Tuttu sanoi minulle, että mies ei voi olla johtaja. Hänen mielestään miehiltä puuttuu itsekuri ja tilannetaju, he eivät osaa nähdä oman historiallisesti ja poliittisesti suojellun asemansa yläpuolelle. He eivät osaa erottaa asioissa tunnetta ja järkeä, vaan toimivat kokonaan emotionaalisten impulssiensa varassa.
Minä sanoin, että helvetti, en voi ajatella noin. Että tuo on aivan järjetön yleistys, tässä puhutaan nyt kuitenkin puolesta ihmiskunnasta! Ja että vaikka aikaisemmin ehkä olikin noin, niin kyllähän ajat ovat muuttuneet: vanhan koulukunnan emoimmat bimbosedät nyt aikuisten oikeasti kuuluvat sinne esiäitiemme legendoihin.
Sitten tuttu lähetti minulle virnistellen linkin, ja minä aloin hakata päätäni seinään.
Helvetti nyt, kermaperseäijät! Voisiko joku teistä nyt vaihteeksi osoittaa olevansa enemmän kuin höpsöin ja höttöisin stereotyyppi? Tajuatteko te edes, että kun yksi teistä mokaa näin, se antaa todella huonon kuvan teistä kaikista?
Samasta aiheesta:
30. tammikuuta 2011
26. tammikuuta 2011
Pallit
Aina välillä joku kehuu, että jollain naisella "on munaa". Silloin minua vituttaa.
Tiedän, että noin sanovat ihmiset yleensä tarkoittavat hyvää: "munathan" tarkoittaa tällaisessa yhteydessä rohkeutta, reippautta, peräänantamattomuutta, reippautta, turhista kaavoista piittaamattomuutta ja muita mainioita asioita. Jos nainen tällaisia ominaisuuksia osoittaa, on tietysti hyvä huomata ja tunnustaa se.
Mutta munittelussa on se ongelma, että se oletusarvoisesti leimaa rohkeuden, reippauden jne. pelkästään miesten ominaisuudeksi. Munathan ovat enimmäkseen vain miehillä. Jos siis rohkeus, reippaus jne. ovat palleissa kiinni olevia ominaisuuksia, niin silloinhan ne samaiset rohkeus, reippaus jne. ovat myös enimmäkseen vain miehillä ilmeneviä ominaisuuksia. Tällaisessa ajattelumallissa törmätään vaikeuksiin, kun olisikin kehuttava jotain naista: Jotta nainen voisi osoittaa näitä hyviä ominaisuuksia, hänet täytyy siis ikään kuin kielen keinoin muuttaa mieheksi. Nainen itsenään, naisena, ei voi tehdä rohkeita asioita...
(Joskus kuulee ihanasti ja nokkelasti väännettyä versiota, että "naisillahan on munasarjaa!" Se on todella oivaltava heitto - mutta kun melkein kaikilla ihmisillä on joko munasarjat tai kivekset, niin eihän se enää sano yhtään mitään kenenkään harvinaislaatuisesta rohkeudesta.)
Minusta on parempi kehua ihmistä ihan yksinkertaisesti sanomalla, että "Kyllä tuo X todella rohkea ja reipas ihminen. X ei turhista valita, X uskaltaa puuttua asioihin". Ei mitään palleja vastaan - mutta ihan kaikkialle ne eivät kuitenkaan kuulu.
Samasta aiheesta:
Tiedän, että noin sanovat ihmiset yleensä tarkoittavat hyvää: "munathan" tarkoittaa tällaisessa yhteydessä rohkeutta, reippautta, peräänantamattomuutta, reippautta, turhista kaavoista piittaamattomuutta ja muita mainioita asioita. Jos nainen tällaisia ominaisuuksia osoittaa, on tietysti hyvä huomata ja tunnustaa se.
Mutta munittelussa on se ongelma, että se oletusarvoisesti leimaa rohkeuden, reippauden jne. pelkästään miesten ominaisuudeksi. Munathan ovat enimmäkseen vain miehillä. Jos siis rohkeus, reippaus jne. ovat palleissa kiinni olevia ominaisuuksia, niin silloinhan ne samaiset rohkeus, reippaus jne. ovat myös enimmäkseen vain miehillä ilmeneviä ominaisuuksia. Tällaisessa ajattelumallissa törmätään vaikeuksiin, kun olisikin kehuttava jotain naista: Jotta nainen voisi osoittaa näitä hyviä ominaisuuksia, hänet täytyy siis ikään kuin kielen keinoin muuttaa mieheksi. Nainen itsenään, naisena, ei voi tehdä rohkeita asioita...
(Joskus kuulee ihanasti ja nokkelasti väännettyä versiota, että "naisillahan on munasarjaa!" Se on todella oivaltava heitto - mutta kun melkein kaikilla ihmisillä on joko munasarjat tai kivekset, niin eihän se enää sano yhtään mitään kenenkään harvinaislaatuisesta rohkeudesta.)
Minusta on parempi kehua ihmistä ihan yksinkertaisesti sanomalla, että "Kyllä tuo X todella rohkea ja reipas ihminen. X ei turhista valita, X uskaltaa puuttua asioihin". Ei mitään palleja vastaan - mutta ihan kaikkialle ne eivät kuitenkaan kuulu.
Samasta aiheesta:
23. tammikuuta 2011
Feministien vuoro
Mielenkiintoinen, (ainakin minulle) uusi feministiblogi:
Feministien vuoro
Jos muuten tiedätte joitain muitakin hyviä feministiblogeja, millä vaan kielellä, niin laittaisitteko minulle vinkkiä niistä? Vaikka tämän kirjoituksen kommentteihin.
Feministien vuoro
Jos muuten tiedätte joitain muitakin hyviä feministiblogeja, millä vaan kielellä, niin laittaisitteko minulle vinkkiä niistä? Vaikka tämän kirjoituksen kommentteihin.
16. tammikuuta 2011
Hyvä kyttä, paha kyttä
Muistattehan, kun taannoin kirjoitin siitä, kuinka naisiin helposti suhtaudutaan vähemmän myötätuntoisesti kuin miehiin?
Tuli mieleeni, että tämä ongelma ehkä juontaa ainakin osaksi juurensa siitä, miten lastenhoito tyypillisesti on jaettu. Nykylapsillahan asiat toivottavasti ovat jo toisin, mutta veikkaan, että useimpien nykypäivän miesten ja naisten omassa lapsuudessa hoitovastuun heistä kantoi äiti.
Siis äiti oli se ihminen, joka kielsi, komensi, rajoitti, käski, vaati ja tivasi perusteita. Jos isä puolestaan oli ottanut perinteisen, etäisemmän roolin, hän ehkä näyttäytyi lapselle vain joko kivana juhla-isukkina (laatuaikaa!) tai sitten etäisenä auktoriteettihahmona. Suorittavan tason viranomainen oli monelle kuitenkin äiti.
Pienelle lapselle äiti on aurinko itse. Ei lapsi tunne muuta maailmaa, ei tunne muuta käskijää. Äiti vaikuttaa hänen silmissään kaikkivoivalta ja kaikkiviisaalta - ehkä myös kieltoineen ja rajoitteineen hirveältä tyrannilta. Aikuistuminen on sitten sitä, että tästä äidin vallasta sekä murtaudutaan että opetellaan eroon, kasvetaan omaan aikuiseen elämään.
Sinänsähän tässä ei ole mitään ongelmaa - lasten kuuluu tietyssä iässä kapinoida vanhempiaan vastaan. Paha juttu on kuitenkin se, jos vain toinen vanhemmista on kantanut kasvatusvastuun. Jos lapsuudenperheessä oli se tilanne, että isä ei tehnyt osaansa tylsästä, arkisesta rajojen asettamisesta, äidin asema vinoutuu. Lapselle ehkä jää se kuva, että kaikesta kurjasta ja kurinalaisesta vastaavat nimenomaan naiset - miehet eli isät ovat sitten rentoja ja reiluja. Tällöin aikuistuneelle ihmisellekin ehkä jää se kuva, että kenen tahansa naisen vallassaolo merkitsisi palaamista äidin käskyvaltaan. Tällöin ihminen ehkä kokee tarvetta puolustautua - ikävä kyllä ehkä juuri kaikkia naisia dissaamalla.
(Veikkaanpa myös, että suuri osa siitä irrationaalisesta dissauksesta, jota jotkut kohdistavat naispoliitikkoihin, johtuu ehkä juuri tästä kesken jääneestä äitikapinasta. Vallasnaista katsellessaan näille haukkujille ehkä tulee se kuristava tunne, että lapsuuden taivaanvahvuuden vahvuinen äiti onkin taas palannut lapsuuden unholasta - että dissaajat itse ovat siis vaarassa menettää aikuisen voimansa ja identiteettinsä!)
Mikä siis neuvoksi nykydissareille? Ratkaisu on sama kuin aina: jos olet jonkun faija, pidä huoli siitä, että kasvatat lastasi niin hyvinä kuin pahoinakin hetkinä. Älä ole pelkkä juhla-isä, vaan myös se kurja kieltäjä. Jos olet jonkun mutsi, pidä huoli siitä, että lapsen isä tekee osansa. Hänellä on samanlainen oikeus tehdä kasvatustyötä kuin sinullakin.
Sillä lailla lapsesi oppii, että sekä miehet että naiset voivat olla useissa eri rooleissa: sekä kovina käskijöinä että hellinä hoivaajina, rasittavina nalkuttajina että ymmärtäväisinä tukijoina.
Samasta aiheesta:
MM: "Rasittavakin mies pysyy aika pitkään "periaatteessa kumminkin ihan hyvänä jätkänä", nainen saa hankalan bitchin leiman vaikka ei edes olisi tehnyt mitään sen kummempaa. Naisiin yksinkertaisesti suhtaudutaan epäluuloisemmin ja naisista uskotaan helposti pahinta.
Tuli mieleeni, että tämä ongelma ehkä juontaa ainakin osaksi juurensa siitä, miten lastenhoito tyypillisesti on jaettu. Nykylapsillahan asiat toivottavasti ovat jo toisin, mutta veikkaan, että useimpien nykypäivän miesten ja naisten omassa lapsuudessa hoitovastuun heistä kantoi äiti.
Siis äiti oli se ihminen, joka kielsi, komensi, rajoitti, käski, vaati ja tivasi perusteita. Jos isä puolestaan oli ottanut perinteisen, etäisemmän roolin, hän ehkä näyttäytyi lapselle vain joko kivana juhla-isukkina (laatuaikaa!) tai sitten etäisenä auktoriteettihahmona. Suorittavan tason viranomainen oli monelle kuitenkin äiti.
Pienelle lapselle äiti on aurinko itse. Ei lapsi tunne muuta maailmaa, ei tunne muuta käskijää. Äiti vaikuttaa hänen silmissään kaikkivoivalta ja kaikkiviisaalta - ehkä myös kieltoineen ja rajoitteineen hirveältä tyrannilta. Aikuistuminen on sitten sitä, että tästä äidin vallasta sekä murtaudutaan että opetellaan eroon, kasvetaan omaan aikuiseen elämään.
Sinänsähän tässä ei ole mitään ongelmaa - lasten kuuluu tietyssä iässä kapinoida vanhempiaan vastaan. Paha juttu on kuitenkin se, jos vain toinen vanhemmista on kantanut kasvatusvastuun. Jos lapsuudenperheessä oli se tilanne, että isä ei tehnyt osaansa tylsästä, arkisesta rajojen asettamisesta, äidin asema vinoutuu. Lapselle ehkä jää se kuva, että kaikesta kurjasta ja kurinalaisesta vastaavat nimenomaan naiset - miehet eli isät ovat sitten rentoja ja reiluja. Tällöin aikuistuneelle ihmisellekin ehkä jää se kuva, että kenen tahansa naisen vallassaolo merkitsisi palaamista äidin käskyvaltaan. Tällöin ihminen ehkä kokee tarvetta puolustautua - ikävä kyllä ehkä juuri kaikkia naisia dissaamalla.
(Veikkaanpa myös, että suuri osa siitä irrationaalisesta dissauksesta, jota jotkut kohdistavat naispoliitikkoihin, johtuu ehkä juuri tästä kesken jääneestä äitikapinasta. Vallasnaista katsellessaan näille haukkujille ehkä tulee se kuristava tunne, että lapsuuden taivaanvahvuuden vahvuinen äiti onkin taas palannut lapsuuden unholasta - että dissaajat itse ovat siis vaarassa menettää aikuisen voimansa ja identiteettinsä!)
Mikä siis neuvoksi nykydissareille? Ratkaisu on sama kuin aina: jos olet jonkun faija, pidä huoli siitä, että kasvatat lastasi niin hyvinä kuin pahoinakin hetkinä. Älä ole pelkkä juhla-isä, vaan myös se kurja kieltäjä. Jos olet jonkun mutsi, pidä huoli siitä, että lapsen isä tekee osansa. Hänellä on samanlainen oikeus tehdä kasvatustyötä kuin sinullakin.
Sillä lailla lapsesi oppii, että sekä miehet että naiset voivat olla useissa eri rooleissa: sekä kovina käskijöinä että hellinä hoivaajina, rasittavina nalkuttajina että ymmärtäväisinä tukijoina.
Samasta aiheesta:
12. tammikuuta 2011
Palikkamatikka
Tutkimusten mukaan miesten sanotaan olevan naisia parempia tilanhahmottajia ja 3D-pyörittelijöitä. Siis miehet osaisivat naisia paremmin käännellä kappaletta mielessään ja sielunsa silmin nähdä sen eri kulmista. Voi olla tottakin, mistäs minä tiedän.
Sen kyllä tiedän, missä töissä tuota kolmiulotteista ajattelukykyä nimenomaan tarvitaan: Ainakin sisustussuunnittelijan, vaatesuunnittelijan, ompelijan ja kampaajan.
Kaikki tunnetusti perinteisiä äijäammatteja.
Samasta aiheesta:
Sen kyllä tiedän, missä töissä tuota kolmiulotteista ajattelukykyä nimenomaan tarvitaan: Ainakin sisustussuunnittelijan, vaatesuunnittelijan, ompelijan ja kampaajan.
Kaikki tunnetusti perinteisiä äijäammatteja.
Samasta aiheesta:
9. tammikuuta 2011
Reilukerhon tytöt
Ihmiset suhtautuvat usein naisiin vähemmän myötätuntoisesti kuin miehiin. Rasittavakin mies pysyy aika pitkään "periaatteessa kumminkin ihan hyvänä jätkänä", nainen saa hankalan bitchin leiman vaikka ei edes olisi tehnyt mitään sen kummempaa. Naisiin yksinkertaisesti suhtaudutaan epäluuloisemmin ja naisista uskotaan helposti pahinta.
Tämä asennevamma voi siis olla ihan naisillakin: tiedättehän nämä sankarit, joiden mielestä "naisvaltaisilla aloilla on niin huono ilmapiiri", ja "kyllä se on niin että mies nyt vaan soveltuu paremmin pomoksi" ja "miehet ei puukota selkään toisin kuin akat". Näiden naisten mielestä naiset ovat juoruilevia, kurjia märehtijöitä ja pikkusieluisia tanttoja. Mutta miehet ovat suoria ja mutkattomia, kelpo kavereita.
Minusta se on tosiaan nimenomaan asenneongelma - ihan siksi, että rasittavuus tai vaikeilu ei tietenkään oikeasti ole sukupuolisidonnainen ominaisuus. Tämän voi jokainen helposti testata vaikka omaa tuttavapiiriään havainnoimalla. Katso - ja katso oikeasti, arkisimmat ennakkoluulosi ohittaen - ystäviäsi, tuttujasi ja vihollisiasi: ketkä heistä todella ottavat muut huomioon, antavat toisille tilaa, ovat kohtuullisia ja joustavia? Ketkä vänisevät, prinsseilevät ja tuuppivat? Väitän, että näitä hyviä tyyppejä sinulla on yhtä paljon niin naisina kun miehinäkin. Samalla lailla urvokkeja löytyy niin naisten- kuin miestenhuoneestakin.
Tämähän on nollatutkimus! Tietysti naiset voivat olla hyvinkin rasittavia ja vaikeita ihmisiä. Ihan niin kuin miehetkin. Aikamoista valikoivaa näköä vaatii tämän arkisen todistusaineiston ohittaminen. Moni niin kuitenkin tekee, ja vannoo akat ala-arvoisiksi ihmisiksi.
Joka tapauksessa naisdissaajanaisten kummallinen asenne kiehtoo ja hämmentää minua. Luulen, että se on osaksi halua kieltää oma, yhteiskunnallisesti miestä huonompi asema ja sen herättämä raivo - osaksi taas inhimillistä (mutta ei kovin jaloa) halua samaistua voittajaan. Haukkumalla muita naisia nainen ikään kuin kohottaa itsensä meistä muista erilliseksi olennoksi: hän ei kuulu alhaisten kanojen joukkoon, vaan (ilmeisesti) hänetkin voi lukea miesväkeen.
Samasta aiheesta:
Tämä asennevamma voi siis olla ihan naisillakin: tiedättehän nämä sankarit, joiden mielestä "naisvaltaisilla aloilla on niin huono ilmapiiri", ja "kyllä se on niin että mies nyt vaan soveltuu paremmin pomoksi" ja "miehet ei puukota selkään toisin kuin akat". Näiden naisten mielestä naiset ovat juoruilevia, kurjia märehtijöitä ja pikkusieluisia tanttoja. Mutta miehet ovat suoria ja mutkattomia, kelpo kavereita.
Minusta se on tosiaan nimenomaan asenneongelma - ihan siksi, että rasittavuus tai vaikeilu ei tietenkään oikeasti ole sukupuolisidonnainen ominaisuus. Tämän voi jokainen helposti testata vaikka omaa tuttavapiiriään havainnoimalla. Katso - ja katso oikeasti, arkisimmat ennakkoluulosi ohittaen - ystäviäsi, tuttujasi ja vihollisiasi: ketkä heistä todella ottavat muut huomioon, antavat toisille tilaa, ovat kohtuullisia ja joustavia? Ketkä vänisevät, prinsseilevät ja tuuppivat? Väitän, että näitä hyviä tyyppejä sinulla on yhtä paljon niin naisina kun miehinäkin. Samalla lailla urvokkeja löytyy niin naisten- kuin miestenhuoneestakin.
Tämähän on nollatutkimus! Tietysti naiset voivat olla hyvinkin rasittavia ja vaikeita ihmisiä. Ihan niin kuin miehetkin. Aikamoista valikoivaa näköä vaatii tämän arkisen todistusaineiston ohittaminen. Moni niin kuitenkin tekee, ja vannoo akat ala-arvoisiksi ihmisiksi.
Joka tapauksessa naisdissaajanaisten kummallinen asenne kiehtoo ja hämmentää minua. Luulen, että se on osaksi halua kieltää oma, yhteiskunnallisesti miestä huonompi asema ja sen herättämä raivo - osaksi taas inhimillistä (mutta ei kovin jaloa) halua samaistua voittajaan. Haukkumalla muita naisia nainen ikään kuin kohottaa itsensä meistä muista erilliseksi olennoksi: hän ei kuulu alhaisten kanojen joukkoon, vaan (ilmeisesti) hänetkin voi lukea miesväkeen.
Samasta aiheesta:
3. tammikuuta 2011
1. tammikuuta 2011
Sisämaankirjeenvaihtajat
Joskus mietin, että mitä minäkin täällä turhaan näitä juttujani kirjoittelen, kun Lehti kuitenkin sanoo kaiken niin usein niin paljon paremmin:
Lehti 30.12.10: Katsaville tulvii tukea
Samasta aiheesta:
Lehti 30.12.10: Katsaville tulvii tukea
Samasta aiheesta:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
