Myyttiksen vinkit, osa 3: Huumorin kukka

Kumous kirjoitti siitä rasittavasta tilanteesta, jossa moni meistä on kaveriporukan illanistujaisissa ollut:

Erityisen hankalaa on silloin, kun toisten jutut eivät naurata. Tärkeintähän on kuitenkin, ettei tule leimatuksi tiukkapipo-ilonpilaajaksi. Ei kukaan halua leikkiä ilonpilaajan kanssa, eikä kukaan jaksa herkkänahkaisia femakkoja joiden nuttura on unohtunut ruuvipenkin puristusta muistuttaville kierroksille. Vakavamielisyys ei ole seksikästä, kiinnostavaa eikä rohkeaa.

Okei. Olet siis viettämässä mukavaa iltaa seurueessa. Äkkiä joku jurpo päättää alkaa kertoa naisvihamielisen vitsin! Vaikkapa tällaisen:

Mitä sanot naiselle, jolla on kaksi mustaa silmää? No et mitään! Sille on sanottu jo. Möh höh höö!

Seurueen miehet höröttävät helpottuneina! Maailmassa on kaikki oikealla paikallaan. Seurueen naiset kihittävät kaikki kuuliaisina kilpaa! He eivät halua vaikuttaa miltään tylsiltä tiukkapipo-ämmiltä.

Sinua, sinua vituttaa. Mutta mitä voit sanoa?


Sivuhuomautus ennen kuin jatkan: On huomattava, että huumoria on kahdenlaista. Ensinnäkin on hauskaksi tarkoitettua huumoria. Siinä on ideana se, että kaikki mukana olevat voivat nauraa yhdessä. Usein naurut voidaan kyllä saada jonkin muun ryhmän kustannuksella, mutta tällä tavoin hauskasti vitsailtaessa kukaan sen haukutun ryhmän jäsen ei saa olla paikalla.

Sen sijaan kun vitsiä väännetään paikalla olevien henkilöitten kustannuksella, se on sitä kakkostyypin huumoria, jonka ei ole tarkoituskaan ola hauskaa. Se huumori on vallankäyttöä, se on pakastekuivattua väkivaltaa.

Siis esimerkiksi vitivalkea horo, joka alkaa ehdoin tahdoin kertoa neekerivitsejä seurueessa, jossa on myös mustaihoisia, kakkosvitsailee. Hän tahtoo huumorin varjolla pönkittää omaa etuoikeuttua asemaansa. Ymmärrettävästi vitsin kohde ei arvosta vitsiniekan sanan säilää. Miksi hänen pitäisi?


Kun sinun kuultesi lannistetaan naisia muka huumorin keinoin, ratkaisu on yksinkertainen: Ala suureen ääneen kertoa miehiä halventavia vitsejä. Esimerkiksi näin:

"Tiedättekö, kuinka monta rehellistä, rohkeaa ja älykästä miestä koko maailman miesväestöstä tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu? No ne molemmat! Mwahahaha!"

tai

"Tiedättekös, mistä tietää, että mies valehtelee? No sen suu liikuu! Ehheheeh!"

(Täällä lisää "hassuja" "vitsejä".)


Kun kuulijamiehesi ei naura - eikä siis ihmekään, että ei! - voit sanoa heleimmällä, kantavimmalla äänelläsi:

"No mutta Johannes! Vähän huumorintajua pitää olla!"

"Paholainen pakotti mut tekemään sen!"

HS 24.11.09: Sofi Oksanen pöllyttää suomalaismiehiä Tanskan televisiossa

(...)

Esimerkkinä sukupuolisen väkivallan esiintymisestä Oksanen nostaa esille Helsingin Katajanokan, jonka arvotalojen sisällä naiset joutuvat miestensä pahoinpitelemiksi siinä missä muuallakin.

Suomalaismiehet voivat kirjailijan mukaan voi hakata vaimoaan ilman pelkoa, että jatkuva väkivalta toisi kovennetun rangaistuksen.

"Miehet ovat naisia suojellummassa asemassa. Vaarallisin paikka suomalaisnaiselle on koti", Oksanen sanoo.

Oksanen viittaa myös Kauhajoen ja Jokelan kouluampumisiin esimerkkinä suomalaisesta väkivallasta. Hänen mukaansa väkivaltaista käyttäytymistä ei voida yleistää jokaiseen yksilöön, mutta Suomessa elää silti voimakas väkivallan perinne.

(...)

Sofilla on pokkaa! Rispektiä Sofille.


Miehiä suojellaan. Miesten tekemää väkivaltaa vähätellään tai sitä pidetään persoonattomana. Ei ole esimerkiksi sopivaa sanoa, että kun hakkaajamies hyökkää puolisonsa kimppuun, se on tosiaan sen miehen oma, henkilökohtainen valinta. (Naisen hakkaamista tai raiskaamista ei edes kutsuta "naisen kimppuun hyökkäämiseksi".) Suotavampaa on puhua jostain mystisesti itsestään purkautuvasta väkivallasta, vähän vanhojen horoskooppien tyyliin: "Mars Jousimiehen huoneessa saattaa aiheuttaa kristallien resonaatiovärähtelyä!"

Kun väkivallassa on selvä sukupuolijako - miehet tekijöitä, naiset uhreja - sitä ei saa huomata: Kaikki kouluampujat ovat miehiä, mutta niin ei saa sanoa. (Tai jos niin sanoo, on heti luettava credo: "No nuorilla miehillä on niin vaikeaa miehen muuttuvan roolin paineissa!") Raiskausta ei pidetä viharikoksena, vaikka se kohdistuu vain naisiin; ja naisiin vain siksi, että he ovat naisia. Vaimon hakkaamista verrataan suunnilleen johonkin nalkutukseen! Näin meillä on väkivallan suhteen rakenne. Se tuottaa kahden sosiaaliluokan kansalaisia: ne paremmat ja ne, joiden turvallisuudesta ei ole niin väliksi.


Väkivaltahan ei ole mikään henkimaailman ilmiö. Joskus kuulee miesten väkivaltaan suhtauduttavan jonkinlaisena välttämättömänä pahana, jungilaisena pimeänä puolena, petona miehen sisällä. Tämä on lapsellinen suhtautumistapa. Lyönti on aina lyöjän oma valinta. Yksilön väkivaltaisuus on huonoa itsekuria. Sodat ovat paskaa valtionpäämies(tai -nais)taitoa.

Miettikääpä vähän: naiset eivät juuri koskaan anna hakkajamiehilleen samalla mitalla. Sellaisia uutisia ei milloinkaan kuulu, että nainen olisi silponut nukkuvan miehensä killuttimet tai varoittamatta hyökännyt asein tämän kimppuun. Kyllä vain: sellainen hyökkäys olisi aivan vastaava teko kuin tavanmukaisempi miehen nyrkkityö, yhtä paha ja yhtä raukkamainen. Väkivallan rakenne on kuitenkin sellainen, että miehen on sopivaa tehdä naiselle sellaisia tekoja, jotka naisen tekemänä herättäisivät ansaittua kauhua ja inhoa.


(Hitaammille yksilöille: ei, en todellakaan ole sitä mieltä, että kenenkään kimppuun saisi hyökätä. Ei miesten eikä naisten. Joka alkaa määkiä tästä kommenttiosiossa, blokataan surutta.

Toisekseen: Sanon jo etukäteen, että tämä ei ole keskustelu miesten keskinäisestä väkivallasta. Kyllä, on erittäin paha homma, jos miehet hakkaavat miehiä. Mutta se ei millään lailla vähennä naisten kärsimystä.)


(Pakko tietysti myöntää, että tämän kaiken sanominen ääneen ei kyllä ole hygieenisesti kivaa.)

---

• MM: Kirjoituksia väkivallasta
  
• Feministing: Today in Feminist History: International Day for the Elimination of Violence against Women
  

Kaatuneiden muistopäivä

Valoa, ei väkivaltaa.

Koska 26 kuollutta ei ole yksityisasia.

Kahjustab tervist

HS 16.11.09: Ranskassa vaaditaan varoitustekstiä muokattuihin muotikuviin

Oikeistokansanedustaja Valérie Boyerin lakiehdotus on ollut Ranskassa yksi syksyn kohutuimmista, vaikka sitä tukee vasta 60 kansanedustajaa.

Boyer julkaisi syyskuun lopulla lakiehdotuksen, jonka mukaan kaikkiin muokattuihin kuviin pitäisi liittää "varoitusteksti". Se kuuluisi seuraavasti: "Kuvassa näkyvän henkilön ulkonäköä on muutettu kuvankäsittelyllä."

"Lakiehdotus tähtää sekä kansanterveyteen että kuluttajansuojeluun", Boyer sanoi Ranskan parlamentissa antamassaan haastattelussa torstaina.

Boyerin motiivina on osoittaa erityisesti lehtiä lukeville tytöille, että kuvat ovat silkkaa silmänlumetta.


Ensi alkuun Boyerin ajatus kuulostaa minusta hupaisalta. Mutta sitten alan miettiä: Miksi ei? Pahan asian normalisointihan on nimenomaan se, joka meidät kuristaa. Kun tarpeeksi monessa lehdessä esitellään naama peruslukemilla jotain anatomista mahdottomuutta, toden totta se alkaa tuntua ihan luonnolliselta asialta. Käsitellyt kuvat runnovat naisten itsetuntoa niin kuin plastiikkakirurgi elävää kudosta. Varoitustarra olisi lukijoille näppärä reality check.


Onhan niitä vaikeampiakin myyttejä murrettu. Olen kuullut kerrottavan, että vielä 60-luvulla tupakoitiin ihan kaikkialla: kodeissa, urheiluseuroissa, virastoissa. Siihen aikaan joku nykyisenkaltaista röökirajoitusta kaavaileva olisi varmaan kohdannut vain hysteeristä hihitystä: eihän nyt sentään voi vaatia ihmisiä olemaan tupakoimatta työpaikoillaan, voi hyvänen aika!


Samoin kun pari vuotta sitten baareihin tuli tupakointikielto, muutamat röökaavat ystäväni olivat hyvin nyreissään: "Saatpa nähdä, Myytinmurtaja! Puoli vuotta ja se laki kumotaan, kun baareja alkaa kaatua. Mä ainakin jään mieluummin kotiin kalsarikänneillemään." Tarpeetonta varmaan sanoakaan, että yksikään toverini ei toteuttanut uhkaustaan. Ja nyt ravintoloissa voi tupakoimatonkin istua kiroilematta.

Tottumus on toinen luonto, mutta se käy kummin päin tahansa.

---

Samasta aiheesta:

MM: Silmäkarkkialtistus

Vittuilun paluu

Minulle on joskus sanottu, että olen vittumainen ämmä. Olenko?

Analysoidaanpa:

Ämmä on sama kuin äijä, mutta nainen. "Äijä" on nykypuhekielessä arvostava ilmaus. Se tarkoittaa suunnilleen aikuista, voimansa hallitsevaa ja itsensä tuntevaa miestä. "Ämmä" tarkoittaa siis samaa (mutta naista). Joten kyllä, toivon olevani ämmä ja käyväni vuosi vuodelta aina vaan ämmemmäksi.

Vittumainen tarkoittaa sellaista asiaa, joka on niin kuin vittu, vitun kaltainen. Ilman muuta olen ja pyrin olemaan vittumainen.

Vittuhan, kuten kaikki tiedämme, on tiukka, pehmeä ja ihana.

We Don't Talk about Fight Club

Olin taannoin juhlissa ja tuli kotiinlähdön aika. Juttelin siinä yhden miespuolisen ja yhden naispuolisen ystäväni kanssa siitä, millä keinoin menisimme kukin koteihimme. Se mies sanoi sille naiselle, että kun tämä kerran asui siinä-ja-siinä kaupunginosassa, hänenhän kannattaisi pikemminkin ottaa bussilinja X eikä sitä kaavailemaansa bussilinja Y:tä.

"Koska, sähän pääset sillä paljon nopeammin!"

Mutta ei se ole niin helppoa. Juhlapaikalta bussilinja X:n pysäkille kuljetaan nimittäin pimeän metsänpätkän läpi. Miespuolisen ystävämme mieleenkään ei tullut, että naispuolinen ystävämme ei voisi juosta bussille suorinta reittiä. Se ei kerta kaikkiaan ollut juolahtanut hänen päähänsä.


*

Itse kuntoilen mielelläni. Kotini lähellä on viheralue, jolla kävelen mielelläni päivisin. Se on lenkkeilymaastoa, omalla tavallaan kaunista aluetta. Tykkään kävellä ja ajatella siellä.

En koskaan elämäni ikänä tule näkemään sitä aluetta yöllä. Se on puskaista ja syrjäistä aluetta, melko kaukana asutuksesta. Se on kolmen kilometrin päässä kotoani, mutta yhtä hyvin se voisi olla Kuussa.


*

Eräs tuttavamieheni (eri tyyppi kuin edellä mainittu) kertoi minulle kerran, että häntä oli eräänä yönä, eräässä raskaassa ihmissuhdetilanteessaan, alkanut ahdistaa niin paljon, ettei hän enää kerta kaikkiaan voinut olla asunnossaan.

"Mulla oli se tunne, että mä halkean, jos jään siihen kämppään", hän sanoi. "Mun oli pakko päästä ulos."

"No mitä sitten teit?" kysyin minä.

"No mä lähin juoksulenkille! Vedin oikeen kunnon hikilenkin ja kyllä se auttokin. Hiki nimittäin tehoo vitutukseen!"

Hän lähti juoksulenkille. Öiselle teollisuusalueelle. Aamuyöstä.


*

Kerran monta vuotta sitten olin rakastunut. Minä ja silloinen rakastettuni olimme kesäisessä Helsingissä erään ihanan päivän ajan. Me emme tehneet muuta kuin kuljimme päämäärättä katuja ees ja taas, puhuimme, nauroimme ja olimme rakastuneita. Se oli ihanaa!

Sitten tuli ilta ja alkoi pimetä. Jatkoimme yhä kävelyä, ei siinä mitään. Kello oli ehkä yksitoista illalla. Olimme tulleet Katajanokalta päin, Unioninkatua Varsapuistoon. Mieheni selitti jotain asiaa innostuneena – ja yhtään epäröimättä, yhtään ympärilleen vilkuilematta hän kääntyi kohti KAISANIEMEN PUISTOA! Hänen mielestään voisimme kulkea yöllä siinä puistossa, onhan se kesällä kaunis.

Hänen mieleensäkään ei tullut pelätä.


*


Luin monta vuotta sitten jostain viihdelehdestä tai keskustelupalstalta erään nuorukaisen tilityksen. Häntä ärsytti. Hän, kaksivitonen jätkä, oli jäänyt miettimään Fight Club –elokuvaa. Elokuvassahan niillä miehillä on keskinäinen hakkauskerho, jonne he voivat vetäytyä tappelemaan keskenään. Kaksvitonen leikitteli ajatuksella, että sellainen taistelukerho pitäisi perustaa oikeasti:

"Koska miehet vaan on sellaisia, että ne tarvitsee kamppailua ollakseen miehiä! Maailma on nykyisin liian turvallinen! Ei mitään vaaraa missään!"


*

Kyllä minä tiedän tosiasiat. Tunnen tilastot. Kotiseutuni ei suinkaan ole mikään 70-luvun Bronx. Ei esimerkiksi ole niin, että joutuisin jatkuvasti kauppareissuillani torjumaan narkkareiden puukkohyökkäyksiä tai että aina yöllä kotiutuessani juokseman henkeni edestä. Ei todellakaan. Ajatuskin on vitsi.

Todellisuudessahan myös miehet ovat vaarassa kaduilla, nuorukaiset varsinkin.

Tiedän myös, että ulkona kulkiessani kimppuuni hyökkäämisen todennäköisyys on pieni. Niitä kuuluisia puskaraiskaajia ei pörrää joka kadunkulmassa. Oikeasti naisella suurin riski kuolla väkivaltainen kuolema on parisuhteessa, oman miehensä nyrkeissä. Jos lähtisin lenkille yöllä, kuka siellä öisellä polulla nyt värjöttelisi minua vaanimassa? Aika vannoutunut raiskari täytyisi olla, jos olisi yön yön perästä valmis venttailemaan mustassa metsässä pururadan varressa, siltä varalta että joku yksinäinen nainen sattuisi lenkkeilemään ohi. No, toisaalta minä olen järkevä ihminen enkä koskaan ota turhia riskejä.


Silti joka kerran, kun väistän mölisevää miesporukkaa, joka kerran kun jonotan taksia vaikka haluaisin kävellä kotiin, joka kerran kun kuljen valaistua, vilkkaasti liikennöityä katua sen nopean oikokujan sijaan, joka kerran kun olen lähdössä ulos iltakymmenen jälkeen, ajattelen noita elämäni pelottomia fightclub-miehiä.

Ja Jumalan vittu kuinka minä olen katkera.