Aivoero

Yleensä kun puhutaan naisten ja miesten aivojen eroista, verenpaineeni nousee. Ei siksi, etten uskoisi naisten ja miesten olevan myös erilaisia. Uskon tietenkin. Onhan minulla silmät päässä. Sukupuolten eroja ruotivat populaaritieteelliset artikkelit risovat minua, koska ne ovat yleensä voimakkaasti arvottavia. Sukupuolten tieteellisesti todettua erilaisuutta käytetään naisten sorron oikeuttajana.

Uskontunnustus menee yleensä näin: Miehet ovat vallassa, koska he ovat aggressiivisempia, matemaattisesti lahjakkaampia, isompiaivoisia ja heillä on parempi kolmiulotteisen hahmon tunnistuskyky. He haluavat vain seksiä, aina seksiä. Naiset ovat ja pysyvät nyrkin alla, koska ovat itkeskeleviä häröpäisiä empaatteja. He eivät koskaan ikinä halua mitään seksiä, vain rakkautta. Noissa jutuissa tavallisesti naisten katsotaan sopivan vain (no, "vain") äideiksi, miesten taas kaikkeen muuhun kuin lastenhoitotyöhön.

Kirsi Heikkisen artikkeli joulukuun Tiede-lehdessä on ilahduttava poikkeus. Hän haastatteli älykkyystutkijoita miesten ja naisten aivojen eroista. Eroja kyllä löytyi, varsinkin sukupuolten erilaisessa empatiakapasiteetissa. Jutussa ei kuitenkaan toistettu vanhoja kliseitä naisten "kielellisestä lahjakkuudesta" (Miksi sitten suurimpina pidetyt kirjailijat ovat kaikki miehiä?) ja miesten "matemaattisista kyvyistä" (Yliopistojen rakenteet ovat perua ajalta, jolloin naiset ja muut prolet eivät päässeet lipastolle kuin siivoamaan). Haastatelluilla tutkijoilla oli päinvastoin mielenkiintoisia näkemyksiä siitä, että naisten ja miesten aivot näyttävät ratkaisevan saman ongelman eri tavoin. Siis evoluutio olisi kehittänyt kaksi erilaista, yhtä älykästä toimintatapaa!

Artikkelia ei näemmä ole lehden verkkosivuilla, mutta kirjastosta sen saanee. Minusta on hyvin rohkaisevaa ja mukavaa lukea tällaisia juttuja. Niissä tiedettä ei käytetä aseena, vaan erilaisille tavoille ymmärtää maailmaa annetaan siunaus.

Itse mietin, että tässä älykkyysjutussa ongelman ydin on siinä, että kaikki yhteiskuntamme valtarakenteet on jo valmiiksi tehty miesten ruumiiden, miesten mielten mukaiseksi. Joku koulukin on armeijamainen laitos, se on alun perin poikia varten tehty. Ei ole ihmekään, ettei naisten älykkyyttä ole hyväksytty, hyvä jos on tunnistettukaan. Varsinkin naisten ongelmaratkaisukyky on tutkimaton manner. Kuka tietää, mihin kaikkeen naiset pystyvät? Meitähän on kuvainnollisesti pidetty kopperossa viimeiset vuosituhannet. Meidän tapaamme ajatella, tuntea ja ratkoa ongelmia on pidetty nimenomaan vääränä ja huonona. Koska historiallisesti mies on ollut varsinainen ihminen, se oikea, naisten tapa olla ja elää on ollut lähtökohtaisesti väärä.

Ajatusleikkinä: Ehkä naisilla on keskimäärin miehiä paremmat paremmat kyvyt esimerkiksi poikkitieteelliseen ajatteluun? Eri tiedekenttien suurten yhdistäjäteorioitten aika on tulossa. Ehkä sen tulevat nerot ovat järjestään naisia? Mitä femmempiä, sen parempia. (Tämä viimeinen spekulaationi on aivan kosmeettista. Pohjaan sen siihen arkiseen havaintooni, että tuttavapiirini miehet ovat naisia useammin yhden asian ihmisiä, kun taas naiset juoksevat tuhannessa eri ompeluseurassa. Minulla ei ole kerrassaan mitään tieteellistä tutkimistulosta tämän takeeksi.)

Aristot ja prolet

Naiset ovat oma yhteiskuntaluokkansa. Meillä on eri toimintamahdollisuudet kuin arvostetummalla pääyhteiskuntaluokalla, miehillä. Meidän taloudelliset, poliittiset ja sosiaaliset mahdollisuutemme ovat (olleet) vähäisemmät kuin miesten. Me teemme suuremman osan maapallon kaikesta työstä ja hallitsemme merkittävästi pienempää osaa maapallon pääomasta.

Tässä ajattelua helpottava malli: useimmiten (vanhojen yhteiskuntien) yhteiskuntaluokkia tarkastellaan kerroskakkuna, vaakasuoraan jaettuina viipaleina: aristot, papisto, porvaristo, prolet. Näiden lisäksi on vielä pystysuora jako: naiset ja miehet. Ylimmän luokan naisella on toki sellaisia etuoikeuksia, joita alimman luokan miehellä ei ole. Aristonaisella on enemmän mahdollisuuksia kuin prolenaisella. Mutta kaikkien yhteiskuntaluokkien naisilla on samat velvollisuudet ja rajoitteet.

Me naiset olemme lisääntymisluokka. Kaikki lisääntymisen kustannukset ja vaarat ovat meidän kannattavinamme. Osa tästä on biologista eikä se ole kenenkään syytä. Nainenhan siittiön saatuaan rakentaa lapsen omassa ruumiissaan. Siihen menee yhdeksän kuukautta ja vauvan perushoito päälle. Tämän tosiasian sivuvaikutuksia voidaan lieventää ja yhteiskunnan rakenteita voidaan tehdä sellaisiksi, että naisen on helpompi lisääntyä vaivatta. Peruskustannusta (tai ehkä –etuoikeutta?) eli raskautta ei tietenkään voida poistaa.

Me olemme seksiluokka. Me olemme yhä ainoat, joilla on sukupuoli. Mies nähdään perusihmisenä, nainen on aina nainen. Me olemme seksiluokka: meidän vastuullamme on paitsi haluttavana (so. "kauniina") oleminen, myös seksin kontrollointi. Meidän kuuluu säädellä myös miehen halua, siis sitä, ruvetaanko seksiin vai ei. Siksi vain meitä voidaan huoritella.

Seksinkin vaarat ovat ensisijaisesti naisten niskoilla. Meitä vastaan käytetään useammin seksuaalista väkivaltaa. Silti – epäloogisesti – senkin kustannukset ovat meillä aivan kohtuuttomalla kertoimella. Jos nainen raiskataan, raiskausta pidetään hänen vikanaan. Samoin seksin harrastaminen laskee naisen statusta, vaikka kyseisessä aktissa olisi miesosapuolikin.

Me olemme perustyön hoitajat. Suurin osa maailman työstä on uusintamistyötä, siis päivästä toiseen jatkuvaa perusruuanlaittoa, lastenhoitoa, siivoamista. Tämä on täysin välttämätöntä työtä. Sillä ei kuitenkaan ole virallisen työn asemaa. Sitä ei arvosteta eikä siitä varsinkaan makseta työ-työn palkkaa.

Siis koska lisääntymisen kaikki kustannukset ovat meidän niskoillamme, koska kaikki aikamme menee uusintamistyöhön, koska meidän yhteiskuntaluokkamme "sopiva" rooli on hyvin kapea, emme saa kerätä omaa pääomaa. Naiset ovat köyhä yhteiskuntaluokka ja pysyvät köyhinä.

Viime vuosikymmeninä vapaissa vauraissa länsimaissa perinteistä luokkajakoa on toki alettu murentaa. Mutta kuinka särkeä loppukin, kuinka todella tehdä maailmasta sellainen, että sukupuoli ei määrittäisi perusoikeuksia?

Perinteisen luokkataistelun keinot eivät sellaisinaan ole sovitettavissa naisten ja miesten suhteeseen, koska elämme niin intiimisti yhdessä. Mutta on hedelmällistä ajatella naisia yhteiskuntaluokkana. Me emme ole mikään miesten alaviite. Olemme itsessämme syrjitty yhteiskuntaryhmä. Mikä on meidän etumme?

Se, että jokin yhteiskuntaluokka on suunnattoman suuri, ei tee siitä yhtään vähemmän yhteiskuntaluokkaa.

Selluloidibabet

Meitsi sai haasteen! Tarkoitus on listata tv-sarjojen ja elokuvien ihastuksia. Tammikuun tiedeteemaanhan tämä selkeästi liittyy, joten teen työtä käskettyä. Alkuperäinen haaste on peräisin Sireniltä.

(Haastan itse mukaan Feeniksin, Seksualistin, Sanaterapian, Tawantinsuyn, Aaltopahvin ja Akan.)

Ihastun usein ja kovaa. Heitukan lailla olen kuitenkin häilyvä: jo pian seuraavan leffan uros vie minulta jalat alta. Tässä muutamia kuvitteellisen elämäni kuvitteellisia miehiä.

Spike (James Marsters)



Buffy the Vampire Slayer on suosikkisarjani. Se on kuin minun elämästäni tehty (pl. tietty esim. vampyyrit). Varmaankin juuri tuo vampyyrien so. pahojen miesten metsästämisen ja heihin ihastumisen jännite koskettaa minua eniten. Sankarillisen Buffyn muutkin miehet ovat hyvin komeita – Angel ja Riley Finn eritoten – mutta Spikeen rakastuin. Sarjaa ensi kerran katsoessani olin jo hyvä aikaa sitten ylittänyt säällisen fänityttöiän. Mutta noin vain roikuin netissä etsimässä ficcejä ja rasitin ystäviäni pitkillä analyyseilla siitä, kuinka juuri Spike on Buffylle oikein mies ("Koska se niinku ymmärtää Buffyn sisäisen väkivaltaisenkin puolen, niinku.")


Snape (Alan Rickman)



Koska älykkäät miehet ovat mielenkiintoisia. Ja mahdollisia kuolonsyöjiä.


Batista & Kumppanit




Tämä kertoo minusta kaiken olennaisen: tykkään katsella amerikkalaisia vapaapainjoita. Joitain vuosia sitten en muuta tehnytkään, vaikka nyttemmin paha tapani on korvautunut muilla paheilla. Voin sanoa vapaapainista sen, etten katsellut sitä vain puolialastomien miesten takia. Katselin sitä myös älykk- kröh, teknisesti mielenkiintoisten juonten takia. Mutta olennaisin syy intooni oli se, että missään muussa urhe- no, missään muussa lajissa uimahyppyjen lisäksi ei näe niin paljon vähäpukeisia miehiä. Ainoa laji, jossa kundeilla on vähemän päällään kuin naisilla. Ja naisvapaapainijoilla ei tunnetusti ole yllään juuri mitään.


Luke Danes (Scott Patterson)


Gilmoren tytöt on toinen hieno televisiosarja. Sarjan toisen päätähden, yksinhuoltajaäiti Lorelain ja paikallisen yrmyn Luken rakkaussuhde on toinen sarjan kantavista voimista. Sen toteutumista pantataan tosin aivan törkeästi. Parin välinen intohimo saa täyttymyksensä vasta joskus miljoonannella tuotantokaudella. Luke on ihana yhdistelmä perinteistä ruutupaitaurostelua ja feminiinistä hoivaa. Ja hänellä on ihanat silmäripset.

Warlock, paholaisen poika (Julian Sands)




Teininäkään en pitänyt Warlock-elokuvia varsinaisesti hyviä. En uskalla katsoa niitä uudestaan, mutta muistan, kuinka suuren vaikutuksen Antikristuksena (tmv.) elämöivä Julian Sands minuun teki. Silloisen parhaan ystäväni kanssa pausetimme VHS:ää ahkerasti, kun kakkoselokuvassa tuli se kohtaus, että Warlock syntyy jostain limasta tai jotain. Komea blondi kulki alasti ja siltähän näkyi kaikki!!! (Todella teiniä, tiedän. Tosin nykyään käyttäytyisin ihan samoin.)

Hellboy (Ron Perlman)



Tutkimustenkin mukaan miesten iho punertaa.


James Bond (vain Daniel Craig)




"Voi, se on niin herkkä!" Bondiin ihastuminen on kyllä osoitus siitä, että liskonaivoni toimivat hyvin. Jos asiaa miettii oikeasti, Bondhan on täysi hirviö: heebo, joka työkseen kylmäverisesti listii ihmisiä, ei voi olla hyvää isäainesta. Mutta veren tyhmä ääni puhuu, kun Dansku nousee turkooseissa uikkareissa turkoosista merestä. Silloin jokaisen hetskunaisen sydän (ja muutkin ruumiinosat) sykähtävät. Työkaveriani lainatakseni: "Siinä teatterissa ei yksikään istuin ollut kuiva."

Casino Royale oli minusta hyvä esimerkki siitä, että Hollywood ainakin välillä hoksaa myös naisten ostopotentiaalin. Nykyisissä action-pariskuntaleffoissa on usein tämä kuvio, että miehille tarjotaan räjähtäviä autoja samalla kun naiset saavat ihan tietoisesti laskelmoitua silmäkarkkia.

Mace Windu (Samuel L. Jackson)



Vaikka haloo, violetti valosapeli? Haloo.


Spock (Leonard Nimoy)



Jos haluat tietää, oletko nörtti vai et, katso Star Trekin Mr. Spockia. Jos ihastut heti häneen, olet nörtti. (Tämä siis pätee myös heteromiehiin.) Tämän maailman ja minkä tahansa pop-fandomin ihanin mies. Tästä ei voi neuvotella.


Wolverine (Hugh Jackman)



X-men leffat tavoittivat erittäin hyvin Christopher Claremontin 80-luvulla julkaistujen upeitten sarjakuvien hengen. Erityisesti Jackman oli Claremontin Wolverine, vaistojaan seuraava eroottinen mies. Tämä on sitäkin merkittävämpää, kun uudemmissa X-sarjakuvissa Wolvie-parka on ryöstöviljelty pelkäksi tylsäksi kakebiitiksi.


Jack Sparrow (Johnny Depp)



Ne on ne kajalit. Toivon, että pian ruvetaan semmoiseen muotiin, että miehet alkaisivat pitää kajaleita. Ne tekevät heidän katseestaan niin ihanan intensiivisen.


Bubbling under: Megatron, Tarzan, Michael Praedin Robin Hood ja Jim Carrey elokuvassa Tahraton mieli. Lisäksi kerran vahingossa tunsin eroottista värinää katsellessani Van Dammea. Älkää kuitenkaan kysykö minulta koskaan yhtään enempää tästä.

Evoluutiobiologiaa

- Jos naiset kerran haluavat ensisijaisesti rakastavan ihmissuhteen, miten juuri naiset ovat se sukupuoli, joka perinteisesti on nainut rahasta? Siis sanan molemmissä merkityksissä nainut.

- Jos miehet kerran haluavat ensisijaisesti seksiä ja vain seksiä, ja ovat valmiita tekemään sen eteen mitä vain, niin miten he sitten voisivat olla hyviä johtajia?

- Jos naiset ovat kielellisesti lahjakkaampia kuin miehet, miksi maailmankirjallisuuden kaanonin kuuluisimmat kirjailijat ovat kaikki miehiä?

- Jos miehet ovat parempia järjestelmäasiantuntijoita kuin naiset, miksi sitten perheissä logistiikan mobilisaattori ja organisaattori on ainakin Suomessa yleensä äiti?

- Kun lapsentekeminen kerran on naiselle huomattavasti suurempi investointi kuin miehelle (yhdeksän kuukautta, raskausajan vaikeudet, synnytyksen vaarat), niin silloinhan nimenomaan naisen kannattaa vakisuhteessa ollessaan käydä hakemassa kerran, pari vierasta siementä naapuriluolan urokselta. Geneettisesti naaraan ei kannata panna kaikkia munia (sori) samaan koriin.

Discuss.

"Stand back! I'm gonna try science!"

Tammikuussa on tieteen aika!

Tiede on kivaa. Siitä pitää kirjoittaa paljon ja usein. Mutta ennen kuin blogitan asiasta syvällisemmin, minun on hoidettava seuraava ihmisen lisääntymisbiologiaan liittyvä haaste.

Joten muistutattehan mua mua maaliskuussa tästä, jos en itse muista? Ja kirjoittakaa itsekin.

"I will publish a blog post on Tuesday 24th March about a woman in technology whom I admire but only if 1,000 other people will do the same."
— Suw Charman-Anderson

(Via www.fairerscience.org)

(Ada Lovelace oli maailman ensimmäinen tietokoneohjelmoija. Hän oli myös oopiuminarkkari ja uhkapeluri. Siinäpä vasta esikuva kenelle tahansa luonnontieteilijälle!)

Päihdeäidit pakkohoitoon

Voi vittu! Tämä on paha. Työryhmä puuhaa pakkohoitoa päihdeäideille.

Minusta on epäoikeudenmukaista ja hirvittävää, että jonkun elämä pilataan äidin lyhytnäköisen itsekkyyden takia. Tietenkin! Mutta jos nainen voidaan ottaa pakkohoitoon vain koska hän on raskaana, sen tien päässä on paluu naisten orjuuteen. Ketkä seuraavaksi? Raskaana olevat naiset, jotka liikkuvat liikaa? Lisääntymisikäiset naiset, jotka vielä eivät ole raskaana? Etteivät he vahingossakaan tekisi mitään sellaista omalle ruumiilleen, mikä ehkä heikentäisi mahdollisen tulevan sikiön kasvumahdollisuuksia?

Ajatus päihdehoidon autuudesta on mieletön. Siinä vaiheessa kun päihdeäiti raijataan hoitoon, hän on jo ehtinyt pämpätä niin paljon, että sikiö on jo vaurioitunut. Ajatus siitä, että pahassa elinkautisessa juomaputkessa oleva nainen lähtisi raskaustestiä ostamaan heti kuukautisten jäätyä pois on naiivi. Mitä olisi tarkoitus tehdä lapsen synnyttyä? Muuttuisiko deekumutsi äkkiä helläksi, huomaavaiseksi hoivaajaksi?

Jokaisella lapsella on oikeus syntyä toivottuna. Jos nainen ei tahdo lastaan, eikä syntyneelle lapselle ole tarjolla muuta hoitajaa, äidillä ei ole oikeutta kantaa sikiötä täysaikaiseksi. Syntynyttä elämää (äitiä) on aina suojeltava enemmän kuin syntymätöntä (sikiötä).

Jos pakkokeinoihin on mentävä, silloinkin pakkoabortti on parempi ratkaisu. Sitäkin parempi olisi pakolla asennettu ehkäisykapseli.

(Optimaalinen ratkaisu reaalimaailman olosuhteisiin: Riskiryhmässä oleville äideille tarjotaan aktiivisesti päihdehoitoa ja aborttimahdollisuutta. Heille tarjotaan mahdollisuutta ottaa ehkäisykapseli, esimerkiksi silkan lahjomisen turvin. "Saat tätä ja tätä, jos suostut ottamaan tän kapselin. Se on omakin etusi. Haluutko todella noissa olosuhteissas tulla raskaaksi?")

Valtio ei saa takavarikoida autoa moneen kertaa kännissä ajaneelta edes rattijuopolta. Mutta auto ei olekaan pelkkä esine, toisin kuin naisen ruumis.

Synti suuri surkia

Teeveestä tuli eilen Sin City. Vastenmielinen elokuva vastenmielisestä (mutta nätistä) sarjakuvasta.

Sin City pohjautuu Frank Millerin samannimisiin film noir -sarjakuviin. Elokuva on kuvakulmia myöten täysin uskollinen jäljennös näistä. Joka sana, joka liike on samanlainen kuin alkuteoksessa.

Piirtäjänä Miller on valon ja varjon mestari. Hän on ihmeellisen taitava. Pelkillä mustavalkosilueteilla hän luo suurkaupungin sateen, naisen ääriviivat, esteettisen(!) ampuma-asetaistelun. Miller onkin kuuluisa guru. Hän on nörd- eikun sarjakuvapiireissä Alan Mooren jälkeen ihailluin sarjakuvantekijä. Ei se ole pelkkää tyhjää yliarvostusta. Itse pidän erityisesti Millerin teoksesta Martha Washington Goes to War.

Sin City kuitenkin iljettää minua. Sen – sekä leffan että sarjakuvien - maailma on eräänlaista 30-luvun kyberpunkia, film noiria. Maailma on paha ja hysteerisen korruptoitunut. Kaikki pettävät, hyvyyttä ei ole. Väkivalta on kovin valuutta ja ainoa valuutta. Naisen ainoa sallittu työ on olla prosti, mutta siitä työstään häntä rangaistaan halveksunnalla ja kuolemalla. Naisille ei ole tarjolla seksiä. Seksi ei ole naisia varten, he ovat vain sen välittäjiä. Sin Cityssä on tiivistettynä patriarkaatin, huoravallan, pahin kuva. Mustavalkoinen, onneton, turha maailma, kaaoksen ja yön valtojen yhteiskunta. Sievä ja tyhjä.

Sin Cityn joka tarinassa naiset ovat täydellisen avuttomia. He epäonnistuvat kaikessa, mitä yrittävät tehdä. He koettavat heittää kapuloita rattaisiin, panna kampoihin lukuisille uhkaajilleen. He epäonnistuvat joka kerran. Prostituoidut ovat kyllä sen verran vahvoilla, että ovat järjestäytyneet ammattikunnaksi ja hallitsevat omaa aluettaan tarinoitten tapahtumakaupungissa. Mutta tämäkin naisten kaupunki on olemassa vain asemiesten, mafian ja korruptoituneen poliisin, luvalla. Naisille ei ole mitään omaa. Kun heidän suunnitelmansa menevät hirveällä tavalla pieleen, miessankari Dwight ottaa komennon. Hänen rohkeutensa ja neuvokkuutensa pelastaa heidät kaikki.

Sin City iski minuun siksi niin pahasti, että oikeassa elämässä juuri tuo avuttomuuden tarina on naisille pahinta myrkkyä. Ainakin itse olen kärsinyt siitä enemmän kuin mistään muusta naisten sorrosta. Olosuhteet voivat maailmassa olla miten hirveät tahansa, mutta jos voin luottaa omiin kykyihini, omaan nokkeluuteeni, voin selvitä. Mutta jos tarina on kirjoitettu siten, että jo lähtökohtaisesti olen avuton nukke pahojen voimien puristuksessa, mitä toivoa minulla on?

Tietenkään Sin Cityn ei ole tarkoituskaan olla mikään tosielämän dokumentti. Se on satua, söpöä ihquhömppää miehille, tajunnatäytettä karkkikuorella. (Naisille on tarjolla vastaavaa soopaa niin sanottujen romanttisten komedioiden muodossa, näitä "Oi, olen aina kaaso ja siksi elämäni on tyhjää, kunpa vain törmäisin siihen oikeaan" -humppia.) Mutta se on musta peili joka kuvastaa maailmaamme.

Minua häiritsee sekä se, että tätä fantasiaa markkinoidaan miehille, että se, että he usein haluavat ostaa sen. (En tykkää myöskään romanttisista "komedioista". Ne eivät yleensä ole romanttisia eivätkä hauskoja.)