HS 29.7.09: Ville Sarkamo: Väkivallantekojen taustalla on soturiarvoja ihannoiva kulttuuri
Miehistä väkivaltaa, sotaa ja aseita ihannoiva kulttuuri voi nyky-Suomessa hyvin. Sodan tutkijan John Keeganin mukaan soturikulttuuri elää jokaisessa kulttuurissa jossain muodossa – välillä näkyvämpänä, välillä piilevämpänä.
(...)
Soturikulttuurin ydinajatus esiintyy jo Homeroksen Iliaassa: pitkän ja rauhallisen unohduksiin vaipumiseen johtavan elämän sijaan voi elää kiihkeästi ja lyhyesti soturin elämää ja saavuttaa kuolemattoman nimen.
Tämä on aina kiehtonut elämässään epäonnistuneita nuoria. Epäonnistumisesta tunnettu häpeä on kertaheitolla korvattavissa voimakkaalla, monesti oman hengen vievällä teolla. Pelkuruuteen syyllistyneet sotilaatkin ovat kautta aikojen saaneet mahdollisuuden miehisen kunniansa palauttamiseen.
Älkää käsittäkö väärin. On tietenkin sankarillista puolustaa itseään ja perhettään uhkaajilta. Tässä kirjoituksessani puhunkin sen sijaan kulttuuriimme juurtuneesta soturin arkkityypistä. Se soturi on tyhjiöpakattua sotakunniaa! Todellisuudessä soturit ovat kuitenkin hyödyttömiä ihmisiä.
Älkää taaskaan käsittäkö väärin. Minua itseäni soturikultti fantasiana on aina viehättänyt. Olen raivon rakastaja, paljon kiivaampi ja aggressiivisempi kuin useimmat muut ihmiset, naiset tai miehet. Etsin aina keinoja panna vihani hyvään hyötykäyttöön.
Niinpä kulttuuriseen "soturiuteen" liitetään minua suuresti miellyttäviä luonteenpiirteitä: peräänantamattomuus, rohkeus, uhrautuminen, sankarillisuus. Pidän Tähtien sodasta ja Buffystä, rakastan satua hyvästä soturista. Haluaisin olla hyvä soturi.
Mutta tunnen historiaa ja minulla on silmät päässäni.
Enimmäkseen tämän maailman soturit, menneet ritarit, olivat pelkkiä varkaita, murhaajia ja raiskaajia. He olivat yhteiskunnan syöttiläitä, heinäsirkkojen armeija. Täysin hyödyttömiä muille kuin itselleen.
Soturin ammatti on aina ollut mediaseksikkäämpi kuin jyväjemmarin jobi. Ei se ole mikään ihme: kuka nyt jostain nauriinviljelystä jaksaisi mitään ylettömiä kiksejä repiä? Ei kuitenkaan ole mitään epäilystä siitä, ketkä historiassa tekivät oikeat, välttämättömät työt. No naisethan ne. Ja maanviljelijämiehet, ja orjat, kaikki historian tylsät työmuurahaiset. Kuhnurit saivat sillä välin sotaleikissään polttaa valtaamiaan kaupunkeja.
Sota ei ole lajillemme välttämätön toimi toisin kuin vaikka lasten tekeminen. Soturi ei ole hyödyllinen kuten leipuri tai prostituoitu: hän on turha luksushyödyke.
Soturin ammattikunta on itsensä työllistävä. Jos maailmassa ei olisi yhtään soturia, maailmassa ei myöskään tarvittaisi yhtään soturia. Soturit suojelevat meitä toisilta sotureilta.
Samasta aiheesta:
6 kommenttia:
Tykkään myös prinsessafantasioista. Niissäkin toden ja sadun ero on suunnilleen sama.
et tunne historiaa kovin hyvin(ritareita todella oli suuntaan ja toiseen),mutta postauksesi oli muuten ihan söpöä! Tykkäätkö muuten fantasiakirjoista?
Ano: Tykkään! Suosikkini söpöfantsusta on Tom Clancyn Kremlin kardinaali.
MM: "Soturin ammatti on aina ollut mediaseksikkäämpi kuin jyväjemmarin jobi."
Tämä on ehkä hieman yksipuolinen huomio, sillä pelkkää sotimista sotimisen vuoksi on harvoin pidetty kovin coolina. Siksi esimerkiksi palkkasotureita ei historian saatossa ole kovin suuresti arvostettu (etenkään, koska he eivät ole olleet uskollisia millekään hallitsijalle tai maalle), ja niissäkin harvoissa tapauksissa, missä ammattisotilaat ovat arvostusta saaneet, tähän ovat vaikuttaneet muut kuin sotimiseen liittyvät tekijät: sveitsiläiset palkkasoturit saivat 1500-luvulla maagisen hohteen, koska sveitsiläisten itsenäistymissotaa romantisoitiin, kun taas Ranskan muukalaislegioona sai (ja saa) osan hohdostaan itämaisen eksotiikan myötä.
Suuren osan aikaa länsimaiden (ja luultavasti muidenkin kulttuurien historiassa) ihannoitiin nimenomaan yläluokkaisia sotureita (keskiajan ritareita, japanilaisia samuraita ja Ranskan musketöörejä). Sen sijaan tavallista ruotuväkeä ei juurikaan arvostettu: tykinruokaa ei kannattanut ihannoida (kuka muistaa Odysseuksen miehistön jäseniä?). Itse asiassa arvostajatkin kuuluivat useimmiten aateliin: kansa lähti yleensä metsää päin, kun kuuli armeijaan tarvittavan lisää väkeä. Siksi kuninkaiden värvärit hankkivat ihmisiä tykinruoaksi lähinnä ”by hook or by crook” -metodilla eli väkisin (pakkovärväyksillä) tai viekkaudella (juottamalla puijattavat humalaan ennen sopimuksen allekirjoittamista).
1800-luvulta lähtien sitten alettiin nationalismin nimissä arvostamaan kansanarmeijoita: tässäkin siis ihannoitiin enemmän sotimista oman maan hyväksi kuin sotaa sinänsä (kansallisarmeijoiden sotimiseenhan kuului vastapuolen halveksiminen, kun taas aiemmissa ”aatelissodissa” saattoi ihminen kannustaa hyvin myös ”vieraan” hallitsijan sotilaita). Kansanarmeijoiden arvostajatkin olivat muuten alun perin aikansa yläluokkaa tai ainakin varakkaampaa keskiluokkaa (nykyään kansanarmeijoista on tosin tullut myös rahvaan suosikkeja).
Nykyisessä mediassa eniten tunnutaan ihannoivan (kansanarmeijoiden lisäksi) ”vigilante”-tyyppisiä sotilaita: siis sellaisia ”oman käden oikeutta” harjoittavia ihmisiä, jotka a) saattavat olla osa jotain armeijaa tai vastaavaa organisaatiota, mutta b) vähintäänkin eivät piittaa organisaationsa säännöistä eivätkä ylipäätään laeista, c) tai sitten ovat suoranaisia kapinallisia, mutta joilla on d) oma moraalinsa (usein mallia ”silmä silmästä”) ja e) äärimmäisen tarkka ja nopea asekäsi, f) johon turvaudutaan lakia mieluummin. Muihin soturi-ihanteisiin verrattuna nämä kapinalliset ovat nimenomaan alemman luokan ihmisten ihanteita: Robin Hoodit, Jaakko Ilkat, Jesse Jamesit ja Che Guevarat ovat olleet rahvaan idoleita, joiden sotimisen/kapinoimisen on oikeuttanut se, että he ovat ”puolustaneet” pienen ihmisen oikeuksia (vaikka ovat kyllä oikeasti olleet usein pelkkiä rosvoja).
Joten vaikka sotimista on harrastettu, on sentään lohdullista, että sitä on tehty huonolla omallatunnolla: hallitsijat ja kansat eivät ole vain raakalaismaisesti syöksyneet naapureidensa kurkkuun, vaan ovat yleensä edes yrittäneet perustella tekojaan (useimmiten tosin sillä kuluneella syyllä ”toi aloitti eka”). Viha ja pelko eivät ehkä ole rationaalisimpia syitä kahakoille, mutta ainakin ne ovat inhimillisempiä kuin puhdas voitontavoittelu. Ehkä enemmän kuin kansanarmeijan kasvavaa suosiota pelkään vigilante-ideologiaan ihastuneiden ihmisten lisääntymistä: siinä vaiheessa kun joka toinen alkaa ajaa omaa oikeuskäsitystään lähiostarilla pyssyn kanssa, ollaan aika syvällä.
EE: Hyvä kommentti!
Silti mä luulen, että jos aikain saatossa olisi pidetty gallupia siitä, kummalla on enemmän "kunniaa", palkkasoturilla vai seksikauppiaalla, prosua olisi pidetty pahempana ihmisenä.
MM: "Silti mä luulen, että jos aikain saatossa olisi pidetty gallupia siitä, kummalla on enemmän "kunniaa", palkkasoturilla vai seksikauppiaalla, prosua olisi pidetty pahempana ihmisenä."
Voi olla, tosin "kunniallinen ihminen" ei välttämättä erottaisi kahta "pohjasakan edustajaa" kovin helposti toisistaan.
Seksipalveluiden jakaminenkin on muuten silloin tällöin voinut saada joissain kulttuureissa kunniallisemman leiman uskonnollisista syistä, nimittäin ns. temppeliprostituutiossa, joka tosin eroaa tavallisesta prostituutiosta yhtä paljon kuin "kunniallinen sotiminen" palkkasoturiudesta (kummassakaan tärkeintä ei ole ollut se työstä saatu raha).
Lähetä kommentti