Arki, vessanpönton kansi, on hyvä koetinkivi. Ainakin minun itseni on usein helpointa lähteä purkamaan suurempaa sortoa juuri jonkin arkipäiväisen epäkohdan kautta: Kuka vie lapset tarhaan? Kuka maksaa tämän viikon ruuat? Sopiiko minun laittaa korkokengät tuohon tilaisuuteen? Onko reilumpaa jättää kansi alas vai ylös? En siis suinkaan ole sitä mieltä, että vain suuret talouden ja politiikan kysymykset olisivat sopivaa ajateltavaa feministille.
Mutta niinä väistämättöminä hetkinä, kun tuo hyvä arkipohdinta vesittyy iltapäivälehtimoskaksi ("On ihmisoikeusrikos, ettei X saa pillua!", "Se on ihan peruskohteliaisuutta muita kohtaan, että meikkaa!"), tekee hyvää muistaa myös veri.
Naisten sorto on ihan oikea, maailmanlaajuinen ihmisoikeusrikos. Tai pikemminkin rikosten vyyhti.
The Independent: Malalai Joya: The woman who will not be silenced
The warlords who make up the new "democratic" government in Afghanistan have been sending bullets and bombs to kill this tiny 30-year-old from the refugee camps for years – and they seem to be getting closer with every attempt. Her enemies call her a "dead woman walking". "But I don't fear death, I fear remaining silent in the face of injustice," she says plainly. "I am young and I want to live. But I say to those who would eliminate my voice: 'I am ready, wherever and whenever you might strike. You can cut down the flower, but nothing can stop the coming of the spring.'"
(...)
When her turn came, she stood, looked around at the blood-soaked warlords on every side, and began to speak. "Why are we allowing criminals to be present here? They are responsible for our situation now... It is they who turned our country into the centre of national and international wars. They are the most anti-women elements in our society who have brought our country to this state and they intend to do the same again... They should instead be prosecuted in the national and international courts."
Samasta aiheesta:
6 kommenttia:
Luettuani Khaled Hosseinin kirjan Tuhat loistavaa aurinkoa (ei mikään kaunokirjallinen mestariteos, mutta tarinana vaikuttava ja ennen kaikkea järkyttävä), en voi nähdä afgaaninaisia enää kasvottomana massana. Afganistan-uutiset viiltävät aina yhtä kipeästi.
On vaikea uskoa parempaan tulevaisuuteen maassa, jossa ihmiselämällä ei ole mitään arvoa ja jossa naisia ei usein pidetä edes ihmisinä.
Välittääkö joku oikeasti vessanpöntön kannen asennosta? Minulle feminismissä on usein kysymys hyvinkin arkisista asioista, mutta juuri tuota klassista esimerkkiä en ole koskaan ymmärtänyt.
Nerea
Minä ihmettelen Joyaa, hänen rohkeuttaan. Kuinka voi nousta noin hirveästä suosta, elinkautisesta aivopesusta?
Uskon itse kriittiseen massaan, niin yhteiskunnallisissa asioissa kuin muutenkin. Asiat kyllä muuttuvat, kunhan tarpeeksi moni muuttaa omaa toimintatapaansa.
Tuollaista paskaahan on ollut maailman sivu. Nyt kaiken uutisoinnin myötä sotahorojen hirmuteoista edes kerrotaan.
Hmm, tuo vessanpöntönkannen asento tuskin on kellekään mikään kynnyskysymys.
Tavallaan voin kyllä ymmärtää sen klassikkoaseman. Pöntön kannen asennon voi nähdä reviirikysymyksenä, vallan merkkinä. Vessahan on kuitenkin hyvin tarpeellinen ja usein hyödynnetty resurssi kodin sosioekonomisessa systeemissä.
Mutta toisalta se on huono esimerkki resurssien jaon ongelmista, koska tyypillisesti kuitenkin (hetero)parin molemmat osapuolet pääsevät kanteen käsiksi ihan yhtäläisesti!
;-)
Washington Post:
Rachel Reid: For Afghan Women, Rights Again at Risk
(Via Feministing)
Jos oikeasti haluatte tehdä jotain Afganistanin naisten hyväksi, opetelkaa pashtun kieltä. (Ei ole mahdotonta - Amazonista, tai Akateemisesta tilaamalla, saa kirjan "Introduction to Pushtu". Sisältö on vanhentunutta, mutta jostain on aloitettava.) Sen jälkeen alkakaa kääntää pashtun kielelle feministisiä pamfletteja. (Vaatii kielen ja sen kansanperinteen todella hyvää osaamista, mutta lujalla tahdolla ei ole mahdotonta.) Sen jälkeen iskekää joku Afganistanissa toimiva rauhanturvaaja ja pyytäkää sitä levittelemään näitä pamfletteja sopiviin paikkoihin maassa oleskellessaan.
Ai, liian vaikeaa ja raskasta vai? Vaatisi vaivannäköä ja paneutumista, vai? No lakatkaa sitten inttämästä, että Afganistanin naisten asia on teidänkin asianne. Se on, jos teette jotakin. Pelkkä taivastelu ei auta mitään.
Ja on aivan turha kitistä, että pitäisi itse näyttää esimerkkiä. Minä nimittäin sattumoisin opettelen pashtua.
Ho!
Ei yhtään huono kommentti, Panu. Onnea käännöstyössäsi.
Et voi tietää, mitä kaikkea teen.
Lähetä kommentti