Vitsihän on siis siinä, että nuo kirjoittajat siis nimenomaan haukkuivat niitä, joilla on "huono itsetunto".
Samalla lailla naisille toitotetaan usein, että meidän pitäisi rohkeammin käydä sortoa vastaan. Ei se olekaan väärä kehotus: maailma muuttuu vain muuttamalla. Kannustuskin on hyvästä, sillä perinteisesti huonommassa asemassa olevat ihmiset ilman muuta tarvitsevat rohkaisua ja validointia:
"Sun kannattaa nyt vaan rohkeasti vaatia parempaa palkkaa! Ei mitään saa, ellei pyydä!"
"No menet sinne niiden joukkoon vaan! Vähän aikaa ne kyräilee sua, mutta kun osoitat olevasi tosissasi, kyllä ne sua kuuntelee."
"Jätä se paska! Sehän juo liikaa. Sun pitää suojella itseäsi."
"Tottakai se on raskasta. Mutta olet vaan oma itsesi. Kyllä sulla on oikeus olla oma itsesi. Koirat haukkuu mutta karavaani kulkee."
Niin kannattaakin, niin ehkä kuuntelevatkin, niin pitääkin, niin kulkeekin.
Rohkaisukehotusten toinen puoli on kuitenkin toisinaan ilmenevä julmettu tekopyhyys. Kun viattomuudessasi sitten tartut härkää sarvista, rohkaiset mielesi ja vaadit esimerkiksi parempaa palkkaa tai et suostu perheesi palkattomaksi työjuhdaksi tai dumppaat huonon miehen - auta armias! Kannustushuudot kuolevatkin kuin tyhjiöön. Äkkiä saat koko lauman vihan osaksesi. Miehet mölisevät "kohtuuttomuuttasi", naiset kimittävät "narttuuttasi". Kaikki kalkattavat "itsekkyyttäsi". Olet "kylmä ja koppava akka", "luulet itsestäsi liikoja", "poljet muut jalkojesi alle". Olet huono tytär, äiti, työntekijä, ihminen ja varmaan vielä epäkelpo nisäkkääksikin.
Näin siis naisen elämässä on joskus tällainen pikku hankaluus: Saat tietysti puolustaa oikeuksiasi (ja jos et puolusta, kaikki sinulle tehty paska "on omaa syytäsi"). Kunhan vaan nurkumatta hoidat niskoillesi kasatut työt ja toteutat sinulta vaaditut roolit.
Samasta aiheesta:
11 kommenttia:
"Sun pitää arvostaa itseäsi, nainen. Kehu itseäsi okein kunnolla! Älä kursaile, jos joku muu ylistää."
Mutta kun teet näin, kaikki vetävät mehut väärän kurkkuun.
Sopivaisuussäännöt kyllä istuvat syvässä. Itsekin aina vähän häkellyn, kun jollekin naiselle sanotaan:
"X, sä olet tosi taitava jutussa Y!"
ja hän vastaa:
"Kiitos! No, niin olenkin."
Tämä osui ja upposi. Välillä tuntuu todella vaikealta vetää raja sille, milloin on kynnysmatto ja milloin kannattaisi olla vaan hiljaa. Ja tosiaan kaikki "tietää" miten pitäisi toimia, ainakin kun keskustellaan kahden kesken, mutta annas olla kun oikea tilanne tulee, niin silloin ne samat tyypit tuntuu toivovan, että ei nyt ottaisi noita asioita esiin, kun se on jotenkin epämukavaa...
Niin totta!
Toisaalta esim. palkka-asian suhteen toivon, että jos yhä useammat naiset uskaltaisivat rohkeasti pyytää palkankorotusta / vakityötä, tilanne normalisoituisi eikä sitä enää nähtäisi "kohtuuttomana" tai "narttumaisena".
Toivottavasti.
Mua itseäni tavallaan auttoi tajuta tuo tekopyhyyskuvio. Siis niin, että jos pidän puoliani, niin saatan hyvinkin saada kakkaa niskaan juuri niiltä ihmisiltä, jotka vähään aikaisemmin tukivat kannustivat minua. (Se oli ilmeisesti teoreettista kannustusta.) Eihän se miellyttävää ole näin, mutta ainakin osaan varautua.
Onneksi muunkinlaisia ihmisiä on, ja paljon!
Mirka, olen samaa mieltä. Kun tarpeeksi moni uskaltautuu vaatimaan, vaatimisesta (tai vaikka itsensä kehumisesta) tulee ajan myötä luonnollista.
Se, mikä muuten on aivan erityinen tekopyhyysalue, on minun havaintojeni mukaan ein sanominen! Naisia kehotetaan usein nimenomaan sanomaan suoraan ja selkeästi, jos eivät tahdo tehdä jotain: en tahdo osallistua, en tahdo seurustella kanssasi, en lähde mukaasi, en suostu tekemään yksin kaikkia näitä hommia, en jää tänne.
Mutta jos nainen sitten kieltäytyy, se on monille ihmisille kuin punainen vaate härälle. Siinä saattaa kieltäytyjä ihan oikeasti saada aikamoisia tunteenpurkauksia osakseen.
Minun itseni on aika vaikea tuottaa ihmisille pettymyksiä (siis silloin, jos ne ihmiset edes marginaalisesti ovat sellaisia, joita kunnioitan). Siksi tuo ein sanomisen harjoitteleminen on minulle eräänlaista kestävyysharjoittelua: mahdollinen pettynyt ilme jonkun kaverini/muun läheiseni kasvoilla minun on vaan kestettävä. (Ja hänen tietysti on kestettävä minun kieltäytymiseni.)
Rohkeus on rankkaa. Silloin on oltava valmis kestämään myös melkoinen määrä lokaa niskaan. Itse yritin tässä hiljan olla rohkea, esittää mielipiteeni ja jouduin välittömästi vakavien uhkausten kohteeksi.
Nyt olo on kuin jyrän alle jääneellä. Vaikka tietäisi olevansa oikeassa, vaikka seisoisi sanojensa takana ja vaikka omista käytöstavoistakaan ei edes pitkällä tarkastelulla löytäisi moittimista, en usko että pitkään aikaan uskallan yrittää uudelleen.
On helpompi istua sängyssä peittojen alla, syödä jäätelöä ja katsoa Gilmoren tyttöjä.
Nerea
Nerea: "Itse yritin tässä hiljan olla rohkea, esittää mielipiteeni ja jouduin välittömästi vakavien uhkausten kohteeksi."
Voi vittu. Uhkailtiinko sua fyysisesti?
Nerea: "Nyt olo on kuin jyrän alle jääneellä. Vaikka tietäisi olevansa oikeassa, vaikka seisoisi sanojensa takana ja vaikka omista käytöstavoistakaan ei edes pitkällä tarkastelulla löytäisi moittimista, en usko että pitkään aikaan uskallan yrittää uudelleen."
No ei ihmekään, että on jyrän alle jäänyt olo. Oli tuo sun kuvaamasi tapaus millainen tahansa, niin on aina helvetin raskasta joutua jonkun toisen tunnekuohun ja varsinkin uhkausten (!) vuohon. Sellainen on raskas stressitilanne. Sen jälkeen kuuluukin olla lopussa ja naatti.
Joissain tilanteissa ehkä voi olla helppo puolustaa mielipidettään, ja sanomisesta tulee hyvä olo. Mutta jos kyse on rankasta asiasta, tutkainta vastaan potkimisesta, se puolustautuminen on ainakin mulle hyvin usein ollut kuluttavaa ja kivuliasta. Se on tehorääkki, ei päiväkävely. Sen adrenaliinisyöksyn jäljiltä kuvottaa ja vapisuttaa.
Se tuntuu hyvältä vain siinä mielessä, että sanomatta jättäminen jättäisi vieläkin pahemman olon.
Ja ilman muuta siitä tarvitsee toipumisaikaa.
"On helpompi istua sängyssä peittojen alla, syödä jäätelöä ja katsoa Gilmoren tyttöjä."
Rohkaisua ja hyvyyden muistamista varten se sarja on. :-)
"Mutta jos kyse on rankasta asiasta, tutkainta vastaan potkimisesta, se puolustautuminen on ainakin mulle hyvin usein ollut kuluttavaa ja kivuliasta. Se on tehorääkki, ei päiväkävely. Sen adrenaliinisyöksyn jäljiltä kuvottaa ja vapisuttaa. "
Yöllä ei tullut uni eikä ruokaa saanut alas päiväkausiin. Rinnassa painoi monta päivää, vatsa oli sekaisin.
Miten sanat voivat saada aikaan noin fyysisen reaktion? Tästäkin joku varmaan ymmärtäisi syyllistää, pitäisi vaan kasvattaa paksumpi nahka ja kovettaa kuori.
Nerea
Outoahan se olisi, jos ei väkivalta (henkinen tai fyysinen) millään lailla koskettaisi.
Musta varsinkin naisten uupumuksessa on paljon sitä, että rankat jutut muka eivät saisi rasittaa tai koskettaa. Naisen pitäisi olla heti tikkana pystyssä, tukka hyvin ja freesinä, oli sitten tapahtunut mitä tahansa. Se on ihan vitsi. Rankat jutut vaativat ihmiseltä paljon, ei niitä kukaan (normaali) ohita kepeästi.
Varmaan juu altistus tai kokemus auttaa jossain määrin. Joku kyttä tai mielisairaalan hoitaja tai psykiatri joku, joka tuollaista tekee työkseen, on ehkä oppinut sellaisia psyykkisiä mekanismeja, joilla se saa nuo käsiteltyä tehokkaammin ja nopeammin kuin tavis. Mutta ei se niillekään koskaan ole mikään läpihuutojuttu.
Lähetä kommentti