuitenkaa oo onnellinen, ja sää mietit, oisko sun sittenki pitänyt seurata sun isääs oppeja. Sun pitää vaa olla enemmä mies eikä tommone nössö.” Tällainen ”valikoivasti lainailtu” esitys kuulostaa nyt tosiaan siltä, että käskettäisiin miehiä ”pistämään vaimonsa ojennukseen”. Toisaalta (jälleen kyynisesti ajatellen), lehtiä varmaan paremmin myyvät otsikot "D. käskee miehiä panemaan vaimoilleen luun kurkkuun" kuin "D. kehottaa miehiä tuomaan parisuhteessa mielipiteensä rohkeasti julki".
Yleisesti ottaen vituttaa kaikki tuollaiset jenkkityyliset elämäntapaoppaat. Mielestäni lähes kaikki parisuhdeongelmat tulevat nimenomaan siitä, että otetaan mallia ja vertaillaan itseä ja omaa parisuhdetta median ruokkimaan tavaran myymistä edistävään parisuhdemalliin tai sitten oppaiden ja naistenlehtien parisuhdevinkkeihin.
Väittäisin, että terve vireänä säilyvä parisuhde lähtee nimenomaan siitä, että haistattaa paskat ulkoa tyrkytettäville oikeille tavoille viettää aikaa toisen ihmisen kanssa. Aivan liian usein näkee sitä, että parisuhteet ovat ulkoisten ohjeiden mukaan aikataulutettua poseeraamista, millä ei ole mitään tekemistä oikean ystävyyden ja kumppanuuden kanssa.
Dunderfelt ehkä hyökkää yhtä valmista parisuhdemallia vastaa, mutta tarjoaa tilalle listan uusia valmiita temppuja, joilla parisuhteen pitäisi alkaa kukoistamaan. Epäilen, että tempuilla ei pelasteta yhtään suhdetta, vaan saadaan aikaan vain lisää riittämättömyyden tunnetta ja epäsopua.
Itse uskon, että ainoa tapa saavuttaa pitkä hyvä parisuhde on elää omaa elämää ilman ulkoa päin syötettäviä malleja ja rooleja. Kaikki lähtee siitä, että tunnistaa, tunnustaa ja kyseenalaistaa oman ulkoapäin opetetun sukupuolirooliposeeramisen.
Uutta? tarkoitat varmaan vanhaan ja todellista? Et varmaan siellä meke-believe maailmassasi tajua, että jokainen penetraatio on myös kyseessä olevaa "alistamista".
Eino:
Hieno homma. Ymmärrän, mitä tarkoitat.
Silti minua enemmän kuin vituttaa se, että omaa viiteryhmääni, maailman ihmisten enemmistöä, voidaan runnoa medioissa miten vain.
Lehdet uutisoivat poleemisimmalla mahdollisella tavalla, koska naisten vanhan riiston pohjavire on yhä olemassa. Leikin varjolla naisia saa uhkailla ja haukkua tavoilla, jota ei koskaan sallittaisi, jos kyseessä olisivat miehet.
Se, että aikuisia ihmisiä voidaan julkisesti edes leikillään vaatia esimerkiksi huonompaan asemaan avioliitossaan tai suoranaisesti orjuuteen (koska siitähän esimerkiksi Hännikäisen "leikkisässä" "Naiset pakkoprosuiksi" -jutussa oli kyse), ei ole okei.
S: Niinpä.
Yleisellä tasolla:
Luulen, että monet ihmiset tahtovat ennen kaikkea selkeän maailmankuvan, selkeät säänöt. Sama se, vaikka säännöt olisivat heille itselleen paskoja - kun ne on kerran opittu, niitä ei suurin surminkaan haluta muuttaa. Kai se merkitsisi heille koko elämän kyseenalaistamista tai jotain yhtä kammottavaa.
Joidenkin täytyy sitten, ehkä omaa epävarmuuttaan peittääkseen, toimia kuin muinaiset lähetyssaarnaajat ja yrittää kaikin keinoin saada muitakin käännytetyiksi.
Hyvin tiukkojen suklupuoliroolien mukaan elävillä ihmisillä on luullakseni se pelko, että jos he luopuvat kaulapannastaan, heille ei jää käteen yhtään mitään.
Yksilötasolla:
Mitä tuohon "epäloogisuuteen" tulee, minun nähdäkseni monet tuollaiset tyypit määkivät noita kommenttejaan lähinnä provosoidakseen naisia. (Jos he oikeasti uskovat asioitten olevan noin, heidän mielipiteistään ei todennäköisesti ole niin väliksi.)
Jos tuollainen "kaikki naiset ovat epäloogisia!" -tyyppi tulee keskusteluissa vastaan, olen itse havainnut, että rauhallinen, vittuileva vastaanväittäminen toimii usein.
Sanon tuollaiselle henkilölle esimerkiksi, aivan pokkana:
"No, miehethän ne ovat niin emotionaalisia, kuten kaikki tiedämme. Aina valittamassa ja nalkuttamassa!"
(Tällä väitteellä on tietysti yhtä vähän todellista perustaa kuin tuolla naisten epäjohdonmukaisuudella, mutta yleensä pölvästeille menee näin jauhot suuhun. Rattaat raksuttavat kuumeisesti sievässä isossa päässä: mitenkäs tässä nyt näin kävi?)
Ano: Et varmaan siellä meke-believe maailmassasi tajua, että jokainen penetraatio on myös kyseessä olevaa "alistamista".
Ööh, mitä? Onko penetraatio siis mielestäsi alistamista? Talk about derailing...
Julkaisen härökommenttisi, koska se antaa minulle pitkään odottamani tilaisuuden linkittaa yhteen viisaan Bitchy Jonesin parhaista bloggauksista:
I am a Dominant Slut
(Huom! Bitchy on S/M-harrastaja, joka seksissä tahtoo dominoida miehiä. Teksti ei myöskään ehkä sovellu työpaikalla luettavaksi. Olkaa varoitettuja.)
Ja ei, tällä ei tosiaan enää ole juuri mitään tekemistä Dunderfeltin kirjan kanssa. Anteeksi tämä netiketin vastainen syrjähdys, mutta tilaisuus on liian hyvä päästettäväksi käsistä.
Myytinmurtaja:
Vaikka samaistunkin sukupuoleeni verrattain vähän, voin sanoa, että myös miehenä tuollaiset provojutut tuntuvat häiritseviltä (itse en tosin hyvin hellämielisenä ihmisenä osaa kyrpiintyä niihin, kunhan vain ihmettelen): ne jotenkin latistavat kuvaa miehelle mahdollisesta psyykkisestä elämästä – jep, kaikki me miehet toki haluamme vain kivaa kotiorjaa, joka passuuttaa meitä joka käänteessä ja jota voi paremman tekemisen puutteessa vaikka silloin tällöin kiksauttaa (so not).
Inhoan kontekstistaan irrotettujen lauseiden tulkitsemista (etenkään kun en Hännikäisen kirjaan ole ehtinyt tutustua), mutta parhaimmillaankin ”Naiset bordelleihin”-läppä kuulostaa väärässä paikassa heitetyltä epäkorrektilta vitsiltä. Oikeassa seurassa sellainen saattaisi satiirisena heittona vielä mennä läpi, mutta näin kaikelle kansalle kuulutettuna se kuulostaa lempeänkin lukijan silmissä mauttomalta.
Ylipäätään koko viime aikoina pintaan noussut Hännikäisen ja Laasasen edustama ”miehet saa liian vähän seksiä/suhteita”-puhe on jotenkin kieroutunutta ja yksisilmäistä. Jos siitä jotain pointtia yrittää löytää (ja minulla on perverssi tapa etsiä kaikesta jotain positiivista), niin ehkä se olisi ”parisuhdemarkkinat ovat julmia” ja ”seksin ja syvempien ihmissuhteiden puute saattaa aiheuttaa käyttäjässään negatiivisia psyykkisiä vaikutuksia, etenkin jos niitä ei ole vielä koskaan elämässään päässyt kokemaan”. Näihin totuuksiin pystyn itsekin omasta kokemuksesta samaistumaan, mutta tiedän myös naispuolisia ystäviäni tarkkaan kuunneltuani, että samoihin faktoihin törmätään silläkin puolella sukupuolirajaa. Kyse ei ole niinkään miehien tai edes jonkin miestyypin, vaan yleisesti ”ujojen seinäruusujen” ongelma: ujoina he eivät osaa itse luoda kontaktia toisiin eikä kukaan toisaalta tule luomaan heihin kontaktia, koska he ovat ”keskivertoideaalien” mukaan epäviehättäviä.
”Lihatiskimaailmassa” tosin useimmiten odotetaan (tai odotettiin ainakin vielä silloin joskus kahdeksan vuotta sitten, kun ”radalla” vielä pörräsin; nykyisistä pariutumisrituaaleista tiedän hyvin vähän), että juuri mies tekee aloitteen kanssakäymisen aloittamisesta, joten ujousongelma nousee ehkä enemmän esiin miesten parissa. Toisaalta tässä tilanteessa naisten ”seinäruusu”-ongelma on ihan yhtä vakava: olen tietoinen, miten kipeältä se tuntuu, kun miehet aina kohdistavat huomionsa vain siihen ”ideaaleja” enemmän vastaavaan ystävättäreen – tai miten loukkaavalta se kuulostaa, kun pariutumisaikeissa hyörivä mies kiinnittää huomionsa sinuun vasta, kun kaikki muut pöydässä ovat sanoneet ”kiitos, ei” (vähän niin kuin olisi se suklaarasian viimeinen konvehti, joka syödään vasta paremman puutteessa).
Mainitut kirjoittajat tuntuvat näkevän vain pariutumiskulttuurin miehelle aiheuttamat ongelmat ja sulkevat silmänsä siltä, että naisilla menee siellä kanssa huonosti. Jotenkin tuntuu, että liiallinen pakkien saaminen on katkeroittanut heidät niin, että heidän on psyykkisesti ihan mahdotonta nähdä asian toista puolta. Enkä oikein osaa kuin sääliä tuollaisia pysyvästi yhteen näkökulmaan jämähtäneitä ihmisiä – vähän niin kuin säälin värisokeita, koska he eivät näe maailman kaikkia sävyjä.
Luin äskettäin Dunderfeltin kirjan ja olen blogistin kanssa hieman eri mieltä.
Kirja oli ehkä vähän turhan populaari ja joissakin kohdin sivulauseista vilahti sellainen sovinistinen diskurssi, johon usein törmää tuon ikäisten miesten keskuudessa ja joka kaltaiselleni kolmikymppiselle särähtää pahasti. Lisäksi jotkut väitteet ja esimerkit eivät minulle tuntuneet intuitiivisesti tutuilta.
SILTI väitän, että Dunderfeltilla on tärkeä pointti, että kirjan säröisyys johtuu tämän ajatuksen uutuudesta ja että näistä asioista kiinnostuneen ihmisen kannattaa se ehdottomasti lukea. Kirjoittaja tavoittelee jotakin uutta, vähän haparoiden mutta kiitettävän rohkeasti.
Mielestäni kirjoittaja ei niinkään puhu mistään universaalista "mieheyden" ja "naiseuden" korostamisesta. Hänen teesinsä on, että parisuhteen arkirutiinit korostavat osapuolten samanlaisuutta, kun taas seksi ja intohimo edellyttävät erilaisuutta, ja että tämän ristiriidan ratkaiseminen edellyttää ennakkoluulotonta luottamusta, tiedostamista sekä feminististen JA patriarkaalisten parisuhdenormien kyseenalaistamista.
"Hänen teesinsä on, että parisuhteen arkirutiinit korostavat osapuolten samanlaisuutta, kun taas seksi ja intohimo edellyttävät erilaisuutta"
Hömm... mitä uutta tässä on? Eikö tämä ole juuri sitä itsestään selvää "tasa-arvo kuuluu kaikkialle muualle paitsi sänkyyn" -lätinää, mitä tuskin kukaan potentiaalisista kirjan lukijoista on pystynyt välttämään -- tai olemaan oppimtta ihan oman oivallusen tai kantapään kautta.
Vai päteekö tässä taas se että suosituinpia konsultteja ovat ne, jotka myyvät niitä idioottimaisimpia itsestäänselvyyksiä ja tarjoavat mahdollisimman monelle "oivaltamisen" kokemuksia?
Lähetä kommentti