Maailman harvinaisia sukunimiä on varjeltava jopa lainsäädännöllä, vaatii kaksi tutkijaa. Saksalaiset tiedemiehet korostavat, että meidän olisi luovuttava tavasta antaa lapselle liki aina isän sukunimi.
"Harvinaiset sukunimet ovat häviämässä, koska liian moni kiinalainen on sukunimeltään Wang, liian moni englanninkielinen Smith ja saksalainen Müller", linjaavat Harald Jockusch ja Alexander Fuhrmann.
Kaksikko ilmoittaa keksineensä pulmaan ratkaisun: vauvan vanhemmat on määrättävä arvioimaan, kumman sukunimi on harvinaisempi ja annettava se nimi lapselle.
(...)
Tästä olen kyllä samaa mieltä. Tai siis - harvinaisten sukunimien suojeleminen nyt ei voisi minua vähempää kiinnostaa eikä tuo nimen harvinaisuuden arvailupakkokaan tunnu ihan välkyimmältä idealta. Ei, puhun siitä yleisestä tavasta, että lapsi saa isänsä sukunimen. Se on älytön käytäntö.
(Nyt, rakas lukijani, disclaimeri: Jos satut olemaan avioliitossa miehensä sukunimen ottanut nainen - en missään tapauksessa "vihaa" sinua tai pidä sinua "The Huonona Feministinä". Olen itse kyllä vahvasti sitä mieltä, että naisen on syytä pitää kiinni omasta nimestään. Ymmärrän kuitenkin, että nimet ja niiden vaihtaminen merkitsevät eri ihmisille eri asioita. Tarkoitukseni ei ole hyökätä kimppuusi.)
Minulle oma nimeni on niin olennainen osa identiteettiäni, etten voi kuvitella vaihtavani sitä. Samoin minusta olisi kummallista antaa lapselle isän nimi eikä äidin: äitihän nyt kuitenkin kaikilla mittapuilla tekee huomattavasti suuremman työn lapsen maailmaan saattamisessa. Hän myös tyypillisesti ottaa suuremman vastuun lapsen hoivasta ja kasvatuksesta. Miksi siis antaa lapselle isän nimi?
Olen kuullut patronyymeilylle sellaisen perustelun, että voi olla helpompaa, jos lapsella ja isällä on sama nimi. Silloin ei esimerkiksi tarhantätien kanssa tule ongelmia, sen kerran kun isukki eikä äiti tuleekin noutamaan pienokaista. Mutta tähänkin pulmaan on helppo ratkaisu: Jos mies ei tahdo ottaa vaimonsa nimeä tai vaimo ei tahdo miehensä ottavan omaa nimeään, eikä pari tahdo yhteistä uusionimeä - ottakoon mies kaksoisnimen. Siis mies pitää poikanimensä ja yhdistää siihen vaimonsa nimen:
Pekka Virtasesta tulee Pekka Virtanen-Järvinen.
17 kommenttia:
Joskus kuulee sitä perustelua, että kun lapsella ja isällä on sama sukunimi, niin isä sitoutuu lapseensa tiiviimmin. No, jaa: kun useimmilla lapsilla on isänsä nimi, ja kun naiset edelleenkin tekevät leijonanosan lastenhoitotyöstä - rohkenenpa epäillä.
Esikoisen kohdalla päädyimme isän sukunimeen, koska äiti kantoi lasta sen 9kk ja imetti, tuntui tärkeältä anta aisälleja lapselle jokin ulokoinen heitä yhdistävä elementti.
Sinällään ajattelen sukunimenvaihdosta avioliiton myötä niin että se on vanhakantainen perinne eikä enää kovin perusteltua vaihtaa sukunimeään kesken työuran, varsinkaan akateemisessa maailmassa jossa on julkaisuja tai palveluammateissa, jossa puskaradio on tärkein mainostin.
Sama sukunimi on kuitnkin symboliikaltaan joskus tärkeä, ja myös eri aukunimi: avioeron jälkeen moni vaihtaa nimensä. Mutta näkisin että nimen vaihtaminen onkin ennemmin yksi elämänkaaririitti. Se vaihtuu usein avioituessa -ja erotessa, eikkä parempia eroriittejä ole yleisessä käytössä.
Joskus sukunimi vaihtuu myös muissa elämän käännekohdissa: viidenkympin villityksessä tiedän muutaman nimeään väännelleen.
Olisiko sittenkin syytä sukunimen pysyvyyden sijaan lisätä niiden vaihtamista elämäntilanteen mukaan?
Monet, jotka naimisiin mennessään pitävät oman nimensä, antavat kuitenkin lapselle isän nimen sukulaisten painostuksen takia. ;) Tiedäthän, että suku jatkuu!
Olisi kiva tietää, eikö näiden ihmisten mielestä suku jatku, kun heidän tytär saa lapsia, jotka mahdollisesti saavat isänsä nimen. Tai eikö äidin puoleinen suku ylipäätään koe, että suku jatkuu, kun heidän sukulaisnaisensa saa lapsen.
Mies on perheen pää edelleen hyvin monien mielestä ja tämä sukunimi asia on yksi osoitus siitä. Avioliitoissa tehdään hyvin usein avioehto (mikä tietenkin on järkevää), mutta nimiasiaa ei sen enempää pohdita. Aiemminhan nainen sai nimen lisäksi myös elatuksen, mutta nykyään halutaan antaa vain nimi. ;) Ja huom! En todellakaan tarkoita tällä, että miehen pitäisi elättää vaimonsa tai vaimon miehensä vaan molemmat osallistuvat.
Perinteinen syy isänsukunimen käyttöön. On omaisuuden periytyminen. Pojat perivät työt eivät.
En mistään hinnasta tule vaihtamaan sukunimeäni, mutta jos lasten äidillä on harvinainen nimi voi suostua antamaan sen lapsille (paitsi, jos nimi on joku hurriaatelinen, tyyppiä Ehnrooth).
Laurenzia: "Sama sukunimi on kuitnkin symboliikaltaan joskus tärkeä, ja myös eri aukunimi: avioeron jälkeen moni vaihtaa nimensä. Mutta näkisin että nimen vaihtaminen onkin ennemmin yksi elämänkaaririitti. Se vaihtuu usein avioituessa -ja erotessa, eikkä parempia eroriittejä ole yleisessä käytössä."
Pari tuttuani on tehnyt niin, että naimisiin mennessään he ovat juuri tuollaisena riittinä takoneet itselleen uudisnimen. Siis Virtanen+Järvinen ovat ruvenneet esimerkiksi Virtajärviksi, tai vaikka Kuunkiekoiksi. (No, tässä joutuu toki vääntämään nimiviranomaisten kanssa. ;-)
Tämäkin on minusta reilu ratkaisu: kumpikin luopuu vanhasta identiteetistää uuden, yhteisen elämän hyväksi. Lapsille on sitten luontevaa antaa tämä perhenimi.
myrsky: "Olisi kiva tietää, eikö näiden ihmisten mielestä suku jatku, kun heidän tytär saa lapsia, jotka mahdollisesti saavat isänsä nimen. Tai eikö äidin puoleinen suku ylipäätään koe, että suku jatkuu, kun heidän sukulaisnaisensa saa lapsen."
Hassuahan tässä on se, että kaikkein varmimmin suku isovanhempien näkökulmasta - ihan biologisesti - jatkuu tyttären kautta. Tarkoitan siis sitä, että syntyvän lapsen äiti nyt sattuneesta syytä on yleensä aina varmasti tiedossa (joissain vanhoissa hoveissa kai on lapsia vaihdettu). Isähän taas ei suinkaan aina välttämättä ole se naisen laillinen puoliso...
Minua on aina vähän ärsyttänyt sukututkimus, ainakin sellaisena, kuin jotkut iäkkäämmät sukulaiseni sitä näyttävät harrastavan: pari setää on ihan suvereenisti laskenut sukupuihin vain suvun miehet...
Voiko bimbommaksi enää päästä?
Mitä tuohon tulee, että joku morsian tahtoo ottaa miehensä nimen nimenomaan uuden elämänvaiheensa merkiksi:
Miksi sitten mies ei muuttaisi nimeään? Eikös se hääpäivä olekaan miehenkin elämän tärkein päivä, ihan yhtä lailla? Eikö sen avioliiton pitäisi olla ihan yhtä suuri elämänmuutos miehellekin?
Tai sitten *le gasp* kaikki pitävät oman nimensä ja lapselle tosiaan annetaan summan mutikassa jompikumpi nimi.
Ihmeellistä konfliktin vääntämistä näissä sinun artikkeleissasi aina se, että sälytetäänpä naisten kokemat vääryydet miehille noin niin kuin kostoksi eikun siis opiksi.
(Varsinaiseen bloggaukseni aiheeseen ihan suoraan liittymättä, mutta kun tämä nyt tuli sattumalta vastaan tänään: Sukututkimuksesta
What Tami Said: Raising the Dead )
Ano: "Ihmeellistä konfliktin vääntämistä näissä sinun artikkeleissasi aina se, että sälytetäänpä naisten kokemat vääryydet miehille noin niin kuin kostoksi eikun siis opiksi."
Mihinkäs ne aivot jäi, Ano omani? Panes nyt se iso, soma, hidas pääppä vaihteeksi liikkeelle: mikähän nyt voisi olla motiivina siihen, että minusta on syytä tietoisesti ja aktiivisesti korjata vinoutunutta tilannetta toiseen suuntaan?
Ei ole vaikea arvoitus, ei.
Ihan oikeasti, joskus mä en jaksa.
Eikö avioliitto tai -ero sitten ole mikään riitti miehille, nimi on ja pysyy - nainen vain ehkä vaihtuu. ;)
En ole tuollaisesta sukututkimuksesta kuullutkaan vaan siinä on aina ollut pariskunnat yhdessä ja yhdessähän he sukua jatkavat - tutkimusten tekijöinä ollut naisia, joten liekö syy tässä... ;)
"minusta on syytä tietoisesti ja aktiivisesti korjata vinoutunutta tilannetta toiseen suuntaan?"
No tietty, toiseen suuntaan toiseen suuntaan. Vaan pitääkö se vaaka vääntää toisinpäin?
Ano: "No tietty, toiseen suuntaan toiseen suuntaan. Vaan pitääkö se vaaka vääntää toisinpäin?"
Miten "toisin päin"? Tässä nimenomaisessa asiassa perustelut ovat jo itsessään selvät ja loogiset: äiti tekee enemmän työtä kuin isä. Ei vain vähän enemmän, vaan verrattomasti suuremman työpanoksen. Siksi lapsella on oltava äitinsä nimi. Se on vain oikeudenmukaista. (Puhumattakaan siitä, että miehen nimen valitseminen ei ole nykyisinkään millään lailla neutraali teko. Se on yhä sidoksissa vanhan, pahan maailman hirveisiin aviokäytäntöihin.)
Jos puhut yleisellä tasolla - totta kai, esimerkkinä tietyn tilanteen kääntäminen täsmälleen päinvastaiseksi on yleensä se tehokkain. Niin ihmismieli toimii.
Uskon siis kyllä yleisesti ottaen esimerkiksi huorittelun mahtiin: on tärkeää, että mies tajuaa (sikäli, kun asia ei ole hänelle ennestään selvä), että pienellä onnenpyörän keikauksella hän itse voisi olla aivan yhtä huonossa asemassa kuin joku nainen. Ei mikään hänessä itsessään suojele häntä huoraksi leimaamiselta. Se on vain maailman tapa, ettei miestä sovi sanoa horoksi. Siksi on tärkeää, että hitaampikin mies tietää omakohtaisesti, miltä huorittelu tuntuu.
Joten kyllä, ilman muuta minusta on hyvä ratkaisu aktiivisesti kääntää rooleja, ja nimenomaan opetuksen vuoksi kääntää ne juuri päinvastaisiksi.
Totta kai paras maailma on sitten joskus tulevaisuudessa, jossa ketään ei enää huoritella, tai jossa koko huorittelun käsite on täysin tuntematon. Mutta en usko, että siihen maailmaan oikein päästään ilman tätä kääntämisleikkiä.
Se, mitä sinun on tajuttava, Ano, on se, ettei maailma ole vielä valmis.
Tarkennan vielä varmuuden vuoksi:
Minusta tilanteen kääntäminen päälaelleen on erinomainen työkalu, mutta se ei ole se lopputulos, johon pyritään.
Vrt. Minusta suurten firmojen johtajanhankinnassa pitäisi suosia naishakijoita, jotta päästäisiin lopulta siihen tilanteeseen, että johto olisi suunnilleen tasan naisia ja miehiä. Ei siis niin, että minusta pitäisi pyrkiä sellaiseen maailmaan, jossa vain naiset saisivat olla suurfirmojen johtajia.
Tuli mieleeni:
Ehkä joillekin äideille isän nimen antaminen lapselle on keino pitää tietty osa omaa elämää itsellä. Siis niin, että kun mies ja lapsi ovat samanniminen perheyksikkö, erinimisellä äidillä on sellainen pieni alue elämässä, jonne perheen velvollisuudet eivät ulotu. Eri nimi on muistuma aikaisemmasta elämästä, salainen oma huone.
Lapselle annetaan isän nimi siksi, että isän nimi merkitsee että isä on tunnustanut lapsensa ja että hän kuuluu sukuun.
Jokaisen lapsen äiti tiedetään aina, mutta isää ei välttämättä tiedetä tai siitä voi olla epävarmuutta. Siksi isän nimi on ikäänkuin "arvokkaampi" kuin äidin, koska se merkitsee että lapsen isä on tiedossa ja isä on tunnustanut lapsensa.
Äidin sukunimi on perinteisesti merkinnyt sitä, että lapsi on äpärä.
Lähetä kommentti