HS 31.12.09: Ampuja tappoi viisi ihmistä ja itsensä Espoossa
Jaha jaha. Minulla oli tähän pidempikin kirjoitus, mutta enpä julkaise sitä. Ennen kuin aika vahvasti editoituna, meinaan.
Mutta tämän neuvon annan: Älä tästä tämänkertaisesta ammuskelusta puhuessasi sano "mustasukkaisuusdraama".
Sano: Vittu se vitun itsekäs, pilalle hemmoteltu kyrpä, jonka mielestä sen oma kallisarvoinen kärsimys on vittu viiden muun ihmisen hengen arvoinen.
31. joulukuuta 2009
30. joulukuuta 2009
Pelastavat prinsessat
Vaikka lapset leikkivätkin leluillaan niin kuin tahtovat, lelumainosten sukupuoliroolit voivat olla aika karmeita:
Mutta eivät ne lelutehtailijatkaan aina mokaile!
"Prinssi on nyt turvassa!"
- Isis the Scientist: Careful, Girls! That's Too Much Power!
- Kate Harding: Boys get cool stuff, girls get pink stuff
Mutta eivät ne lelutehtailijatkaan aina mokaile!
"Prinssi on nyt turvassa!"
25. joulukuuta 2009
Jouluenkeli
Murisen usein ja mielelläni siitä, että taiteessa ja viihteessä ei ole kylliksi vähäpukeisia mieshahmoja (allegorisia tai muita). Nakuja muijia taas on tunnetusti kasapäin.
Etsivä kuitenkin löytää: Tässä Wes Hempelin kaunis madonna-mukaelma:
[Huom! Hempelin gallerian kuvat eivät ole work safe. Mutta jos ne olisivat naisten kuvia, ja taidemuseossa esillä, kukaan ei korvaansa lotkauttaisi.]
Kukakohan kuvan mies on? Ehkä se on Marius, Jumalan isä. Hän näyttää kyllä vähän rasittuneelta. Mutta ei ihmekään, kun on viisi lasta hoidettavana.
Hyvää joulua!
Etsivä kuitenkin löytää: Tässä Wes Hempelin kaunis madonna-mukaelma:
(Wes Hempel: Fatherhood)
[Huom! Hempelin gallerian kuvat eivät ole work safe. Mutta jos ne olisivat naisten kuvia, ja taidemuseossa esillä, kukaan ei korvaansa lotkauttaisi.]
Kukakohan kuvan mies on? Ehkä se on Marius, Jumalan isä. Hän näyttää kyllä vähän rasittuneelta. Mutta ei ihmekään, kun on viisi lasta hoidettavana.
Hyvää joulua!
21. joulukuuta 2009
Hohtavan puhdasta naarmuttamatta
Itse asiassa pidän siivoamisesta. Minusta on mukava leikkiä entropiankukistajaa ja tuoda näennäistä järjestystä maailmaan. Usein intensiivisen stressikauden jälkeen tahdon nimenomaan viettää siivouspäivän: putsaan paskaisiksi päästämäni paikat ja lajittelen sukkalaatikkoni sisältöä tyynin ja tyytyväisin ilmein. Samoin joulusiivoan mielelläni, jos joudan ja viitsin. Minusta on mukavaa huomioida niin ajan kulku ja vuodenaikojen vaihtuminen.
Sellainen siivous on reviirinhallintaa. Kotinihan on oman psyykeni jatke (ehkä voisin sanoa kohdunlaajentuma! Tiedättehän, niin kuin munanjatke), se heijastelee minun mielentilaani. Minkä kissapedot tekevät kuseksimalla, minä teen mäntysuovalla. Tomutan matot ja kotini on taas minun valtakuntani (sikäli kun on minun siivousvuoroni).
Mutta huolellinen tai tunnollinen en ole. Olen siis samaa mieltä Rosa Meriläisen kanssa: Turhia töitä ei ole mikään pakko tehdä.
HS 3.12.09: Rosa Meriläinen: Siivoaminen on pinnallista
Pidän siivouksesta samalla lailla kuin pidän kaikesta muustakin: kunhan saan tehdä asiat omalla tavallani ja kunhan peli on reilu. Muiden kuin vajaavaltaisten jälkien yksipuolinen siivoaminen ei toki tule kyseeseen (paitsi maksusta).
Olen minäkin ollut napit vastakkain tarkkojen siivousihmisten kanssa. Olen siivoojana tuulispää, minun jäljiltäni asunto kiiltää. Mutta ennen siivousta kahlataan hyvä tovi krääsässä. Teen mieluummin kerralla suursiivouksen kuin siivoan usein ja vähän kerrallaan. Se on luonnekysymys. En ole sellainen ihminen, että panisin tavarat heti paikoilleen käytettyäni niitä. Jos selaan kirjaa kirjahyllystä, jätän sen aina vessaan tai pöydälle. Dumppaan aina likaiset vaatteet lattialle, pyykkikorin lähelle.
Naisen roolin tämä puoli onkin aina ollut minulle haasteellinen. Esimerkiksi peruskoulun käsityötunnit tökkivät juuri siksi, että niillä ikään kuin edellytettiin, että minun tyttönä piti "luonnostani" olla jotenkin huolellinen. Mikä vitsi! Kiroilin ja kiskoin lankoja.
Ystävieni joulukuulumisia kuunnellessani minulle tulee se tunne, että huolellisuuden ja turhan tunnollisuuden painolasti on yhä harteillamme. Naiset stressaavat tylsistä sukulaisista ja pöytäliinojen väristä. Niin kuin jollain sängyn alustan villakoirilla olisi jotain oikeaakin merkitystä.
Nipot voivat tietysti olla mitä sukupuolta vaan, mutta Meriläisen kuvaama pakkomielteinen siivous on minusta erityisesti naisille tyypillistä, tyhmää sijaistoimintaa. Pelokas nainen kaataa siihen loputtomaan mustaan aukkoon energiaansa, kun ei uskalla käyttää uutta vapauttaan. Nainen tahtoo raataa itsensä uupumukseen täysin turhilla minitöillä, jotta ei joutuisi oikeasti muuttamaan mitään elämässään. Pahimmat vielä sättivät muita naisia sotkuisuudesta.
Tässä siis joulun kunniaksi tervehenkinen muistutus:
Siivoaminen voi olla hyvää ja nautinnollista, mutta älä nyt helvetti liioittele. Siivoaminen ei ole mikään moraalinen hyve. Eikä tämä ole kenenkään tytön joulun toivelahja.
Sellainen siivous on reviirinhallintaa. Kotinihan on oman psyykeni jatke (ehkä voisin sanoa kohdunlaajentuma! Tiedättehän, niin kuin munanjatke), se heijastelee minun mielentilaani. Minkä kissapedot tekevät kuseksimalla, minä teen mäntysuovalla. Tomutan matot ja kotini on taas minun valtakuntani (sikäli kun on minun siivousvuoroni).
Mutta huolellinen tai tunnollinen en ole. Olen siis samaa mieltä Rosa Meriläisen kanssa: Turhia töitä ei ole mikään pakko tehdä.
HS 3.12.09: Rosa Meriläinen: Siivoaminen on pinnallista
Siivoushullut ovat vain siitä outo ihmislaji, että heidän neuroottisuutensa on sosiaalisesti hyväksyttyä sorttia. Jos minä jumppaan kymmenen kertaa viikossa, addiktiolleni irvaillaan, mutta jos joku tekee kotitöitä kymmenen tuntia viikossa, sitä pidetään ihan normaalina.
Siivoushullut myös luulevat, että heillä on oikeus asettaa muille siivousnormit. Miksi aina pariskunnasta se kontrollifriikimpi saisi määritellä perheen siivousstandardin?
Jos ei kestä lainkaan sotkua ja pölyä, siivotkoon itse. Minusta on epäreilua nalkuttaa ja patistaa toista tekemään sellaisia siivoustöitä, joita toinen ei lainkaan pidä tarpeellisena. Ymmärrän toki, että yhteiselo on kompromissi. Elämänkumppanini toiveesta elän siivommin kuin ennen. Vastineeksi hän on joutunut oppimaan sotkunsietoa.
Pidän siivouksesta samalla lailla kuin pidän kaikesta muustakin: kunhan saan tehdä asiat omalla tavallani ja kunhan peli on reilu. Muiden kuin vajaavaltaisten jälkien yksipuolinen siivoaminen ei toki tule kyseeseen (paitsi maksusta).
Olen minäkin ollut napit vastakkain tarkkojen siivousihmisten kanssa. Olen siivoojana tuulispää, minun jäljiltäni asunto kiiltää. Mutta ennen siivousta kahlataan hyvä tovi krääsässä. Teen mieluummin kerralla suursiivouksen kuin siivoan usein ja vähän kerrallaan. Se on luonnekysymys. En ole sellainen ihminen, että panisin tavarat heti paikoilleen käytettyäni niitä. Jos selaan kirjaa kirjahyllystä, jätän sen aina vessaan tai pöydälle. Dumppaan aina likaiset vaatteet lattialle, pyykkikorin lähelle.
Naisen roolin tämä puoli onkin aina ollut minulle haasteellinen. Esimerkiksi peruskoulun käsityötunnit tökkivät juuri siksi, että niillä ikään kuin edellytettiin, että minun tyttönä piti "luonnostani" olla jotenkin huolellinen. Mikä vitsi! Kiroilin ja kiskoin lankoja.
Ystävieni joulukuulumisia kuunnellessani minulle tulee se tunne, että huolellisuuden ja turhan tunnollisuuden painolasti on yhä harteillamme. Naiset stressaavat tylsistä sukulaisista ja pöytäliinojen väristä. Niin kuin jollain sängyn alustan villakoirilla olisi jotain oikeaakin merkitystä.
Nipot voivat tietysti olla mitä sukupuolta vaan, mutta Meriläisen kuvaama pakkomielteinen siivous on minusta erityisesti naisille tyypillistä, tyhmää sijaistoimintaa. Pelokas nainen kaataa siihen loputtomaan mustaan aukkoon energiaansa, kun ei uskalla käyttää uutta vapauttaan. Nainen tahtoo raataa itsensä uupumukseen täysin turhilla minitöillä, jotta ei joutuisi oikeasti muuttamaan mitään elämässään. Pahimmat vielä sättivät muita naisia sotkuisuudesta.
Tässä siis joulun kunniaksi tervehenkinen muistutus:
Siivoaminen voi olla hyvää ja nautinnollista, mutta älä nyt helvetti liioittele. Siivoaminen ei ole mikään moraalinen hyve. Eikä tämä ole kenenkään tytön joulun toivelahja.
14. joulukuuta 2009
Hyödylliset
BBC News: Cleaners 'worth more to society' than bankers - study
BBC uutisoi tutkimuksesta, jossa pankkiirit ja mainostoimiston ihmiset raakattiin vessanpesijöiden alapuolelle: ensinnä mainitut eivät tee yhtä hyödyllistä työtä kuin jälkimmäiset.
Koko yhteiskuntaa erityisesti hyödyttävistä töistä mainittiin esimerkiksi lastenhoitotyö. Sehän vapauttaa useamman ihmisen muihin tuottaviin töihin:
(Jutussa ei ollut tietoa siitä, millä laskutoimituksilla nämä luvut on saatu.)
Aamen.
Hospital cleaners are worth more to society than bankers, a study suggests.
The research, carried out by think tank the New Economics Foundation, says hospital cleaners create £10 of value for every £1 they are paid.
It claims bankers are a drain on the country because of the damage they caused to the global economy.
They reportedly destroy £7 of value for every £1 they earn. Meanwhile, senior advertising executives are said to "create stress".
BBC uutisoi tutkimuksesta, jossa pankkiirit ja mainostoimiston ihmiset raakattiin vessanpesijöiden alapuolelle: ensinnä mainitut eivät tee yhtä hyödyllistä työtä kuin jälkimmäiset.
Koko yhteiskuntaa erityisesti hyödyttävistä töistä mainittiin esimerkiksi lastenhoitotyö. Sehän vapauttaa useamman ihmisen muihin tuottaviin töihin:
[Childcare workers:] "Both for families and society as a whole, looking after children could not be more important. As well as providing a valuable service for families, they release earnings potential by allowing parents to continue working. For every pound they are paid they generate up to £9.50 worth of benefits to society."
(Jutussa ei ollut tietoa siitä, millä laskutoimituksilla nämä luvut on saatu.)
Eilis Lawlor, spokeswoman for the New Economics Foundation, said: "Pay levels often don't reflect the true value that is being created. As a society, we need a pay structure which rewards those jobs that create most societal benefit rather than those that generate profits at the expense of society and the environment".
Aamen.
12. joulukuuta 2009
Herra Tulppu vetää pultit ja muita Aku Ankan parhaita
Aika ehti jo vähän ajaa ohitseni ennen kuin joudin kommentoimaan tätä Johanna Korhosen oivaltavaa kirjoitusta Sofi Oksasesta ja suomalaisesta väkivaltakulttuurista:
HS 2.12.09 Johanna Korhonen: Väkivallan marinoimat
Hah, tosiaan! Oksasen kommentteihin reagoitiin kuin suoraan ankkasarjakuvan ruudusta:
"Mitäh! Minäkö muka aggressiivinen! Nyt saat tyttö turpiin!"
HS 2.12.09 Johanna Korhonen: Väkivallan marinoimat
Keskustelu oli täsmäesimerkki siitä, mistä pitikin puhua: väkivallan kulttuurista. Oksasen mainitsemat perheissään väkivaltaiset miehet ovat vain yksi näyte suomalaisten monipuolisesta väkivaltaosaamisesta.
(...)
Väkivallan kulttuuriin kuuluu pyrkimys mitätöidä ne, jotka jostakin koettavat puhua. "Suomella on omat ongelmansa, joihin Oksanen kohta kuuluu itsekin", Kalevan pääkirjoittaja määritteli.
Hah, tosiaan! Oksasen kommentteihin reagoitiin kuin suoraan ankkasarjakuvan ruudusta:
"Mitäh! Minäkö muka aggressiivinen! Nyt saat tyttö turpiin!"
9. joulukuuta 2009
Tutkainta vastaan
Olen huomannut, että vaikka yhteiskunta virallisesti sallisikin yleisestä käytännöstä poikkeamisen, väki kuitenkin saatetaan pitää ruodussa epäsuorin keinoin. Esimerkiksi mies, joka haluaa rikkoa sukupuolirooleja ja pukeutua hameeseen, on kyllä lain suojelema. Käytännössä hamemiehen tie ei välttämättä ole ollenkaan niin yksinkertainen.
*
Yläasteella oli hirveää. Meillä oli sellainen kuvio, että luokassa pari päsmäripoikaa määki ja määräsi, ja kaikki muut istuivat hartiat koholla laskien hetkiä yläasteen loppumiseen. Erityisesti kuvioon kuului se, että tytöt eivät saaneet puhua luokassa. Varsinkaan mielipiteitä ei saanut sanoa. Jos tyttö sanoi mielipiteen ääneen, häntä tervehti pahispoikien mölinäkuoro: "Mööh!" Välitunnilla seurasi toki armoton vittuilu ja hävetyttäminen. Aika pian siinä oppi vaikenemaan: pennun ei ole helppo nousta yksin koko silloista tunnettua maailmaansa vastaan.
Eräällä häröpäisellä hissanmaikalla oli jotain naisia vastaan. Sen näki ja tunsi hänen opetuksessaan. Kerran hän heitti meidän teinimieltemme purtavaksi tämän vanhan helmen:
"Kyllä miehet ovat älykkäämpiä kuin naiset. Sen näkee siitäkin, että kaikki maailman suuret keksinnöt ovat miesten keksimiä!"
Pojat hekottelivat hyvillään.
"Noo? Eikös tytöillä ole mielipidettä tähän asiaan? Vaikeneminen on myöntymisen merkki!"
Me emme sanoneet mitään.
"Heh hehe! Kyllä jokainen saa sanoa, jos on sanottavaa. Jos ei sano, niin sitten ei selvästikään ole sanottavaa!"
*
Toisella kertaa, paljon vanhempana, olin aloittanut erään itsepuolustuslajin harrastamisen. Se kurssi oli varsin miesvaltainen, naisia oli vain muutama. Kun peruskurssi vaihtui varsinaiseen treenaamiseen, ne loputkin naiset katosivat. Vetäjä oli oikein mukava ja asiallinen mies, kuten olivat myös monet pidempään harrastaneista. Mutta osa niistä sen paikan treenarijätkistä oli penseitä ja nuivia. He eivät halunneet ketään naista pilaamaan peliään, joten he kerääntyivät penseäksi palloksi. He kohottivat sievät nenänsä kohti kattoa ja antoivat minun ymmärtää, että olin astunut sopivaisuuden rajan yli.
Sain tuta heidän paheksuntansa. Minulle ei puhuttu. Kukaan ei koskaan mielellään treenannut minun kanssani. (Noissa lajeissa tehdään paljon pariharjoituksia. Jos parilla on kovin suuri voimaero, tiettyjen juttujen treenaaminen voi olla vaikeaa tai jopa vaarallista. Kyse ei kuitenkaan ollut fyysisistä eroista johtuvasta vierastamisesta, vaan pelkästä dissaamisesta.) Salin kulttuuriin kuului tietynlainen toverillinen vitsailu treenatessa - mutta minun vitseihini ei koskaan vastattu.
Tämä oli yksinkertaisesti se tyypillinen "käyn naisena rautakaupassa" –ilmiö. Kun itse olen herkkä lauman tunnelmille, tiesin pian, mitä minulta haluttiin:
"Sä et kuulu tänne, nainen! Tämä ei ole sua varten! Sun on mentävä pois."
(Sillä kertaa) lopetin treenaamisen.
*
Lapsena joskus ihmettelin historiankirjoista lukemiani vanhojen aikojen ihmisten kummallisia tapoja. Siis vaikka näitä, että naiset eivät saaneet yksin tehdä sitä-tai-tätä. Miksi ne hulluun muottiin ahdetut naiset eivät vain silkalla tahdonvoimalla ja pokalla nousseet älyttömimpiä sopivaisuussääntöjä vastaan?
Mutta se on niin, että eri mieltä oleminen on hyvin tuskallista. Se on pelottavaa jo sinänsä, varsinkin nuorelle. Rikkuria saattaa uhata ihan oikea väkivalta. Vaikka kukaan ei suoranaisesti vetäisikään sinua turpiin, laumaeläimelle on raskasta tuntea muiden paheksunta. Päivästä ja tunnista toiseen.
Maailman rajat eivät välttämättä ole ne, jotka paljain silmin näet. Älä siis sano, että "No kyllähän naiset voivat mennä teknisille aloille! Miehet voivat ruveta sairaanhoitajiksi jos heitä huvittaa! Se on ihan omasta halusta ja tahdonvoimasta kiinni!". Aina se ei riitä.
Totta kai laillinen oikeus on se suurin voitto ja tärkein asia, mutta myös olosuhteet on otettava huomioon. Jos jonkun täytyy tietyssä asemassa ollakseen nähdä kolmin verroin vaivaa, torjua kolmin verroin epäoikeudenmukaisia hyökkäyksiä, hänen mahdollisuutensa tuohon asemaan eivät ole samat kuin sellaisen henkilön, jonka kimppuun ei koskaan käydä. Jos saat turpiisi siksi, että miehenä käytät hametta, sinulla ei ole täyttä mahdollisuutta käyttää hametta.
On tekopyhää väittää muuta.
Yläasteella oli hirveää. Meillä oli sellainen kuvio, että luokassa pari päsmäripoikaa määki ja määräsi, ja kaikki muut istuivat hartiat koholla laskien hetkiä yläasteen loppumiseen. Erityisesti kuvioon kuului se, että tytöt eivät saaneet puhua luokassa. Varsinkaan mielipiteitä ei saanut sanoa. Jos tyttö sanoi mielipiteen ääneen, häntä tervehti pahispoikien mölinäkuoro: "Mööh!" Välitunnilla seurasi toki armoton vittuilu ja hävetyttäminen. Aika pian siinä oppi vaikenemaan: pennun ei ole helppo nousta yksin koko silloista tunnettua maailmaansa vastaan.
Eräällä häröpäisellä hissanmaikalla oli jotain naisia vastaan. Sen näki ja tunsi hänen opetuksessaan. Kerran hän heitti meidän teinimieltemme purtavaksi tämän vanhan helmen:
"Kyllä miehet ovat älykkäämpiä kuin naiset. Sen näkee siitäkin, että kaikki maailman suuret keksinnöt ovat miesten keksimiä!"
Pojat hekottelivat hyvillään.
"Noo? Eikös tytöillä ole mielipidettä tähän asiaan? Vaikeneminen on myöntymisen merkki!"
Me emme sanoneet mitään.
"Heh hehe! Kyllä jokainen saa sanoa, jos on sanottavaa. Jos ei sano, niin sitten ei selvästikään ole sanottavaa!"
Toisella kertaa, paljon vanhempana, olin aloittanut erään itsepuolustuslajin harrastamisen. Se kurssi oli varsin miesvaltainen, naisia oli vain muutama. Kun peruskurssi vaihtui varsinaiseen treenaamiseen, ne loputkin naiset katosivat. Vetäjä oli oikein mukava ja asiallinen mies, kuten olivat myös monet pidempään harrastaneista. Mutta osa niistä sen paikan treenarijätkistä oli penseitä ja nuivia. He eivät halunneet ketään naista pilaamaan peliään, joten he kerääntyivät penseäksi palloksi. He kohottivat sievät nenänsä kohti kattoa ja antoivat minun ymmärtää, että olin astunut sopivaisuuden rajan yli.
Sain tuta heidän paheksuntansa. Minulle ei puhuttu. Kukaan ei koskaan mielellään treenannut minun kanssani. (Noissa lajeissa tehdään paljon pariharjoituksia. Jos parilla on kovin suuri voimaero, tiettyjen juttujen treenaaminen voi olla vaikeaa tai jopa vaarallista. Kyse ei kuitenkaan ollut fyysisistä eroista johtuvasta vierastamisesta, vaan pelkästä dissaamisesta.) Salin kulttuuriin kuului tietynlainen toverillinen vitsailu treenatessa - mutta minun vitseihini ei koskaan vastattu.
Tämä oli yksinkertaisesti se tyypillinen "käyn naisena rautakaupassa" –ilmiö. Kun itse olen herkkä lauman tunnelmille, tiesin pian, mitä minulta haluttiin:
"Sä et kuulu tänne, nainen! Tämä ei ole sua varten! Sun on mentävä pois."
(Sillä kertaa) lopetin treenaamisen.
Lapsena joskus ihmettelin historiankirjoista lukemiani vanhojen aikojen ihmisten kummallisia tapoja. Siis vaikka näitä, että naiset eivät saaneet yksin tehdä sitä-tai-tätä. Miksi ne hulluun muottiin ahdetut naiset eivät vain silkalla tahdonvoimalla ja pokalla nousseet älyttömimpiä sopivaisuussääntöjä vastaan?
Mutta se on niin, että eri mieltä oleminen on hyvin tuskallista. Se on pelottavaa jo sinänsä, varsinkin nuorelle. Rikkuria saattaa uhata ihan oikea väkivalta. Vaikka kukaan ei suoranaisesti vetäisikään sinua turpiin, laumaeläimelle on raskasta tuntea muiden paheksunta. Päivästä ja tunnista toiseen.
Maailman rajat eivät välttämättä ole ne, jotka paljain silmin näet. Älä siis sano, että "No kyllähän naiset voivat mennä teknisille aloille! Miehet voivat ruveta sairaanhoitajiksi jos heitä huvittaa! Se on ihan omasta halusta ja tahdonvoimasta kiinni!". Aina se ei riitä.
Totta kai laillinen oikeus on se suurin voitto ja tärkein asia, mutta myös olosuhteet on otettava huomioon. Jos jonkun täytyy tietyssä asemassa ollakseen nähdä kolmin verroin vaivaa, torjua kolmin verroin epäoikeudenmukaisia hyökkäyksiä, hänen mahdollisuutensa tuohon asemaan eivät ole samat kuin sellaisen henkilön, jonka kimppuun ei koskaan käydä. Jos saat turpiisi siksi, että miehenä käytät hametta, sinulla ei ole täyttä mahdollisuutta käyttää hametta.
On tekopyhää väittää muuta.
6. joulukuuta 2009
Kiiltosilkki kuuluu kaikille
Hesarin ihanassa jutussa kerrotaan Lasse Svartströmistä, äijästä, joka tykkää pitää hametta:
HS 3.12.09 Ville Similä: Alaston mies
Lasse on asiallisestikin oikeassa. Historian miehethän ovat enimmäkseen olleet hameväkeä. Rooman sotilaat – jos heitä nyt tahtoo jäljitellä – valloittivat silloisen tuntemansa maailman minihameissa ja legginseissä. Sukkiksetkin keksittiin, jotta miehet saisivat esitellä isoja reisilihaksiaan (ja niiden yhtymäkohdassa olevaa strategisesti tärkeää paikkaa).
Mutta nykyaikana miesten "kuuluu" pukeutua kuin kainoimmat siveyden sipulit:
Pihlajatar 6.12.09: Linnanjuhlat, housut ja hameet
Näin juuri. Hyvät herrat, puku-burqa pois ja väriä peliin! Kukaan ei vapauta teitä tylsän joululahjakravatin ikeestä, ellette itse tee sitä.
Kunpa Lasse Svartström olisi saanut kutsun Linnan juhliin. Saataisiin ehkä nähdä sitä sähkönsinistä kiiltosilkkiä kerrankin myös miehen päällä.
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!
HS 3.12.09 Ville Similä: Alaston mies
"Että mua otti ohimoon!" Lasse manaa. "Tyttö voi pitää hametta ulkona, mutta minä vain sisällä kotonani."
Nyt pitää muistaa, että 1960-luvun Suomessa homoseksuaalisuus on vielä rikos. Ja vaikka ei joutuisi tuomituksi, voi joutua hoitoon: homous on Suomessa tauti aina 1980-luvulle asti.
Lasse ei ole homo. "Jätkistä mä en pidä", hän sanoo.
Mutta yritäpä selittää sitä 1960-luvulla. Naisten vaatteissa ei pääse ravintolaan edes nainen, jolla ei ole seuralaista. Entä sitten mies?
(...)
Mutta miksi Lasse haluaa pukeutua hameisiin?
Sitä hän ei oikein yritäkään selittää.
Pikemminkin: miksi ei? Nehän ovat vain tekstiilejä.
Ja olihan jo roomalaisilla sotilailla hameet. "Ja ne eivät olleet mitään akkoja!" Lasse kivahtaa.
Lassen käsi puristuu nyrkkiin. Ääni kohoaa. "Miehet on ahdistettu nurkkaan! Tämä on täyttä naurettavuutta!"
Sitten Lasse rauhoittuu taas.
"Mannerheimilla oli korkeat ratsastussaappaat. Miksi sellaisia saisivat käyttää vain naiset?"
Lasse on asiallisestikin oikeassa. Historian miehethän ovat enimmäkseen olleet hameväkeä. Rooman sotilaat – jos heitä nyt tahtoo jäljitellä – valloittivat silloisen tuntemansa maailman minihameissa ja legginseissä. Sukkiksetkin keksittiin, jotta miehet saisivat esitellä isoja reisilihaksiaan (ja niiden yhtymäkohdassa olevaa strategisesti tärkeää paikkaa).
Mutta nykyaikana miesten "kuuluu" pukeutua kuin kainoimmat siveyden sipulit:
Pihlajatar 6.12.09: Linnanjuhlat, housut ja hameet
Miesten päällä nähdään mustaa, mustaa, mustaa, mustaa, komea samelaisjuhla-asu, mustaa, mustaa, mustaa, afrikkalaisen diplomaatin komea kansallisasu, mustaa, mustaa, mustaa, poliiseilla ja militanteilla jotain keltaisia naruja olkapäällä ja rihkamanolosia killuttima rintapielessä, mustaa, mustaa, mustaa... Miesten juhlapukeutuminen on äärettömän pitkäveteistä katseltavaa.
(...)
Miksi miehet eivät emansipoidu ja pukeudu vapautuneemmin?
Näin juuri. Hyvät herrat, puku-burqa pois ja väriä peliin! Kukaan ei vapauta teitä tylsän joululahjakravatin ikeestä, ellette itse tee sitä.
Kunpa Lasse Svartström olisi saanut kutsun Linnan juhliin. Saataisiin ehkä nähdä sitä sähkönsinistä kiiltosilkkiä kerrankin myös miehen päällä.
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!
2. joulukuuta 2009
Kova paketti
Jos ette ole vielä tehneet kaikkia joulululahjahankintojanne, tässäpä täytettä pukinkonttiin:
Helsingin palomiesten poikakalenteri vuodelle 2010!
Hieno tempaus.
(Tampereen pojatkin olivat jo aiemmin liikkeellä samalla idealla. Heidän kalenterinsa on jo loppuunmyyty!)
Helsingin palomiesten poikakalenteri vuodelle 2010!
Helsinkiläiset palomiehet kokosivat komeat kroppansa ja tekivät kuumakin kuumemman hyväntekeväisyyskalenterin.
Stadin Brankkarit 2010 -palomieskalenteri julkistetaan lauantaina. Kyse on helsinkiläisten palomiesten hyväntekeväisyysprojektista, jonka lopputuloksensa syntyi veistoksellisen tyylikäs ja tunteita herättävä seinäkalenteri vuodelle 2010.
(...)
- Kalenterin koko tuotto ohjataan Lastenklinikoiden Kummien kautta Helsingin lastenklinikalle välinehankintoihin sekä sairaalaviihtyvyyden parantamiseen, Kottila sanoo.
Hieno tempaus.
(Tampereen pojatkin olivat jo aiemmin liikkeellä samalla idealla. Heidän kalenterinsa on jo loppuunmyyty!)
29. marraskuuta 2009
Myyttiksen vinkit, osa 3: Huumorin kukka
Kumous kirjoitti siitä rasittavasta tilanteesta, jossa moni meistä on kaveriporukan illanistujaisissa ollut:
Okei. Olet siis viettämässä mukavaa iltaa seurueessa. Äkkiä joku jurpo päättää alkaa kertoa naisvihamielisen vitsin! Vaikkapa tällaisen:
Seurueen miehet höröttävät helpottuneina! Maailmassa on kaikki oikealla paikallaan. Seurueen naiset kihittävät kaikki kuuliaisina kilpaa! He eivät halua vaikuttaa miltään tylsiltä tiukkapipo-ämmiltä.
Sinua, sinua vituttaa. Mutta mitä voit sanoa?
Sivuhuomautus ennen kuin jatkan: On huomattava, että huumoria on kahdenlaista. Ensinnäkin on hauskaksi tarkoitettua huumoria. Siinä on ideana se, että kaikki mukana olevat voivat nauraa yhdessä. Usein naurut voidaan kyllä saada jonkin muun ryhmän kustannuksella, mutta tällä tavoin hauskasti vitsailtaessa kukaan sen haukutun ryhmän jäsen ei saa olla paikalla.
Sen sijaan kun vitsiä väännetään paikalla olevien henkilöitten kustannuksella, se on sitä kakkostyypin huumoria, jonka ei ole tarkoituskaan ola hauskaa. Se huumori on vallankäyttöä, se on pakastekuivattua väkivaltaa.
Siis esimerkiksi vitivalkea horo, joka alkaa ehdoin tahdoin kertoa neekerivitsejä seurueessa, jossa on myös mustaihoisia, kakkosvitsailee. Hän tahtoo huumorin varjolla pönkittää omaa etuoikeuttua asemaansa. Ymmärrettävästi vitsin kohde ei arvosta vitsiniekan sanan säilää. Miksi hänen pitäisi?
Kun sinun kuultesi lannistetaan naisia muka huumorin keinoin, ratkaisu on yksinkertainen: Ala suureen ääneen kertoa miehiä halventavia vitsejä. Esimerkiksi näin:
tai
(Täällä lisää "hassuja" "vitsejä".)
Kun kuulijamiehesi ei naura - eikä siis ihmekään, että ei! - voit sanoa heleimmällä, kantavimmalla äänelläsi:
"No mutta Johannes! Vähän huumorintajua pitää olla!"
Erityisen hankalaa on silloin, kun toisten jutut eivät naurata. Tärkeintähän on kuitenkin, ettei tule leimatuksi tiukkapipo-ilonpilaajaksi. Ei kukaan halua leikkiä ilonpilaajan kanssa, eikä kukaan jaksa herkkänahkaisia femakkoja joiden nuttura on unohtunut ruuvipenkin puristusta muistuttaville kierroksille. Vakavamielisyys ei ole seksikästä, kiinnostavaa eikä rohkeaa.
Okei. Olet siis viettämässä mukavaa iltaa seurueessa. Äkkiä joku jurpo päättää alkaa kertoa naisvihamielisen vitsin! Vaikkapa tällaisen:
Mitä sanot naiselle, jolla on kaksi mustaa silmää? No et mitään! Sille on sanottu jo. Möh höh höö!
Seurueen miehet höröttävät helpottuneina! Maailmassa on kaikki oikealla paikallaan. Seurueen naiset kihittävät kaikki kuuliaisina kilpaa! He eivät halua vaikuttaa miltään tylsiltä tiukkapipo-ämmiltä.
Sinua, sinua vituttaa. Mutta mitä voit sanoa?
Sivuhuomautus ennen kuin jatkan: On huomattava, että huumoria on kahdenlaista. Ensinnäkin on hauskaksi tarkoitettua huumoria. Siinä on ideana se, että kaikki mukana olevat voivat nauraa yhdessä. Usein naurut voidaan kyllä saada jonkin muun ryhmän kustannuksella, mutta tällä tavoin hauskasti vitsailtaessa kukaan sen haukutun ryhmän jäsen ei saa olla paikalla.
Sen sijaan kun vitsiä väännetään paikalla olevien henkilöitten kustannuksella, se on sitä kakkostyypin huumoria, jonka ei ole tarkoituskaan ola hauskaa. Se huumori on vallankäyttöä, se on pakastekuivattua väkivaltaa.
Siis esimerkiksi vitivalkea horo, joka alkaa ehdoin tahdoin kertoa neekerivitsejä seurueessa, jossa on myös mustaihoisia, kakkosvitsailee. Hän tahtoo huumorin varjolla pönkittää omaa etuoikeuttua asemaansa. Ymmärrettävästi vitsin kohde ei arvosta vitsiniekan sanan säilää. Miksi hänen pitäisi?
Kun sinun kuultesi lannistetaan naisia muka huumorin keinoin, ratkaisu on yksinkertainen: Ala suureen ääneen kertoa miehiä halventavia vitsejä. Esimerkiksi näin:
"Tiedättekö, kuinka monta rehellistä, rohkeaa ja älykästä miestä koko maailman miesväestöstä tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu? No ne molemmat! Mwahahaha!"
tai
"Tiedättekös, mistä tietää, että mies valehtelee? No sen suu liikuu! Ehheheeh!"
(Täällä lisää "hassuja" "vitsejä".)
Kun kuulijamiehesi ei naura - eikä siis ihmekään, että ei! - voit sanoa heleimmällä, kantavimmalla äänelläsi:
"No mutta Johannes! Vähän huumorintajua pitää olla!"
25. marraskuuta 2009
"Paholainen pakotti mut tekemään sen!"
HS 24.11.09: Sofi Oksanen pöllyttää suomalaismiehiä Tanskan televisiossa
Sofilla on pokkaa! Rispektiä Sofille.
Miehiä suojellaan. Miesten tekemää väkivaltaa vähätellään tai sitä pidetään persoonattomana. Ei ole esimerkiksi sopivaa sanoa, että kun hakkaajamies hyökkää puolisonsa kimppuun, se on tosiaan sen miehen oma, henkilökohtainen valinta. (Naisen hakkaamista tai raiskaamista ei edes kutsuta "naisen kimppuun hyökkäämiseksi".) Suotavampaa on puhua jostain mystisesti itsestään purkautuvasta väkivallasta, vähän vanhojen horoskooppien tyyliin: "Mars Jousimiehen huoneessa saattaa aiheuttaa kristallien resonaatiovärähtelyä!"
Kun väkivallassa on selvä sukupuolijako - miehet tekijöitä, naiset uhreja - sitä ei saa huomata: Kaikki kouluampujat ovat miehiä, mutta niin ei saa sanoa. (Tai jos niin sanoo, on heti luettava credo: "No nuorilla miehillä on niin vaikeaa miehen muuttuvan roolin paineissa!") Raiskausta ei pidetä viharikoksena, vaikka se kohdistuu vain naisiin; ja naisiin vain siksi, että he ovat naisia. Vaimon hakkaamista verrataan suunnilleen johonkin nalkutukseen! Näin meillä on väkivallan suhteen rakenne. Se tuottaa kahden sosiaaliluokan kansalaisia: ne paremmat ja ne, joiden turvallisuudesta ei ole niin väliksi.
Väkivaltahan ei ole mikään henkimaailman ilmiö. Joskus kuulee miesten väkivaltaan suhtauduttavan jonkinlaisena välttämättömänä pahana, jungilaisena pimeänä puolena, petona miehen sisällä. Tämä on lapsellinen suhtautumistapa. Lyönti on aina lyöjän oma valinta. Yksilön väkivaltaisuus on huonoa itsekuria. Sodat ovat paskaa valtionpäämies(tai -nais)taitoa.
Miettikääpä vähän: naiset eivät juuri koskaan anna hakkajamiehilleen samalla mitalla. Sellaisia uutisia ei milloinkaan kuulu, että nainen olisi silponut nukkuvan miehensä killuttimet tai varoittamatta hyökännyt asein tämän kimppuun. Kyllä vain: sellainen hyökkäys olisi aivan vastaava teko kuin tavanmukaisempi miehen nyrkkityö, yhtä paha ja yhtä raukkamainen. Väkivallan rakenne on kuitenkin sellainen, että miehen on sopivaa tehdä naiselle sellaisia tekoja, jotka naisen tekemänä herättäisivät ansaittua kauhua ja inhoa.
(Hitaammille yksilöille: ei, en todellakaan ole sitä mieltä, että kenenkään kimppuun saisi hyökätä. Ei miesten eikä naisten. Joka alkaa määkiä tästä kommenttiosiossa, blokataan surutta.
Toisekseen: Sanon jo etukäteen, että tämä ei ole keskustelu miesten keskinäisestä väkivallasta. Kyllä, on erittäin paha homma, jos miehet hakkaavat miehiä. Mutta se ei millään lailla vähennä naisten kärsimystä.)
(Pakko tietysti myöntää, että tämän kaiken sanominen ääneen ei kyllä ole hygieenisesti kivaa.)
(...)
Esimerkkinä sukupuolisen väkivallan esiintymisestä Oksanen nostaa esille Helsingin Katajanokan, jonka arvotalojen sisällä naiset joutuvat miestensä pahoinpitelemiksi siinä missä muuallakin.
Suomalaismiehet voivat kirjailijan mukaan voi hakata vaimoaan ilman pelkoa, että jatkuva väkivalta toisi kovennetun rangaistuksen.
"Miehet ovat naisia suojellummassa asemassa. Vaarallisin paikka suomalaisnaiselle on koti", Oksanen sanoo.
Oksanen viittaa myös Kauhajoen ja Jokelan kouluampumisiin esimerkkinä suomalaisesta väkivallasta. Hänen mukaansa väkivaltaista käyttäytymistä ei voida yleistää jokaiseen yksilöön, mutta Suomessa elää silti voimakas väkivallan perinne.
(...)
Sofilla on pokkaa! Rispektiä Sofille.
Miehiä suojellaan. Miesten tekemää väkivaltaa vähätellään tai sitä pidetään persoonattomana. Ei ole esimerkiksi sopivaa sanoa, että kun hakkaajamies hyökkää puolisonsa kimppuun, se on tosiaan sen miehen oma, henkilökohtainen valinta. (Naisen hakkaamista tai raiskaamista ei edes kutsuta "naisen kimppuun hyökkäämiseksi".) Suotavampaa on puhua jostain mystisesti itsestään purkautuvasta väkivallasta, vähän vanhojen horoskooppien tyyliin: "Mars Jousimiehen huoneessa saattaa aiheuttaa kristallien resonaatiovärähtelyä!"
Kun väkivallassa on selvä sukupuolijako - miehet tekijöitä, naiset uhreja - sitä ei saa huomata: Kaikki kouluampujat ovat miehiä, mutta niin ei saa sanoa. (Tai jos niin sanoo, on heti luettava credo: "No nuorilla miehillä on niin vaikeaa miehen muuttuvan roolin paineissa!") Raiskausta ei pidetä viharikoksena, vaikka se kohdistuu vain naisiin; ja naisiin vain siksi, että he ovat naisia. Vaimon hakkaamista verrataan suunnilleen johonkin nalkutukseen! Näin meillä on väkivallan suhteen rakenne. Se tuottaa kahden sosiaaliluokan kansalaisia: ne paremmat ja ne, joiden turvallisuudesta ei ole niin väliksi.
Väkivaltahan ei ole mikään henkimaailman ilmiö. Joskus kuulee miesten väkivaltaan suhtauduttavan jonkinlaisena välttämättömänä pahana, jungilaisena pimeänä puolena, petona miehen sisällä. Tämä on lapsellinen suhtautumistapa. Lyönti on aina lyöjän oma valinta. Yksilön väkivaltaisuus on huonoa itsekuria. Sodat ovat paskaa valtionpäämies(tai -nais)taitoa.
Miettikääpä vähän: naiset eivät juuri koskaan anna hakkajamiehilleen samalla mitalla. Sellaisia uutisia ei milloinkaan kuulu, että nainen olisi silponut nukkuvan miehensä killuttimet tai varoittamatta hyökännyt asein tämän kimppuun. Kyllä vain: sellainen hyökkäys olisi aivan vastaava teko kuin tavanmukaisempi miehen nyrkkityö, yhtä paha ja yhtä raukkamainen. Väkivallan rakenne on kuitenkin sellainen, että miehen on sopivaa tehdä naiselle sellaisia tekoja, jotka naisen tekemänä herättäisivät ansaittua kauhua ja inhoa.
(Hitaammille yksilöille: ei, en todellakaan ole sitä mieltä, että kenenkään kimppuun saisi hyökätä. Ei miesten eikä naisten. Joka alkaa määkiä tästä kommenttiosiossa, blokataan surutta.
Toisekseen: Sanon jo etukäteen, että tämä ei ole keskustelu miesten keskinäisestä väkivallasta. Kyllä, on erittäin paha homma, jos miehet hakkaavat miehiä. Mutta se ei millään lailla vähennä naisten kärsimystä.)
(Pakko tietysti myöntää, että tämän kaiken sanominen ääneen ei kyllä ole hygieenisesti kivaa.)
22. marraskuuta 2009
17. marraskuuta 2009
Kahjustab tervist
HS 16.11.09: Ranskassa vaaditaan varoitustekstiä muokattuihin muotikuviin
Boyerin motiivina on osoittaa erityisesti lehtiä lukeville tytöille, että kuvat ovat silkkaa silmänlumetta.
Ensi alkuun Boyerin ajatus kuulostaa minusta hupaisalta. Mutta sitten alan miettiä: Miksi ei? Pahan asian normalisointihan on nimenomaan se, joka meidät kuristaa. Kun tarpeeksi monessa lehdessä esitellään naama peruslukemilla jotain anatomista mahdottomuutta, toden totta se alkaa tuntua ihan luonnolliselta asialta. Käsitellyt kuvat runnovat naisten itsetuntoa niin kuin plastiikkakirurgi elävää kudosta. Varoitustarra olisi lukijoille näppärä reality check.
Onhan niitä vaikeampiakin myyttejä murrettu. Olen kuullut kerrottavan, että vielä 60-luvulla tupakoitiin ihan kaikkialla: kodeissa, urheiluseuroissa, virastoissa. Siihen aikaan joku nykyisenkaltaista röökirajoitusta kaavaileva olisi varmaan kohdannut vain hysteeristä hihitystä: eihän nyt sentään voi vaatia ihmisiä olemaan tupakoimatta työpaikoillaan, voi hyvänen aika!
Samoin kun pari vuotta sitten baareihin tuli tupakointikielto, muutamat röökaavat ystäväni olivat hyvin nyreissään: "Saatpa nähdä, Myytinmurtaja! Puoli vuotta ja se laki kumotaan, kun baareja alkaa kaatua. Mä ainakin jään mieluummin kotiin kalsarikänneillemään." Tarpeetonta varmaan sanoakaan, että yksikään toverini ei toteuttanut uhkaustaan. Ja nyt ravintoloissa voi tupakoimatonkin istua kiroilematta.
Tottumus on toinen luonto, mutta se käy kummin päin tahansa.
Samasta aiheesta:
MM: Silmäkarkkialtistus
Oikeistokansanedustaja Valérie Boyerin lakiehdotus on ollut Ranskassa yksi syksyn kohutuimmista, vaikka sitä tukee vasta 60 kansanedustajaa.
Boyer julkaisi syyskuun lopulla lakiehdotuksen, jonka mukaan kaikkiin muokattuihin kuviin pitäisi liittää "varoitusteksti". Se kuuluisi seuraavasti: "Kuvassa näkyvän henkilön ulkonäköä on muutettu kuvankäsittelyllä."
"Lakiehdotus tähtää sekä kansanterveyteen että kuluttajansuojeluun", Boyer sanoi Ranskan parlamentissa antamassaan haastattelussa torstaina.
Boyerin motiivina on osoittaa erityisesti lehtiä lukeville tytöille, että kuvat ovat silkkaa silmänlumetta.
Ensi alkuun Boyerin ajatus kuulostaa minusta hupaisalta. Mutta sitten alan miettiä: Miksi ei? Pahan asian normalisointihan on nimenomaan se, joka meidät kuristaa. Kun tarpeeksi monessa lehdessä esitellään naama peruslukemilla jotain anatomista mahdottomuutta, toden totta se alkaa tuntua ihan luonnolliselta asialta. Käsitellyt kuvat runnovat naisten itsetuntoa niin kuin plastiikkakirurgi elävää kudosta. Varoitustarra olisi lukijoille näppärä reality check.
Onhan niitä vaikeampiakin myyttejä murrettu. Olen kuullut kerrottavan, että vielä 60-luvulla tupakoitiin ihan kaikkialla: kodeissa, urheiluseuroissa, virastoissa. Siihen aikaan joku nykyisenkaltaista röökirajoitusta kaavaileva olisi varmaan kohdannut vain hysteeristä hihitystä: eihän nyt sentään voi vaatia ihmisiä olemaan tupakoimatta työpaikoillaan, voi hyvänen aika!
Samoin kun pari vuotta sitten baareihin tuli tupakointikielto, muutamat röökaavat ystäväni olivat hyvin nyreissään: "Saatpa nähdä, Myytinmurtaja! Puoli vuotta ja se laki kumotaan, kun baareja alkaa kaatua. Mä ainakin jään mieluummin kotiin kalsarikänneillemään." Tarpeetonta varmaan sanoakaan, että yksikään toverini ei toteuttanut uhkaustaan. Ja nyt ravintoloissa voi tupakoimatonkin istua kiroilematta.
Tottumus on toinen luonto, mutta se käy kummin päin tahansa.
Samasta aiheesta:
MM: Silmäkarkkialtistus
8. marraskuuta 2009
Vittuilun paluu
Minulle on joskus sanottu, että olen vittumainen ämmä. Olenko?
Analysoidaanpa:
Ämmä on sama kuin äijä, mutta nainen. "Äijä" on nykypuhekielessä arvostava ilmaus. Se tarkoittaa suunnilleen aikuista, voimansa hallitsevaa ja itsensä tuntevaa miestä. "Ämmä" tarkoittaa siis samaa (mutta naista). Joten kyllä, toivon olevani ämmä ja käyväni vuosi vuodelta aina vaan ämmemmäksi.
Vittumainen tarkoittaa sellaista asiaa, joka on niin kuin vittu, vitun kaltainen. Ilman muuta olen ja pyrin olemaan vittumainen.
Vittuhan, kuten kaikki tiedämme, on tiukka, pehmeä ja ihana.
Analysoidaanpa:
Ämmä on sama kuin äijä, mutta nainen. "Äijä" on nykypuhekielessä arvostava ilmaus. Se tarkoittaa suunnilleen aikuista, voimansa hallitsevaa ja itsensä tuntevaa miestä. "Ämmä" tarkoittaa siis samaa (mutta naista). Joten kyllä, toivon olevani ämmä ja käyväni vuosi vuodelta aina vaan ämmemmäksi.
Vittumainen tarkoittaa sellaista asiaa, joka on niin kuin vittu, vitun kaltainen. Ilman muuta olen ja pyrin olemaan vittumainen.
Vittuhan, kuten kaikki tiedämme, on tiukka, pehmeä ja ihana.
3. marraskuuta 2009
We Don't Talk about Fight Club
Olin taannoin juhlissa ja tuli kotiinlähdön aika. Juttelin siinä yhden miespuolisen ja yhden naispuolisen ystäväni kanssa siitä, millä keinoin menisimme kukin koteihimme. Se mies sanoi sille naiselle, että kun tämä kerran asui siinä-ja-siinä kaupunginosassa, hänenhän kannattaisi pikemminkin ottaa bussilinja X eikä sitä kaavailemaansa bussilinja Y:tä.
"Koska, sähän pääset sillä paljon nopeammin!"
Mutta ei se ole niin helppoa. Juhlapaikalta bussilinja X:n pysäkille kuljetaan nimittäin pimeän metsänpätkän läpi. Miespuolisen ystävämme mieleenkään ei tullut, että naispuolinen ystävämme ei voisi juosta bussille suorinta reittiä. Se ei kerta kaikkiaan ollut juolahtanut hänen päähänsä.
*
Itse kuntoilen mielelläni. Kotini lähellä on viheralue, jolla kävelen mielelläni päivisin. Se on lenkkeilymaastoa, omalla tavallaan kaunista aluetta. Tykkään kävellä ja ajatella siellä.
En koskaan elämäni ikänä tule näkemään sitä aluetta yöllä. Se on puskaista ja syrjäistä aluetta, melko kaukana asutuksesta. Se on kolmen kilometrin päässä kotoani, mutta yhtä hyvin se voisi olla Kuussa.
*
Eräs tuttavamieheni (eri tyyppi kuin edellä mainittu) kertoi minulle kerran, että häntä oli eräänä yönä, eräässä raskaassa ihmissuhdetilanteessaan, alkanut ahdistaa niin paljon, ettei hän enää kerta kaikkiaan voinut olla asunnossaan.
"Mulla oli se tunne, että mä halkean, jos jään siihen kämppään", hän sanoi. "Mun oli pakko päästä ulos."
"No mitä sitten teit?" kysyin minä.
"No mä lähin juoksulenkille! Vedin oikeen kunnon hikilenkin ja kyllä se auttokin. Hiki nimittäin tehoo vitutukseen!"
Hän lähti juoksulenkille. Öiselle teollisuusalueelle. Aamuyöstä.
*
Kerran monta vuotta sitten olin rakastunut. Minä ja silloinen rakastettuni olimme kesäisessä Helsingissä erään ihanan päivän ajan. Me emme tehneet muuta kuin kuljimme päämäärättä katuja ees ja taas, puhuimme, nauroimme ja olimme rakastuneita. Se oli ihanaa!
Sitten tuli ilta ja alkoi pimetä. Jatkoimme yhä kävelyä, ei siinä mitään. Kello oli ehkä yksitoista illalla. Olimme tulleet Katajanokalta päin, Unioninkatua Varsapuistoon. Mieheni selitti jotain asiaa innostuneena – ja yhtään epäröimättä, yhtään ympärilleen vilkuilematta hän kääntyi kohti KAISANIEMEN PUISTOA! Hänen mielestään voisimme kulkea yöllä siinä puistossa, onhan se kesällä kaunis.
Hänen mieleensäkään ei tullut pelätä.
*
Luin monta vuotta sitten jostain viihdelehdestä tai keskustelupalstalta erään nuorukaisen tilityksen. Häntä ärsytti. Hän, kaksivitonen jätkä, oli jäänyt miettimään Fight Club –elokuvaa. Elokuvassahan niillä miehillä on keskinäinen hakkauskerho, jonne he voivat vetäytyä tappelemaan keskenään. Kaksvitonen leikitteli ajatuksella, että sellainen taistelukerho pitäisi perustaa oikeasti:
"Koska miehet vaan on sellaisia, että ne tarvitsee kamppailua ollakseen miehiä! Maailma on nykyisin liian turvallinen! Ei mitään vaaraa missään!"
*
Kyllä minä tiedän tosiasiat. Tunnen tilastot. Kotiseutuni ei suinkaan ole mikään 70-luvun Bronx. Ei esimerkiksi ole niin, että joutuisin jatkuvasti kauppareissuillani torjumaan narkkareiden puukkohyökkäyksiä tai että aina yöllä kotiutuessani juokseman henkeni edestä. Ei todellakaan. Ajatuskin on vitsi.
Todellisuudessahan myös miehet ovat vaarassa kaduilla, nuorukaiset varsinkin.
Tiedän myös, että ulkona kulkiessani kimppuuni hyökkäämisen todennäköisyys on pieni. Niitä kuuluisia puskaraiskaajia ei pörrää joka kadunkulmassa. Oikeasti naisella suurin riski kuolla väkivaltainen kuolema on parisuhteessa, oman miehensä nyrkeissä. Jos lähtisin lenkille yöllä, kuka siellä öisellä polulla nyt värjöttelisi minua vaanimassa? Aika vannoutunut raiskari täytyisi olla, jos olisi yön yön perästä valmis venttailemaan mustassa metsässä pururadan varressa, siltä varalta että joku yksinäinen nainen sattuisi lenkkeilemään ohi. No, toisaalta minä olen järkevä ihminen enkä koskaan ota turhia riskejä.
Silti joka kerran, kun väistän mölisevää miesporukkaa, joka kerran kun jonotan taksia vaikka haluaisin kävellä kotiin, joka kerran kun kuljen valaistua, vilkkaasti liikennöityä katua sen nopean oikokujan sijaan, joka kerran kun olen lähdössä ulos iltakymmenen jälkeen, ajattelen noita elämäni pelottomia fightclub-miehiä.
Ja Jumalan vittu kuinka minä olen katkera.
"Koska, sähän pääset sillä paljon nopeammin!"
Mutta ei se ole niin helppoa. Juhlapaikalta bussilinja X:n pysäkille kuljetaan nimittäin pimeän metsänpätkän läpi. Miespuolisen ystävämme mieleenkään ei tullut, että naispuolinen ystävämme ei voisi juosta bussille suorinta reittiä. Se ei kerta kaikkiaan ollut juolahtanut hänen päähänsä.
Itse kuntoilen mielelläni. Kotini lähellä on viheralue, jolla kävelen mielelläni päivisin. Se on lenkkeilymaastoa, omalla tavallaan kaunista aluetta. Tykkään kävellä ja ajatella siellä.
En koskaan elämäni ikänä tule näkemään sitä aluetta yöllä. Se on puskaista ja syrjäistä aluetta, melko kaukana asutuksesta. Se on kolmen kilometrin päässä kotoani, mutta yhtä hyvin se voisi olla Kuussa.
Eräs tuttavamieheni (eri tyyppi kuin edellä mainittu) kertoi minulle kerran, että häntä oli eräänä yönä, eräässä raskaassa ihmissuhdetilanteessaan, alkanut ahdistaa niin paljon, ettei hän enää kerta kaikkiaan voinut olla asunnossaan.
"Mulla oli se tunne, että mä halkean, jos jään siihen kämppään", hän sanoi. "Mun oli pakko päästä ulos."
"No mitä sitten teit?" kysyin minä.
"No mä lähin juoksulenkille! Vedin oikeen kunnon hikilenkin ja kyllä se auttokin. Hiki nimittäin tehoo vitutukseen!"
Hän lähti juoksulenkille. Öiselle teollisuusalueelle. Aamuyöstä.
Kerran monta vuotta sitten olin rakastunut. Minä ja silloinen rakastettuni olimme kesäisessä Helsingissä erään ihanan päivän ajan. Me emme tehneet muuta kuin kuljimme päämäärättä katuja ees ja taas, puhuimme, nauroimme ja olimme rakastuneita. Se oli ihanaa!
Sitten tuli ilta ja alkoi pimetä. Jatkoimme yhä kävelyä, ei siinä mitään. Kello oli ehkä yksitoista illalla. Olimme tulleet Katajanokalta päin, Unioninkatua Varsapuistoon. Mieheni selitti jotain asiaa innostuneena – ja yhtään epäröimättä, yhtään ympärilleen vilkuilematta hän kääntyi kohti KAISANIEMEN PUISTOA! Hänen mielestään voisimme kulkea yöllä siinä puistossa, onhan se kesällä kaunis.
Hänen mieleensäkään ei tullut pelätä.
Luin monta vuotta sitten jostain viihdelehdestä tai keskustelupalstalta erään nuorukaisen tilityksen. Häntä ärsytti. Hän, kaksivitonen jätkä, oli jäänyt miettimään Fight Club –elokuvaa. Elokuvassahan niillä miehillä on keskinäinen hakkauskerho, jonne he voivat vetäytyä tappelemaan keskenään. Kaksvitonen leikitteli ajatuksella, että sellainen taistelukerho pitäisi perustaa oikeasti:
"Koska miehet vaan on sellaisia, että ne tarvitsee kamppailua ollakseen miehiä! Maailma on nykyisin liian turvallinen! Ei mitään vaaraa missään!"
Kyllä minä tiedän tosiasiat. Tunnen tilastot. Kotiseutuni ei suinkaan ole mikään 70-luvun Bronx. Ei esimerkiksi ole niin, että joutuisin jatkuvasti kauppareissuillani torjumaan narkkareiden puukkohyökkäyksiä tai että aina yöllä kotiutuessani juokseman henkeni edestä. Ei todellakaan. Ajatuskin on vitsi.
Todellisuudessahan myös miehet ovat vaarassa kaduilla, nuorukaiset varsinkin.
Tiedän myös, että ulkona kulkiessani kimppuuni hyökkäämisen todennäköisyys on pieni. Niitä kuuluisia puskaraiskaajia ei pörrää joka kadunkulmassa. Oikeasti naisella suurin riski kuolla väkivaltainen kuolema on parisuhteessa, oman miehensä nyrkeissä. Jos lähtisin lenkille yöllä, kuka siellä öisellä polulla nyt värjöttelisi minua vaanimassa? Aika vannoutunut raiskari täytyisi olla, jos olisi yön yön perästä valmis venttailemaan mustassa metsässä pururadan varressa, siltä varalta että joku yksinäinen nainen sattuisi lenkkeilemään ohi. No, toisaalta minä olen järkevä ihminen enkä koskaan ota turhia riskejä.
Silti joka kerran, kun väistän mölisevää miesporukkaa, joka kerran kun jonotan taksia vaikka haluaisin kävellä kotiin, joka kerran kun kuljen valaistua, vilkkaasti liikennöityä katua sen nopean oikokujan sijaan, joka kerran kun olen lähdössä ulos iltakymmenen jälkeen, ajattelen noita elämäni pelottomia fightclub-miehiä.
Ja Jumalan vittu kuinka minä olen katkera.
30. lokakuuta 2009
Parisuhderaiskausten häpeä ja hämmennys
[Huom! Tämä ei ole oma kirjoitukseni. Eräs tuttavani pyysi minua julkaisemaan tämän. -MM]
Pyysin Myytinmurtajaa julkaisemaan tämän kirjoituksen, koska jos tekisin sen omassa blogissani, liian moni tietäisi, keistä on kyse, enkä jaksa sitä väittelyä, joka väistämättä seuraa melkein nimeltä mainitsemisesta. On inhimillinen tarve etsiä syitä, syyllisiä ja puolusteluja, mutta minulla ei ole voimia sellaiseen keskusteluun. Minulla ei ole voimia tai uskallusta edes nimetä kokemustani selvästi. Haluan silti kertoa siitä siinä toivossa, että asioista puhuminen todellisin esimerkein voi olla vain kaikkien eduksi.
Seurustelin ja elin avoliitossa yhteensä noin kolme vuotta miehen kanssa, josta tuli vähitellen väkivaltainen. En tiedä, kuinka usein uhrin kyvyttömyys lähteä väkivaltaisesta suhteesta johtuu juuri siitä mallista, joka minulle osui: väkivalta alkoi vähemmästä kuin suorasta lyömisestä – retuuttamisesta, maahan painamisesta, käsivarren vääntämisestä – ja eteni vasta vähän kerrassaan nyrkkeihin. Näin meihin molempiin ehti pesiytyä se asenne, ettei se ollut varsinaista väkivaltaa – ja että muutos oli aina niin vähäinen kerrallaan, ettei sitä oikeastaan ollutkaan - ja että hänhän oli hyvä ja kiltti ihminen, joten minun vain piti oppia olemaan yllyttämättä häntä - ja minun emotionaalisen turvallisuuteni särkyminen tapahtui niin hitaasti, ettei realistista järkytyksen hetkeä ehtinyt tulla ennen kuin jo ajatuskin siitä, että hän hylkäisi minut lopullisesti, oli pahempi kuin kuolema. (Ei, se ei ole liioittelua. Pitkäaikaisen perheväkivallan uhrin todellisuudentaju hämärtyy ja toisen hyväksynnän nälkä kasvaa suuremmaksi kuin mikään muu: oman minän rajat liukenevat ja toisen vihan - ja itsevihan - imee itseensä kuin sienen.)
Lopulta tunnustimme ongelman, ja hän suostui käymään ratkaisukeskeisessä lyhytterapiassa. Se viivytti lyömistä – jonkin aikaa.
Se lyöminen on tässä nyt kuitenkin vain taustaa.
Väkivalta oli aiheuttanut aiemmin vahvan seksuaalisen haluni huomattavan vähenemisen. Keskustelimme asiasta avoimesti: minä vakuutin uskovani sen korjaantuvan vähitellen, kun luottamuskin korjautuisi, ja hän vakuutti ymmärtävänsä. Päätös jatkaa yhdessä oli vapaa valinta, ei ollut lapsia tai muita ulkoisia pakottavia syitä.
Ymmärrystä ei kestänyt kovin kauan. Jälleen vähitellen (kun minun hänen mielestään olisi pitänyt jo olla kunnossa) hän alkoi vaatia seksiä todisteena rakkaudesta. Jos en antanut, se todisti paitsi etten rakastanut häntä, myös että halusin juuri siinä ja silloin tahallani olla hänelle ilkeä. Illat liukuivat enemmän ja enemmän noudattamaan samaa kaavaa. Nukkumaan mentyämme hän teki aloitteen ja oli hyväksyvinään mahdollisimman kiltin ja nöyrän kieltäytymiseni. Hetken kuluttua hän kuitenkin lähti mielenosoituksellisesti ”nukkumaan” toiseen huoneeseen. Jos en seurannut pian perästä ja kysellyt, mikä oli hätänä, hän palasi makuuhuoneeseen, kiskoi minut sängystä lattialle ja löi, koska en taaskaan välittänyt hänestä, kun en reagoinut hänen selvään kärsimykseensä.
Välttääkseni väkivallan aloin siis mennä perästä, vaikka tiesin siitä seuraavan vain tuntikausien ihmissuhdepuintia, jossa mikään ei edennyt minnekään, koska ei sen kummempaa puitavaa ollut. Hän halusi seksiä eikä hyväksynyt sitä, että minä en, vaikka oli vakuuttanut hyväksyvänsä – sekä sillä kerralla että ylipäänsä. Olin periaatteessa valmis sietämään moista heikosti naamioitua manipulointia saman aiheen ympärillä, koska tunsin syyllisyyttä kieltäytymisestäni. Ongelma oli siinä, ettei minulla ollut aikaa eikä energiaa käydä sellaisia draamoja, koska minun oli noustava aamulla töihin kahdeksaksi (hänen ei tarvinnut). Työni vaati heti aamusta täyttä tarmoa ja hyväntuulista esiintymistä, joten riittävä yöuni oli välttämättömyys.
Niinpä minä lopulta sanoin, että koska minun oli saatava nukkua, niin jos se nyt sitten oli ratkaisevaa, hän voisi minun puolestani tehdä mitä halusi. Siis käyttää ruumistani seksiin, jos voisin vain maata ja sitten heti saada nukkumarauhan. Minä en sitä halunnut, ja sen sanoin.
Mutta minä silti annoin hänelle luvan. Niin että ei kai se siis ollut raiskaus. Tai siis ne. Minähän suostuin, eikä hän edes uhannut lyödä, jotta suostuisin (hänhän löi vasta sitten, kun osoitin, etten välittänyt hänen tunteistaan). Minä myin ruumiini hyödykkeestä, unesta.
Vai mitä?
Ai että kunnon mies olisi tuossa tilanteessa hävennyt ja antanut olla? Niin minäkin uskon.
Mutta minähän se olin tehnyt hänen olonsa kurjaksi. Ja annoinhan minä luvan. Ja pahempaahan se lyöminen oli jo ollut, joten ei kai tuo nyt edes ollut mitään mainitsemisen arvoista.
…Vai mitä?
(Ja sitten on vielä sekin, että hän tiesi, että minulla oli hiukan normeista poikkeavia seksuaalisia toiveita – ei edes kovin outoja tai harvinaisia, mutta silti ei-vaniljaisia. Ja koska minä halusin kummallisia, poikkeavia asioita, minun seksuaalisuuteni oli joka tapauksessa alempiarvoista kuin hänen ja siten vähemmän merkittävää. Minun haluni ei ollut yhtä puhdasta eikä sitä – sanoi se sitten kyllä tai ei - siten tarvinnut kuunnella yhtä paljon.)
Pyysin Myytinmurtajaa julkaisemaan tämän kirjoituksen, koska jos tekisin sen omassa blogissani, liian moni tietäisi, keistä on kyse, enkä jaksa sitä väittelyä, joka väistämättä seuraa melkein nimeltä mainitsemisesta. On inhimillinen tarve etsiä syitä, syyllisiä ja puolusteluja, mutta minulla ei ole voimia sellaiseen keskusteluun. Minulla ei ole voimia tai uskallusta edes nimetä kokemustani selvästi. Haluan silti kertoa siitä siinä toivossa, että asioista puhuminen todellisin esimerkein voi olla vain kaikkien eduksi.
Seurustelin ja elin avoliitossa yhteensä noin kolme vuotta miehen kanssa, josta tuli vähitellen väkivaltainen. En tiedä, kuinka usein uhrin kyvyttömyys lähteä väkivaltaisesta suhteesta johtuu juuri siitä mallista, joka minulle osui: väkivalta alkoi vähemmästä kuin suorasta lyömisestä – retuuttamisesta, maahan painamisesta, käsivarren vääntämisestä – ja eteni vasta vähän kerrassaan nyrkkeihin. Näin meihin molempiin ehti pesiytyä se asenne, ettei se ollut varsinaista väkivaltaa – ja että muutos oli aina niin vähäinen kerrallaan, ettei sitä oikeastaan ollutkaan - ja että hänhän oli hyvä ja kiltti ihminen, joten minun vain piti oppia olemaan yllyttämättä häntä - ja minun emotionaalisen turvallisuuteni särkyminen tapahtui niin hitaasti, ettei realistista järkytyksen hetkeä ehtinyt tulla ennen kuin jo ajatuskin siitä, että hän hylkäisi minut lopullisesti, oli pahempi kuin kuolema. (Ei, se ei ole liioittelua. Pitkäaikaisen perheväkivallan uhrin todellisuudentaju hämärtyy ja toisen hyväksynnän nälkä kasvaa suuremmaksi kuin mikään muu: oman minän rajat liukenevat ja toisen vihan - ja itsevihan - imee itseensä kuin sienen.)
Lopulta tunnustimme ongelman, ja hän suostui käymään ratkaisukeskeisessä lyhytterapiassa. Se viivytti lyömistä – jonkin aikaa.
Se lyöminen on tässä nyt kuitenkin vain taustaa.
Väkivalta oli aiheuttanut aiemmin vahvan seksuaalisen haluni huomattavan vähenemisen. Keskustelimme asiasta avoimesti: minä vakuutin uskovani sen korjaantuvan vähitellen, kun luottamuskin korjautuisi, ja hän vakuutti ymmärtävänsä. Päätös jatkaa yhdessä oli vapaa valinta, ei ollut lapsia tai muita ulkoisia pakottavia syitä.
Ymmärrystä ei kestänyt kovin kauan. Jälleen vähitellen (kun minun hänen mielestään olisi pitänyt jo olla kunnossa) hän alkoi vaatia seksiä todisteena rakkaudesta. Jos en antanut, se todisti paitsi etten rakastanut häntä, myös että halusin juuri siinä ja silloin tahallani olla hänelle ilkeä. Illat liukuivat enemmän ja enemmän noudattamaan samaa kaavaa. Nukkumaan mentyämme hän teki aloitteen ja oli hyväksyvinään mahdollisimman kiltin ja nöyrän kieltäytymiseni. Hetken kuluttua hän kuitenkin lähti mielenosoituksellisesti ”nukkumaan” toiseen huoneeseen. Jos en seurannut pian perästä ja kysellyt, mikä oli hätänä, hän palasi makuuhuoneeseen, kiskoi minut sängystä lattialle ja löi, koska en taaskaan välittänyt hänestä, kun en reagoinut hänen selvään kärsimykseensä.
Välttääkseni väkivallan aloin siis mennä perästä, vaikka tiesin siitä seuraavan vain tuntikausien ihmissuhdepuintia, jossa mikään ei edennyt minnekään, koska ei sen kummempaa puitavaa ollut. Hän halusi seksiä eikä hyväksynyt sitä, että minä en, vaikka oli vakuuttanut hyväksyvänsä – sekä sillä kerralla että ylipäänsä. Olin periaatteessa valmis sietämään moista heikosti naamioitua manipulointia saman aiheen ympärillä, koska tunsin syyllisyyttä kieltäytymisestäni. Ongelma oli siinä, ettei minulla ollut aikaa eikä energiaa käydä sellaisia draamoja, koska minun oli noustava aamulla töihin kahdeksaksi (hänen ei tarvinnut). Työni vaati heti aamusta täyttä tarmoa ja hyväntuulista esiintymistä, joten riittävä yöuni oli välttämättömyys.
Niinpä minä lopulta sanoin, että koska minun oli saatava nukkua, niin jos se nyt sitten oli ratkaisevaa, hän voisi minun puolestani tehdä mitä halusi. Siis käyttää ruumistani seksiin, jos voisin vain maata ja sitten heti saada nukkumarauhan. Minä en sitä halunnut, ja sen sanoin.
Mutta minä silti annoin hänelle luvan. Niin että ei kai se siis ollut raiskaus. Tai siis ne. Minähän suostuin, eikä hän edes uhannut lyödä, jotta suostuisin (hänhän löi vasta sitten, kun osoitin, etten välittänyt hänen tunteistaan). Minä myin ruumiini hyödykkeestä, unesta.
Vai mitä?
Ai että kunnon mies olisi tuossa tilanteessa hävennyt ja antanut olla? Niin minäkin uskon.
Mutta minähän se olin tehnyt hänen olonsa kurjaksi. Ja annoinhan minä luvan. Ja pahempaahan se lyöminen oli jo ollut, joten ei kai tuo nyt edes ollut mitään mainitsemisen arvoista.
…Vai mitä?
(Ja sitten on vielä sekin, että hän tiesi, että minulla oli hiukan normeista poikkeavia seksuaalisia toiveita – ei edes kovin outoja tai harvinaisia, mutta silti ei-vaniljaisia. Ja koska minä halusin kummallisia, poikkeavia asioita, minun seksuaalisuuteni oli joka tapauksessa alempiarvoista kuin hänen ja siten vähemmän merkittävää. Minun haluni ei ollut yhtä puhdasta eikä sitä – sanoi se sitten kyllä tai ei - siten tarvinnut kuunnella yhtä paljon.)
26. lokakuuta 2009
Ohjenuorat
Olen huomannut, että naisille annettavassa raiskausvalistuksessa käytetään samoja tehottomia ja vahingollisia neuvontatapoja kuin naisille suunnatussa viinavalistuksessa. Molemmissa naisille kerrotaan, että jos he törkeässä hybriksessään rohkenevat vaatia vain miehille kuuluvia etuoikeuksia (rentoutumista viinan kautta; vapaana öisillä kaduilla kulkemista), naisille käy välittömästi huonosti. Dokaavat miehet kuvataan lähinnä sankareina tai olosuhteitten onnettomina uhreina. Raiskaajat taas ovat jonkinlainen luonnonvoima, jota ei sovi vetää vastuuseen teoistaan.
Äh! Onko ihmekään, ettei valistus pure?
Tässä pari tälle vuosituhannelle päivitettyä neuvoa raiskauksentorjuntavinkkiä meille kaikille (näitä saa konstaapelikin hyödyntää ihan vapaasti):
tai
tai
Tässä kuitenkin kaikkein tärkein ja tehokkain vinkki raiskauksien kitkemiseen:
Äh! Onko ihmekään, ettei valistus pure?
Tässä pari tälle vuosituhannelle päivitettyä neuvoa raiskauksentorjuntavinkkiä meille kaikille (näitä saa konstaapelikin hyödyntää ihan vapaasti):
"Nainen! Ei kannata dokata liikaa eikä varsinkaan liikkua huonojen miesten kanssa. Raiskaajat kyllä käyvät muutenkin kimppuusi, ilman, että se riippuisi yhtään mistään mitä itse teet. Raiskaushan on aina vain raiskaajan päätös! Mutta pelkureiden on helpompi hyökätä, jos olet kovin humalassa."
tai
"Nainen! Raiskaus on epäoikeudenmukainen teko. Se on yksi kidutuksen ja terrorin muoto. Raiskaus on vain raiskaajan syytä, ei koskaan hänen uhrinsa. Jos helvetti olisi olemassa, se raiskaaja se kirkuisi siellä ikuisesti kivusta, pallit sinimustana muussina. Yksin hän.
Katso silti vähän juomasi viinan määrä, nainen. Selvinpäin sinun on helpompi puolustautua tai paeta, jos raiskaaja päättää hyökätä kimppuusi. (Mutta vaikka olisit koomakännissä, raiskaus on silti vain raiskaajan vika.)"
tai
"Nainen! Ikävä totuus on se, että pieni osa miehistä on huoria ja loisia. He ovat valmiita raiskaamaan ja muutoinkin pahoinpitelemään sinut. Useimmat miehet eivät ole loisia, mutta jotkut ovat. Et voi välttämättä päältä päin nähdä, kuka on huono mies ja kuka ei.
Ei ole oikein, että sinä, vapaan yhteiskunnan vapaa kansalainen, joudut suojelemaan itseäsi irrationaaliselta terrorilta. Me teemme kaikki työtä, jotta yhteiskunta saataisiin muutetuksi oikeudenmukaisemmaksi. Mutta vielä toistaiseksi: suojele itseäsi. Älä juo liikaa miehen seurassa, ellet ole satavarma siitä, että se mies on sen arvoinen. On miehen asia todistaa oma arvoisuutensa.
Jos mies alkaa käyttäytyä omituisesti, muista, että sinä saat milloin tahansa häipyä kotiisi tai huutaa ohikukijat apuun. Sinun ei tarvitse selitellä sanallakaan."
Tässä kuitenkin kaikkein tärkein ja tehokkain vinkki raiskauksien kitkemiseen:
Mies! Älä raiskaa.
24. lokakuuta 2009
"Itsepä sitä kerjäsit!"
Iltalehti 23.10.2009: Lehti: Jopa puolet raiskauksista olisi estettävissä
Raiskaukset loppuvat maailmasta yhdellä ainoalla tavalla: heti, kun miehet lopettavat raiskaamisen. Ei se ole mitään korkeampaa matematiikkaa.
Onneksi sentään jollain on kylliksi pillua panna stoppi uhrin syyttämiselle:
HS 23.10.09: Kansanedustaja ärtyi konstaapelin raiskausnäkemyksistä
Hyvä, kansanedustaja Lenita Toivakka!
Käytänpä logiikkakortin: Jos olette sitä mieltä, että esimerkiksi humalaisen naisen "saa raiskata", siitä väistämättä seuraa, että teidän on myös pakko olla sitä mieltä, että kadulle sammuneelle miehelle saa samoin tehdä ihan mitä tahansa sattuu huvittamaan. Todellako olette valmiita lähtemään tuolle tielle? No sitä minäkin.
Syyllisyys sille, jolle syyllisyys kuuluu.
Erittäin hyvät kirjoitukset aiheesta:
Raiskauksien määrä voisi Savon Sanomien mukaan jopa puolittua, jos naiset välttäisivät riskikäyttäytymistä.
- Tutkimistani 181 raiskauksesta puolet olisi voitu estää sillä, että uhri olisi toiminut yleisesti hyväksyttävällä tavalla, sanoo lehden haastattelema vanhempi rikoskonstaapeli Ville Hahl Varsinais-Suomen polisiilaitoksesta. Hän teki aiheesta oikeustieteen pro gradu -lopputyön Joensuun yliopistoon.
Hahlin mukaan lähes kaikkiin näihin tapauksiin liittyi naisen kohtuuton alkoholinkäyttö. Uhriksi joutunut nainen oli tolkuttomassa humalassa tai jopa sammunut. Riskikäyttäytymiseksi Hahl laskee myös sen, jos kosteaa iltaa päädytään jatkamaan tekijän tai uhrin asuntoon.
Raiskaukset loppuvat maailmasta yhdellä ainoalla tavalla: heti, kun miehet lopettavat raiskaamisen. Ei se ole mitään korkeampaa matematiikkaa.
Onneksi sentään jollain on kylliksi pillua panna stoppi uhrin syyttämiselle:
HS 23.10.09: Kansanedustaja ärtyi konstaapelin raiskausnäkemyksistä
Kansanedustaja Toivakan mielestä Suomea ei saa rakentaa sen ajatuksen varaan, että naisten liikkumapiiri olisi kapeampi kuin miesten. Suomen pitää olla vapaa ja turvallinen maa molemmille.
Hyvä, kansanedustaja Lenita Toivakka!
Käytänpä logiikkakortin: Jos olette sitä mieltä, että esimerkiksi humalaisen naisen "saa raiskata", siitä väistämättä seuraa, että teidän on myös pakko olla sitä mieltä, että kadulle sammuneelle miehelle saa samoin tehdä ihan mitä tahansa sattuu huvittamaan. Todellako olette valmiita lähtemään tuolle tielle? No sitä minäkin.
Syyllisyys sille, jolle syyllisyys kuuluu.
Erittäin hyvät kirjoitukset aiheesta:
20. lokakuuta 2009
Ehdotus uudeksi huorittelukäytännöksi
Älä huorittele naisia. Huorittele miehiä.
"Huora" on yhtä paha sana kuin "neekeri". Nuo sanat toimivat samoin: niillä haukuttu leimataan täysin vialliseksi, perisyntiseksi. Haukkuja taas on kaikesta pahasta vapaa. Valkoiselle miehelle ei ole mitään "huoraa" vastaavaa haukkumasanaa.
Huorittelu nykymuodossaan on täysin irrationaalista. Sanana "huora" ei sinänsä tarkoita mitään. Se ei tarkoita seksiä myyvää ihmistä, koska ketä tahansahan naista voidaan huoritella. Ja vaikka tarkoittaisikin, eihän kukaan prostituoitu työllään vahingoita muita kuin ehkä itseään.
Lähin arkikielen vastine "huoralle" olisi kai "tuhma, tottelematon nainen, seksuaalisesti kelvoton henkilö". Mutta kun enemmistö tämän mailman seksirikollisista – siis ne oikeasti seksuaalisesti täysin kelvottomat ihmiset, esimerkiksi raiskaajat – kuitenkin ovat miehiä, on täysin älytöntä huoritella naisia.
"Huoran" tarkoitus on typistää nainen pelkkään vanhaan pahaan lisääntymisrooliinsa, ympärisilpoa hänet yhdellä sanalla. Huoritteluun ei ole mitään vastasanaa ja kuka tahansa mies saa määrätä kenet tahansa naisen huoraksi. Perinteinen naisten huorittelu on siis kuin koulunpihalta tuttu klassikko, "mäsanoinensin, loppueivoineäämuuttaaloppu!"
Näin siis "huora" on taikasana. Taikasanat kumotaan kääntämällä ne omistajaansa vastaan. Miehiä voi huoritella esimerkiksi näin:
Näin siis sama sana voi aivan hyvin olla naiselle voitonmerkki ja miehelle suuren häpeän. (Samoin seksityöläinen voi hyvin haluta, että hänen ammatistaan käytetään sanaa "huora". Se on aivan okei. Mutta jos muuten huorittelet naisia tai tyttöjä, olet pelkuri. Kuulut pitkän päättelyketjun kautta niihin naisiin, jotka hyväksyvät pikkutyttöjen ympärisilvonnat.)
Jos et uskalla avoimesti huoritella miestä, jos mielesi ei taivu tämän uuden totuuden ympärille, kokeile tätä: kirjoita vessan seinään jonkin ärsyttävän jätkän nimi, ja lisää sen jälkeen "huora":
"Ilari on huora!"
Se on vapauttavaa. Huorittelemalla miestä olet ottanut vallan itsellesi: sinä olet se, joka päättää, kuka tässä maailmassa on huora ja kuka ei. Kukaan mies ei sitä päätä, vaan sinä yksin. Tästä lähin se sana on sinun aseesi, ei hänen. Yhdellä sanalla voi kääntää koko maailmanhistorian.
Sano se siis niin kuin narua hyppäisit:
Jakokulli, mätäpalli, huora, lutka, vosu!
Jakokulli, mätäpalli, huora, lutka, vosu!
"Huora" on yhtä paha sana kuin "neekeri". Nuo sanat toimivat samoin: niillä haukuttu leimataan täysin vialliseksi, perisyntiseksi. Haukkuja taas on kaikesta pahasta vapaa. Valkoiselle miehelle ei ole mitään "huoraa" vastaavaa haukkumasanaa.
Huorittelu nykymuodossaan on täysin irrationaalista. Sanana "huora" ei sinänsä tarkoita mitään. Se ei tarkoita seksiä myyvää ihmistä, koska ketä tahansahan naista voidaan huoritella. Ja vaikka tarkoittaisikin, eihän kukaan prostituoitu työllään vahingoita muita kuin ehkä itseään.
Lähin arkikielen vastine "huoralle" olisi kai "tuhma, tottelematon nainen, seksuaalisesti kelvoton henkilö". Mutta kun enemmistö tämän mailman seksirikollisista – siis ne oikeasti seksuaalisesti täysin kelvottomat ihmiset, esimerkiksi raiskaajat – kuitenkin ovat miehiä, on täysin älytöntä huoritella naisia.
"Huoran" tarkoitus on typistää nainen pelkkään vanhaan pahaan lisääntymisrooliinsa, ympärisilpoa hänet yhdellä sanalla. Huoritteluun ei ole mitään vastasanaa ja kuka tahansa mies saa määrätä kenet tahansa naisen huoraksi. Perinteinen naisten huorittelu on siis kuin koulunpihalta tuttu klassikko, "mäsanoinensin, loppueivoineäämuuttaaloppu!"
Näin siis "huora" on taikasana. Taikasanat kumotaan kääntämällä ne omistajaansa vastaan. Miehiä voi huoritella esimerkiksi näin:
- Seksin haluamisen tai seksikkyyden osoittamisen takia
- Muuten vaan, vihan vimmassa, arkisena joka sään haukkumasanana
- HUOM! Älä huorittele naisia
Älä kuitenkaan huorittele naisia! Älä ainakaan tosissasi. Naisten keskinäinen huorittelu voi kyllä voi olla tehokas vitsi: Yhdysvaltain mustat veljet kutsuvat (ainakin elokuvissa!) toisiaan joskus "niggereiksi". Sellainen on sanan hyvää hallitsemista, pahan sanan ottamista omaan suuhun:
KRISSU: "Zissu! Ihana nähdä sua, missäs sä oletkaan viime ajat huorannut, senkin letukka? Hih hii!"
ZISSU: "Krissu my girl! Hemmetin huora, älä käy mulle aukomaan! Heh hee!"
(Nauravat ja halaavat.)
LISSU: "Joo-o, siellä baarissa oli perjantai-iltana huoraa pilvin pimein! Ainakin Kari, Jari ja Ilari olivat siellä. Ilari, se se on niin nätti lutka."
tai
MISSU: "Jumalauta mikä jakokulli Kari onkaan! Taas uuden naisen kanssa. Hemmetti siinä on pilluhaukka mieheksi."
Tämä on vähän arveluttava huoritteluperuste, sillä runsaassa sekstaamisessa ei tietenkään oikeasti ole yhtään mitään pahaa. (Miten olisikaan? Älytön ajatus.) Mutta jos naisia arvostellaan ja uhkaillaan valtoimesta panemisesta, täytyy miehiäkin.
(Tämä on minusta edellistä suositeltavampi käytäntö):
SISSU: (riitelee kälättävän Jarin kanssa) "Turpa umpeen TYHMÄ HUORA!"
Niin helppoa se on. Yhdellä taikasanalla ukko saa enemmän ajattelemisen aihetta kuin koko aiemmassa elämässän koskaan.
Näin siis sama sana voi aivan hyvin olla naiselle voitonmerkki ja miehelle suuren häpeän. (Samoin seksityöläinen voi hyvin haluta, että hänen ammatistaan käytetään sanaa "huora". Se on aivan okei. Mutta jos muuten huorittelet naisia tai tyttöjä, olet pelkuri. Kuulut pitkän päättelyketjun kautta niihin naisiin, jotka hyväksyvät pikkutyttöjen ympärisilvonnat.)
Jos et uskalla avoimesti huoritella miestä, jos mielesi ei taivu tämän uuden totuuden ympärille, kokeile tätä: kirjoita vessan seinään jonkin ärsyttävän jätkän nimi, ja lisää sen jälkeen "huora":
"Ilari on huora!"
Se on vapauttavaa. Huorittelemalla miestä olet ottanut vallan itsellesi: sinä olet se, joka päättää, kuka tässä maailmassa on huora ja kuka ei. Kukaan mies ei sitä päätä, vaan sinä yksin. Tästä lähin se sana on sinun aseesi, ei hänen. Yhdellä sanalla voi kääntää koko maailmanhistorian.
Sano se siis niin kuin narua hyppäisit:
Jakokulli, mätäpalli, huora, lutka, vosu!
Jakokulli, mätäpalli, huora, lutka, vosu!
15. lokakuuta 2009
Fashion Disaster
Juuri kun pääsin bloggaamasta erään muodinluojan kärsimyksistä (miesparalla on liian läskinilkkainen malli), saan kuulla, että toisellakin luovalla nerolla on ongelmia.
Ralph Lauren joutui kuulemma antamaan potkut malli Filippa Hamiltonille, koska muotinäytösvaatteet olivat tälle liian pieniä:
Lainauksessa viitataan muotitalo Ralph Laurenin taannoiseen, paljon huomiota saaneeseen kuvankäsittelymokaan:
Jotta asia niin sanotusti asettuisi oikeisiin mittasuhteisiinsa, irtisanottu Filippa Hamilton on siis sama nainen kuin tässä kautta netin paljon pilkatussa, (huonosti) käsitellyssä mainoskuvassa:
Kuva on siis muokattu. Tosielämässä Hamilton on sentään peräti kokoa 4. Eurooppalaisessa mitoituksessa se vastaa kokoa 34.
Dr. Violet Socks tiivistää sen niin hyvin!
Ralph Lauren joutui kuulemma antamaan potkut malli Filippa Hamiltonille, koska muotinäytösvaatteet olivat tälle liian pieniä:
The New York Local News: Photoshopped Ralph Lauren Model Fired for Being Too Fat?
Ralph Lauren's Photoshop of Horrors saga, wherein an ad escaped with a severely distorted Picasso of a bobble head on top of a shrunken, crooked body, has taken another ugly twist. This morning on the TODAY Show, the photoshopped model, Filippa Hamilton revealed that she was, in fact, fired for being too fat.
Lainauksessa viitataan muotitalo Ralph Laurenin taannoiseen, paljon huomiota saaneeseen kuvankäsittelymokaan:
New York Local News: Ralph Lauren Admits Responsibility For 'Distorted' Ad
Fashion House Ralph Lauren has confirmed that an ad, which sparked uproar online over what appeared to be an abnormally thin model, was indeed an approved photo released by the company.
(...)
On Wednesday, the advertisement, which features model Filippa Hamilton, went viral not only because the image featured the model looking like her hips were smaller than her head, but also because the company demanded that culture blog Boing Boing take the image down over claims of copyright infringement.
Jotta asia niin sanotusti asettuisi oikeisiin mittasuhteisiinsa, irtisanottu Filippa Hamilton on siis sama nainen kuin tässä kautta netin paljon pilkatussa, (huonosti) käsitellyssä mainoskuvassa:
Kuva on siis muokattu. Tosielämässä Hamilton on sentään peräti kokoa 4. Eurooppalaisessa mitoituksessa se vastaa kokoa 34.
Dr. Violet Socks tiivistää sen niin hyvin!
14. lokakuuta 2009
Liian paksua
Kenkäsuunnittelija Christian Louboutin tahtoo suunnitella Barbie-nukelle kenkiä. Maestrolla on kuitenkin ongelma: Hänen mielestään Barbiella on liian paksut nilkat. Ei, oikeasti! Lukekaa vaikka.
Tai katsokaapa tätä kuvaa:
Sorry, Barbie! Olet selkeästi aivan liian läski. Ei kai tässä auta sinunkaan muu kuin panna photoshopaten.
(Via Feministing.)
Tai katsokaapa tätä kuvaa:
Sorry, Barbie! Olet selkeästi aivan liian läski. Ei kai tässä auta sinunkaan muu kuin panna photoshopaten.
(Via Feministing.)
11. lokakuuta 2009
Pidätysvaikeuksia?
HS 10.10.09: Turvakodeissa entistä enemmän pikkuvauvojen äitejä
Ällistää päästä. Ei puolison kimppuun hyökkääminen ole muutenkaan oikein, mutta raskaana olevan hakkaaminen on jotain aivan käsittämätöntä. Mitä näiden tyyppien päässä liikuu?
Ilmeisesti näissä suhteissa on sellainen kuvio, että mies tahtoo elää vaimonsa lapsena. Kun nainen tulee raskaaksi, näissä miehissä herää sisaruskateus. He eivät kestä sitä, että taloon on heidän lisäkseen tulossa toinenkin lapsi. Siksi nämä miehet reagoivat kuten uhmaikäinen pentu, äiti(ään) hakkamalla. Ikävä vain, että aikuisen miehen nyrkit tekevät aika lailla tuhoisampaa jälkeä kuin alle kymmenen vanhan lapsen.
Mutta mitä hakkaajien passivointia ja vastuunsiirtoa tuossa Hesarin jutussa! Eihän väkivalta itsestään "raaistu". Ei se ole mikään luonnonilmiö kuten raesade tai ukkonen. Jos mies lyö vaimoaan, se mies tekee niin omasta pyhästä vapaasta tahdostaan. Hän päättää lyödä. Jos hän ei päättäisi lyödä, mitään lyöntiä ei tapahtuisi.
Niinpä väkivallan loppuminenkin on maailman yksinkertaisin asia. Se loppuu sillä, että juuri sinä jätät lyömättä. Kyllä vain, sinulla on yliluonnollinen ihmevoima. Voit milloin tahansa vihastuessasi päättää, että et lyökään. Aikuinen pystyy tähän. Lapsi ei pysty.
Siispä, huora, jos hakkaat lasta tekevää vaimoasi - lopeta heti. Pidätä sitä kättäsi. Jätä se lyönti lyömättä, potku potkimatta.
Se on tasan juuri niin yksinkertaista.
Sutelan mukaan miesten väkivallan luonne muuttuu usein naisen raskausaikana.
"Olemme huomanneet, että etenkin raskausaikana ja varhaisessa vauvavaiheessa miesten väkivalta raaistuu. Miehen kontrolloiva käyttäytyminen muuttuu suoranaiseksi väkivallaksi tai sillä uhkaamiseksi. Raskausaikana väkivalta kohdistuu erityisesti syntymättömään lapseen", Sutela kertoo.
Ällistää päästä. Ei puolison kimppuun hyökkääminen ole muutenkaan oikein, mutta raskaana olevan hakkaaminen on jotain aivan käsittämätöntä. Mitä näiden tyyppien päässä liikuu?
Ilmeisesti näissä suhteissa on sellainen kuvio, että mies tahtoo elää vaimonsa lapsena. Kun nainen tulee raskaaksi, näissä miehissä herää sisaruskateus. He eivät kestä sitä, että taloon on heidän lisäkseen tulossa toinenkin lapsi. Siksi nämä miehet reagoivat kuten uhmaikäinen pentu, äiti(ään) hakkamalla. Ikävä vain, että aikuisen miehen nyrkit tekevät aika lailla tuhoisampaa jälkeä kuin alle kymmenen vanhan lapsen.
Mutta mitä hakkaajien passivointia ja vastuunsiirtoa tuossa Hesarin jutussa! Eihän väkivalta itsestään "raaistu". Ei se ole mikään luonnonilmiö kuten raesade tai ukkonen. Jos mies lyö vaimoaan, se mies tekee niin omasta pyhästä vapaasta tahdostaan. Hän päättää lyödä. Jos hän ei päättäisi lyödä, mitään lyöntiä ei tapahtuisi.
Niinpä väkivallan loppuminenkin on maailman yksinkertaisin asia. Se loppuu sillä, että juuri sinä jätät lyömättä. Kyllä vain, sinulla on yliluonnollinen ihmevoima. Voit milloin tahansa vihastuessasi päättää, että et lyökään. Aikuinen pystyy tähän. Lapsi ei pysty.
Siispä, huora, jos hakkaat lasta tekevää vaimoasi - lopeta heti. Pidätä sitä kättäsi. Jätä se lyönti lyömättä, potku potkimatta.
Se on tasan juuri niin yksinkertaista.
- Femi!n*ally: Sexual Assault Tips Guaranteed to Work
Edistyneemmille: 100% varma keino hävittää kaikki raiskaukset maailmasta
6. lokakuuta 2009
Sanasta miestä
Tietokoneiden ohjelmointikielissä on usein sellainen juttu, että tietty muuttuja voi saada vain tiettyjä arvoja. Jos esimerkiksi olio osaa käsitellä vain kokonaislukuja (esim. 1, 5, 3563), sen muuttujille ei saa antaa arvoksi esimerkiksi ("kurpitsaa").
Ihmistenkin kielissä on samantyyppisiä asioita. Ne kertovat paljon siitä, miten ajattelemme ja miten saamme ajatella. Mies-olio ei voi esimerkiksi koskaan saada arvoja {"nätti", "hysteerikko", "kälättäjä", "seksikäs", "nalkuttaja", "oikkupussi", "rasittava komentelija", "huora"}.
Tämä on hyvin kätevää. Näin miehen ei tarvitse vahtia omaa käytöstään: Jos vaikka "irrationaalisuutta" pidetään miehelle sopimattomana ominaisuutena, ilman tätä ennalta määrättyä arvoväliä mies joutuisi oikeasti ilmentämään rationaalisia ominaisuuksia. Mutta nyt hän voi huutaa naama punaisena tai istua vaikka vuoden itsepäisenä tuppisuuna tai ostaa city-maasturin, ja silti häntä kutsutaan "rationaaliseksi." Tai hän voi aina yrittää kastaa melaansa joka lammessa, eikä häntä silti saa sanoa "huoraksi".
Naisolio ei saa käsitellä esimerkiksi arvoja {"looginen", "rohkea" (paitsi esiintyessään vähissä vaatteissa iltapäivälehtien kannessa), "johtamiskykyinen", "reilu"}. Jos joku nainen olisi "rohkea" ja "reilu", hänestä sanottaisiin silti, että hän on "manipuloiva" "selkäänpuukottaja".
Se on kuin korttitemput! Tiedättehän, ne joissa taikuri pyytää sinua valitsemaan yhden kortin, minkä tahansa, hänelle näyttämättä, ja aina hän kuin ihmeen kaupalla tietää, minkä kortin valitsit. Tosiasiassa taikatemput tehdään usein niin, että valinnanvara on vain näennäinen.
Siis jos ajateltaisiin vaikka sellaista kieltämättä vähän laimeaa korttitemppua, jossa taikuri kerskuisi pystyvänsä arvaamaan valitsemasi kortin värin, se voisi mennä vaikka näin: Sinä luulet, että taikurin korttipakassa on normaali määrä mustia ja punaisia kortteja. Mutta todellisuudessa taikuri onkin sinun sitä tietämättäsi yhdistänyt kahden eri korttipakan musta kortit ja jättänyt hertat ja ruudut kokonaan pois! Näin luulet, että sinulla on valinnanvaraa, vaikka todellisuudessa sitä ei ole ollenkaan.
Minkä kortin valitsetkin, se on tietenkin aina musta.
Ihmistenkin kielissä on samantyyppisiä asioita. Ne kertovat paljon siitä, miten ajattelemme ja miten saamme ajatella. Mies-olio ei voi esimerkiksi koskaan saada arvoja {"nätti", "hysteerikko", "kälättäjä", "seksikäs", "nalkuttaja", "oikkupussi", "rasittava komentelija", "huora"}.
Tämä on hyvin kätevää. Näin miehen ei tarvitse vahtia omaa käytöstään: Jos vaikka "irrationaalisuutta" pidetään miehelle sopimattomana ominaisuutena, ilman tätä ennalta määrättyä arvoväliä mies joutuisi oikeasti ilmentämään rationaalisia ominaisuuksia. Mutta nyt hän voi huutaa naama punaisena tai istua vaikka vuoden itsepäisenä tuppisuuna tai ostaa city-maasturin, ja silti häntä kutsutaan "rationaaliseksi." Tai hän voi aina yrittää kastaa melaansa joka lammessa, eikä häntä silti saa sanoa "huoraksi".
Naisolio ei saa käsitellä esimerkiksi arvoja {"looginen", "rohkea" (paitsi esiintyessään vähissä vaatteissa iltapäivälehtien kannessa), "johtamiskykyinen", "reilu"}. Jos joku nainen olisi "rohkea" ja "reilu", hänestä sanottaisiin silti, että hän on "manipuloiva" "selkäänpuukottaja".
Se on kuin korttitemput! Tiedättehän, ne joissa taikuri pyytää sinua valitsemaan yhden kortin, minkä tahansa, hänelle näyttämättä, ja aina hän kuin ihmeen kaupalla tietää, minkä kortin valitsit. Tosiasiassa taikatemput tehdään usein niin, että valinnanvara on vain näennäinen.
Siis jos ajateltaisiin vaikka sellaista kieltämättä vähän laimeaa korttitemppua, jossa taikuri kerskuisi pystyvänsä arvaamaan valitsemasi kortin värin, se voisi mennä vaikka näin: Sinä luulet, että taikurin korttipakassa on normaali määrä mustia ja punaisia kortteja. Mutta todellisuudessa taikuri onkin sinun sitä tietämättäsi yhdistänyt kahden eri korttipakan musta kortit ja jättänyt hertat ja ruudut kokonaan pois! Näin luulet, että sinulla on valinnanvaraa, vaikka todellisuudessa sitä ei ole ollenkaan.
Minkä kortin valitsetkin, se on tietenkin aina musta.
4. lokakuuta 2009
1. lokakuuta 2009
Keisarin vanhat vaatteet
Kannattaa lukea, mitä Kate Hardingilla on sanottavanaan Roman Polanskin tekemisistä:
Hardingin alkuperäinen, paljon kohua herättänyt juttu.
Harding kertoo Polanskin elokuva-alan ihmisiltä saamasta tuesta. (!)
Minua kiinnostaa erityisesti viimeisen jutun viimeinen kappale: miksi Polanski saa niin paljon tukea? Hänen tapauksensa on kuitenkin täysin mustavalkoinen. Kyse ei ole esimerkiksi kahdesta kännissä säheltäneestä teinistä. Polanski teki valinnan, eikä siinä valinnassa ollut mitään harmaata, ei mitään epäselvää. Loogisesti
Mikä oli todistettava. Miksi kukaan haluaisi tukea lapsenraiskaajaa?
Kutsun tätä Kekkos-ilmiöksi: laumanjohtajaa tai muulla tavoin ansioitunutta urosta suojellaan, vaikka tämä tekisi mitä. "Pomon" luonneviatkin nähdään vain joko pikkuvikoina tai värikkäinä persoonallisuuden osoituksina, jolloin ne vain kiillottavat ihailun kohteen kilpeä entisestään.
Kekkos-ilmiön huomaa myös arkisessa perhe-elämässä, erityisesti niissä perheissä, joissa isä hakkaa muita perheenjäseniä. Joskus vaimo ja lapsetkin tahtovat pitää yllä sellaista selittelykulttuuria, jossa hakkaajahorolla muka oli "oikeutus" tekoonsa. Klassisestihan piestyt lapset (äitinsä tai isänsä hakkaamat) kasvavat usein sellaisiksi aikuisiksi, jotka uskovat valta-aseman väärinkäytön olevan vain "kasvattavaa". Hakanneen vanhemman, pomon, sankarin, täytyy olla täydellinen. Sitä kuvaa ei koskaan saa särkeä.
Ajattelin ensin, että ilmiön taustalla on ehkä alkukantainen halu elää lauman johtajan kautta. Kaikki voima ja kunnia, koko lauman tarmo kanavoidaan häneen. Näinhän kohdellaan esimerkiksi urheilusankareita juuri ennen kisoja. Ajatuksena lienee se, että TähtiMies tekee ainutlaatuisilla kyvyillään koko muulle laumalle niin suuren palveluksen, että hänen paapomisensa on ihan oikeutettua. Siis TähtiMies on muun lauman suojeleva esitaistelija, champion. Häneen eivät päde samat lait kuin muihin. Kotioloissa tämä voisi kääntyä äidin ja lasten haluksi pitää kiinni perheen miehestä, ettei tämä vain lähtisi omille teilleen ja veisi pois työpanostaan.
Mutta toisaalta, eihän mies ole koskaan, missään yhteiskunnassa ollut perheen ainoa ruuanhankkija tai suojelija! Naiset ovat aina tehneet vähintään yhtä paljon ja yhtä välttämätöntä työtä kuin miehet. Kyllä vain: lasten tekeminen (=raskaana oleminen, synnyttäminen, lapsen hoito seuraavat 15 vuotta) on ihan aikuisten oikeaa työtä. Kodinhoito, perheen ruokkiminen, kasvien kerääminen, villan kehrääminen – se kaikki on rankkaa työtä. Ei mikään yhteisö toimi vain tähtösten varassa.
Miksi siis näitä miehiä yhä hyysätään? Miksi on rakennettava henkilökultti? Kyllähän jonkun saavutuksia voi ihailla, vaikkei ihailisi tämän luonnetta. Useat historian suuret poliitikot, tutkijat ja taiteilijat ovat joka tapauksessa olleet ihmisinä tosi paskiaisia.
Hardingin alkuperäinen, paljon kohua herättänyt juttu.
Harding kertoo Polanskin elokuva-alan ihmisiltä saamasta tuesta. (!)
And it turns out a whole lot of people were waiting to hear someone say just that, straight-up, unencumbered by a bunch of bullshit about the importance of his work, his artistic genius, his age, whether his victim looked 13 or not, the judicial misconduct that marred his case or, most gallingly, the “punishment” he’s already “suffered” by spending more than 30 years in “exile.” (If being wealthy, successful and almost completely free to roam Europe counts as exile, sign me up.) A whole lot of people really just wanted to hear someone in the media say, “He raped a child. He fled the country. He damn well should have been arrested, he should be extradited, and it really shouldn’t have taken three fucking decades to make that happen. The end.” But very few people in the media did.
Why is that? Why have so few journalists stated the obvious? Why have I only heard about three people in the film industry (Kevin Smith, Luc Besson and Greg Grunberg) saying, in essence, “He fucking drugged and raped a kid, and he’s not above the law,” while hundreds of celebrities are signing petitions demanding his release, wearing “Free Polanski” buttons and trying to spin his arrest as an attack on artistic freedom?
Minua kiinnostaa erityisesti viimeisen jutun viimeinen kappale: miksi Polanski saa niin paljon tukea? Hänen tapauksensa on kuitenkin täysin mustavalkoinen. Kyse ei ole esimerkiksi kahdesta kännissä säheltäneestä teinistä. Polanski teki valinnan, eikä siinä valinnassa ollut mitään harmaata, ei mitään epäselvää. Loogisesti
- Roman Polanski raiskasi lapsen.
- Henkilö, joka raiskaa lapsen, on lapsenraiskaaja.
- Siis Roman Polanski on lapsenraiskaaja.
Mikä oli todistettava. Miksi kukaan haluaisi tukea lapsenraiskaajaa?
Kutsun tätä Kekkos-ilmiöksi: laumanjohtajaa tai muulla tavoin ansioitunutta urosta suojellaan, vaikka tämä tekisi mitä. "Pomon" luonneviatkin nähdään vain joko pikkuvikoina tai värikkäinä persoonallisuuden osoituksina, jolloin ne vain kiillottavat ihailun kohteen kilpeä entisestään.
Kekkos-ilmiön huomaa myös arkisessa perhe-elämässä, erityisesti niissä perheissä, joissa isä hakkaa muita perheenjäseniä. Joskus vaimo ja lapsetkin tahtovat pitää yllä sellaista selittelykulttuuria, jossa hakkaajahorolla muka oli "oikeutus" tekoonsa. Klassisestihan piestyt lapset (äitinsä tai isänsä hakkaamat) kasvavat usein sellaisiksi aikuisiksi, jotka uskovat valta-aseman väärinkäytön olevan vain "kasvattavaa". Hakanneen vanhemman, pomon, sankarin, täytyy olla täydellinen. Sitä kuvaa ei koskaan saa särkeä.
Ajattelin ensin, että ilmiön taustalla on ehkä alkukantainen halu elää lauman johtajan kautta. Kaikki voima ja kunnia, koko lauman tarmo kanavoidaan häneen. Näinhän kohdellaan esimerkiksi urheilusankareita juuri ennen kisoja. Ajatuksena lienee se, että TähtiMies tekee ainutlaatuisilla kyvyillään koko muulle laumalle niin suuren palveluksen, että hänen paapomisensa on ihan oikeutettua. Siis TähtiMies on muun lauman suojeleva esitaistelija, champion. Häneen eivät päde samat lait kuin muihin. Kotioloissa tämä voisi kääntyä äidin ja lasten haluksi pitää kiinni perheen miehestä, ettei tämä vain lähtisi omille teilleen ja veisi pois työpanostaan.
Mutta toisaalta, eihän mies ole koskaan, missään yhteiskunnassa ollut perheen ainoa ruuanhankkija tai suojelija! Naiset ovat aina tehneet vähintään yhtä paljon ja yhtä välttämätöntä työtä kuin miehet. Kyllä vain: lasten tekeminen (=raskaana oleminen, synnyttäminen, lapsen hoito seuraavat 15 vuotta) on ihan aikuisten oikeaa työtä. Kodinhoito, perheen ruokkiminen, kasvien kerääminen, villan kehrääminen – se kaikki on rankkaa työtä. Ei mikään yhteisö toimi vain tähtösten varassa.
Miksi siis näitä miehiä yhä hyysätään? Miksi on rakennettava henkilökultti? Kyllähän jonkun saavutuksia voi ihailla, vaikkei ihailisi tämän luonnetta. Useat historian suuret poliitikot, tutkijat ja taiteilijat ovat joka tapauksessa olleet ihmisinä tosi paskiaisia.
28. syyskuuta 2009
Polanskin painajainen
Hesari kunnostautuu:
HS 27.9.2009: Elokuvaohjaaja Roman Polanski pidätettiin Sveitsissä
Polanski-parka. Mutta ehkä se tuolloin 13-vuotias tyttö olisi kannattanut jättää raiskaamatta, vai mitä? Hitsi, Roman, toivottavasti se elämäntyöpalkinto maistuu makealta!
Homemunan säälittely on käsittämätöntä. Kaikissa lukemissani jutuissa ladotaan framille Romanin raskas menneisyys, Krakovan getosta Sharon Taten murhaan. Tai niissä korostetaan hänen taiteellisia ansioitaan. Mutta tiedättekö mitä? Polanski on silti raiskaaja. Siispä 13-vuotiaan tytön perse on arvokkaampi kuin Polanskin koko sielu.
Se, että tämä edes täytyy erikseen sanoa, on järjetöntä.
Samasta aiheesta:
HS 27.9.2009: Elokuvaohjaaja Roman Polanski pidätettiin Sveitsissä
Polanski, 76, oli saapunut Sveitsiin ottaakseen festivaaleilla vastaan palkinnon elämäntyöstään. Yhdysvallat antoi pidätysmääräyksen Polanskista jo vuonna 1978.
Polanski tuomittiin vankeuteen Yhdysvalloissa, kun oikeus katsoi hänen harrastaneen seksiä 13-vuotiaan tytön kanssa.
(...)
Tragediat ovat varjostaneet Polanskin elämää.
Polanski-parka. Mutta ehkä se tuolloin 13-vuotias tyttö olisi kannattanut jättää raiskaamatta, vai mitä? Hitsi, Roman, toivottavasti se elämäntyöpalkinto maistuu makealta!
Homemunan säälittely on käsittämätöntä. Kaikissa lukemissani jutuissa ladotaan framille Romanin raskas menneisyys, Krakovan getosta Sharon Taten murhaan. Tai niissä korostetaan hänen taiteellisia ansioitaan. Mutta tiedättekö mitä? Polanski on silti raiskaaja. Siispä 13-vuotiaan tytön perse on arvokkaampi kuin Polanskin koko sielu.
Se, että tämä edes täytyy erikseen sanoa, on järjetöntä.
Samasta aiheesta:
- HS 28.9.09: Roman Polanski saattaa päästä vapaaksi takuita vastaan
- HS 28.9.09: Polanskin uhri haluaa viranomaisten luopuvan seksirikossyytteestä
- The Zero
- Dr Isis: After Years of Stealth Evasion, Elusive Criminal Roman Polanski Arrested
- Violet Socks: Hey, kids, here comes Roman Polanski!
- MM: Henkipatto
- MM: HS: Tuomioistuimet pitävät helposti raiskausta lievänä
26. syyskuuta 2009
Soturin kultti
Tiedättekö mikä on soturi? Soturi on loinen. Ikävä kyllä.
HS 29.7.09: Ville Sarkamo: Väkivallantekojen taustalla on soturiarvoja ihannoiva kulttuuri
Älkää käsittäkö väärin. On tietenkin sankarillista puolustaa itseään ja perhettään uhkaajilta. Tässä kirjoituksessani puhunkin sen sijaan kulttuuriimme juurtuneesta soturin arkkityypistä. Se soturi on tyhjiöpakattua sotakunniaa! Todellisuudessä soturit ovat kuitenkin hyödyttömiä ihmisiä.
Älkää taaskaan käsittäkö väärin. Minua itseäni soturikultti fantasiana on aina viehättänyt. Olen raivon rakastaja, paljon kiivaampi ja aggressiivisempi kuin useimmat muut ihmiset, naiset tai miehet. Etsin aina keinoja panna vihani hyvään hyötykäyttöön.
Niinpä kulttuuriseen "soturiuteen" liitetään minua suuresti miellyttäviä luonteenpiirteitä: peräänantamattomuus, rohkeus, uhrautuminen, sankarillisuus. Pidän Tähtien sodasta ja Buffystä, rakastan satua hyvästä soturista. Haluaisin olla hyvä soturi.
Mutta tunnen historiaa ja minulla on silmät päässäni.
Enimmäkseen tämän maailman soturit, menneet ritarit, olivat pelkkiä varkaita, murhaajia ja raiskaajia. He olivat yhteiskunnan syöttiläitä, heinäsirkkojen armeija. Täysin hyödyttömiä muille kuin itselleen.
Soturin ammatti on aina ollut mediaseksikkäämpi kuin jyväjemmarin jobi. Ei se ole mikään ihme: kuka nyt jostain nauriinviljelystä jaksaisi mitään ylettömiä kiksejä repiä? Ei kuitenkaan ole mitään epäilystä siitä, ketkä historiassa tekivät oikeat, välttämättömät työt. No naisethan ne. Ja maanviljelijämiehet, ja orjat, kaikki historian tylsät työmuurahaiset. Kuhnurit saivat sillä välin sotaleikissään polttaa valtaamiaan kaupunkeja.
Sota ei ole lajillemme välttämätön toimi toisin kuin vaikka lasten tekeminen. Soturi ei ole hyödyllinen kuten leipuri tai prostituoitu: hän on turha luksushyödyke.
Soturin ammattikunta on itsensä työllistävä. Jos maailmassa ei olisi yhtään soturia, maailmassa ei myöskään tarvittaisi yhtään soturia. Soturit suojelevat meitä toisilta sotureilta.
Samasta aiheesta:
HS 29.7.09: Ville Sarkamo: Väkivallantekojen taustalla on soturiarvoja ihannoiva kulttuuri
Miehistä väkivaltaa, sotaa ja aseita ihannoiva kulttuuri voi nyky-Suomessa hyvin. Sodan tutkijan John Keeganin mukaan soturikulttuuri elää jokaisessa kulttuurissa jossain muodossa – välillä näkyvämpänä, välillä piilevämpänä.
(...)
Soturikulttuurin ydinajatus esiintyy jo Homeroksen Iliaassa: pitkän ja rauhallisen unohduksiin vaipumiseen johtavan elämän sijaan voi elää kiihkeästi ja lyhyesti soturin elämää ja saavuttaa kuolemattoman nimen.
Tämä on aina kiehtonut elämässään epäonnistuneita nuoria. Epäonnistumisesta tunnettu häpeä on kertaheitolla korvattavissa voimakkaalla, monesti oman hengen vievällä teolla. Pelkuruuteen syyllistyneet sotilaatkin ovat kautta aikojen saaneet mahdollisuuden miehisen kunniansa palauttamiseen.
Älkää käsittäkö väärin. On tietenkin sankarillista puolustaa itseään ja perhettään uhkaajilta. Tässä kirjoituksessani puhunkin sen sijaan kulttuuriimme juurtuneesta soturin arkkityypistä. Se soturi on tyhjiöpakattua sotakunniaa! Todellisuudessä soturit ovat kuitenkin hyödyttömiä ihmisiä.
Älkää taaskaan käsittäkö väärin. Minua itseäni soturikultti fantasiana on aina viehättänyt. Olen raivon rakastaja, paljon kiivaampi ja aggressiivisempi kuin useimmat muut ihmiset, naiset tai miehet. Etsin aina keinoja panna vihani hyvään hyötykäyttöön.
Niinpä kulttuuriseen "soturiuteen" liitetään minua suuresti miellyttäviä luonteenpiirteitä: peräänantamattomuus, rohkeus, uhrautuminen, sankarillisuus. Pidän Tähtien sodasta ja Buffystä, rakastan satua hyvästä soturista. Haluaisin olla hyvä soturi.
Mutta tunnen historiaa ja minulla on silmät päässäni.
Enimmäkseen tämän maailman soturit, menneet ritarit, olivat pelkkiä varkaita, murhaajia ja raiskaajia. He olivat yhteiskunnan syöttiläitä, heinäsirkkojen armeija. Täysin hyödyttömiä muille kuin itselleen.
Soturin ammatti on aina ollut mediaseksikkäämpi kuin jyväjemmarin jobi. Ei se ole mikään ihme: kuka nyt jostain nauriinviljelystä jaksaisi mitään ylettömiä kiksejä repiä? Ei kuitenkaan ole mitään epäilystä siitä, ketkä historiassa tekivät oikeat, välttämättömät työt. No naisethan ne. Ja maanviljelijämiehet, ja orjat, kaikki historian tylsät työmuurahaiset. Kuhnurit saivat sillä välin sotaleikissään polttaa valtaamiaan kaupunkeja.
Sota ei ole lajillemme välttämätön toimi toisin kuin vaikka lasten tekeminen. Soturi ei ole hyödyllinen kuten leipuri tai prostituoitu: hän on turha luksushyödyke.
Soturin ammattikunta on itsensä työllistävä. Jos maailmassa ei olisi yhtään soturia, maailmassa ei myöskään tarvittaisi yhtään soturia. Soturit suojelevat meitä toisilta sotureilta.
Samasta aiheesta:
23. syyskuuta 2009
Ei nyt aleta hiuksia halkomaan
RFSUlla on uusi kampanja: Tuunataan majava!
Hauska idea. Ilmeisesti kuitenkin alapään karvoituksen "siistiminen" on vain naisten työ? Komeammalle sukupuolelle ei löytynyt vastaavaa opastetta.
Hyi, hyi, RFSU. Nyt eletään sentään jo 2000-lukua. Antakaa meille myös pallinsiistimisohjeet! "Tämän pesugeelin jälkeen karvoituksesi on puhdas ja tuoksuu niin hyvältä..."
Naisten (ja miesten) on luonnollista haluta muokata ulkonäköään kunkin ajan seksistandardien mukaiseksi. Siinä ei ole mitään pahaa, kunhan kylkiluita ei murskata. Mutta on väärin, että kaunistautumisen taakka lankeaa vain naisten kannettavaksi.
Tasapuolisuus: "Jättää iholle miellyttävän ja luonnollisen tunteen."
Samasta aiheesta (karvan verran):
Hauska idea. Ilmeisesti kuitenkin alapään karvoituksen "siistiminen" on vain naisten työ? Komeammalle sukupuolelle ei löytynyt vastaavaa opastetta.
Hyi, hyi, RFSU. Nyt eletään sentään jo 2000-lukua. Antakaa meille myös pallinsiistimisohjeet! "Tämän pesugeelin jälkeen karvoituksesi on puhdas ja tuoksuu niin hyvältä..."
Naisten (ja miesten) on luonnollista haluta muokata ulkonäköään kunkin ajan seksistandardien mukaiseksi. Siinä ei ole mitään pahaa, kunhan kylkiluita ei murskata. Mutta on väärin, että kaunistautumisen taakka lankeaa vain naisten kannettavaksi.
Tasapuolisuus: "Jättää iholle miellyttävän ja luonnollisen tunteen."
Samasta aiheesta (karvan verran):
20. syyskuuta 2009
Valtion varoilla
Näin naapurissa:
IS 13.9.09: Valtio rahoitti pornoleffan
Hieno uutinen! Elokuvataiteen säätiö, milloinkas Suomeen saadaan sama? Tai no, taiteen ja taiteen. Enemmän kai tuo menee viihteen tai KELAn piikkiin. Mutta nami nam.
(Muskelotille kiitos linkistä!)
Samasta aiheesta:
IS 13.9.09: Valtio rahoitti pornoleffan
Ruotsissa feminismi otti taas askeleen eteenpäin, kun verovaroilla rahoitettu naisten pornoleffa sai ensi-iltansa Tukholmassa.
Dirty Diaries -niminen leffa koostuu 12 lyhyestä pornokohtauksesta. Elokuva kuvaa naisten seksuaalisia fantasioita.
Sen ohjaaja Mia Engberg sai leffaansa varten puoli miljoonaa kruunua, eli 48 000 euroa valtion tukea Ruotsin elokuvainstituutilta.
- Pornoa ovat aina tehneet miehet miehille, perusteli Engberg naisten oman pornoleffan tarvetta.
- Tätä elokuvaa ei ole tehty miesyleisön miellyttämiseksi, eikä rahan tekemisen vuoksi.
Engbergin mielestä hänen pornoelokuvansa feministisyys tulee siitä, että elokuva näyttää naisen seksuaalisuutta luonnollisella tavalla poisulkien sellaiset perinteisen pornon kaavat, joissa nainen on vain objekti.
Hieno uutinen! Elokuvataiteen säätiö, milloinkas Suomeen saadaan sama? Tai no, taiteen ja taiteen. Enemmän kai tuo menee viihteen tai KELAn piikkiin. Mutta nami nam.
(Muskelotille kiitos linkistä!)
Samasta aiheesta:
16. syyskuuta 2009
Kommenttipolitiikka
"On yleisesti tunnustettu totuus, että maailman jokaiseen feministiblogiin yrittää välttämättä pesiytyä lauma jurpoja antifemakkokommentaattoreita. Jos niiden annetaan määkiä moderoimatta, kellään ei ole kivaa."
-Jane Austen, Ylpeys, ennakkoluulo ja bloggaaminen
Minusta on mukavaa, että kirjoituksiani kommentoidaan. Otan kernaasti vastaan hyviä, osuvasti ajateltuja ja/tai hauskoja kommentteja niin naisilta kuin miehiltäkin (ja muilta). Yhdessä ajatteleminen ja luominen on hienoa. Mutta jos kommenttisi on turha ja paska, en julkaise sitä.
Femakkoblogien häiriköitä on kolmenlaisia:
- Sekoboltsit, täysin psykot häirikköhuorat.
Nämä rakastavat ALL CAPS-kommunikaatiota: "MYYTIMURTAJA VARMANA ITTE HAKKAAT MIESTÄSI TARTTET KUNNOLLA MUNAA HUORA!!1!1!!!". Kelvottomia ruokasieniksi, IP-blokataan tavattaessa. - Sitkeät sofistit
Nämä ovat edellisiä kohteliaampia ja paremmin itseään ilmaisevia. Mutta he eivät tahdo niinkään keskustella kuin nussia pilkkua:
"Tosiasiassahan mitään kuvailemasi kaltaista naistensortorakennetta ei ole olemassa! Se, että naiset eivät käytä poliittista ja taloudellista valtaa tässä maailmassa, johtuu siitä, että naiset eivät biologisesti ole siihen kykeneviä. Jos olet eri mieltä, haastan sinut näyttämään, että missä kohtaa on semmoinen "sortorakenne"! No, missä? Onko se ehkä Keravalla? Et pysty näyttämään sitä, joten sitä ei ole."
Sofistit ovat melko fiksuja poikia, jotka purkavat omaa ahdistustaan panemalla pään pensaaseen. He olettavat, että kaikki maailman pahuus voidaan tarpeeksi vänkäämällä selittää parhain päin: "Se kaikki olikin naisten omaa syytä!" Sofistit kyllä ilmaisevat itseään kirjallisesti oikein hyvin, joten heitä on ensi näkemältä vaikea erottaa hyvistä kommentoijista. - Mukavat Miehet(TM)
(Voivat olla myös naisia.) Nämä henkilöt ovat ihan vilpittömin aikein liikeellä. He tahtovat tarjota uuden näkökulman vinkittömille femakkoparoille:
"Te ette feministit tajua, että miehilläkin on vaikeaa! Ymmärtäkää nyt: eivät miehetkään hyödy asemastaan! Miksi feministiblogeissa ei puhuta vain miehiä koskevasta asevelvollisuudesta? Naisetkin lyö miehiään! Oletko tullut ajatelleeksi!"
Kaksi ensimmäistä ryhmää blokkaan surutta. Julkaisen heidän kommenttejaan, jos niihin vastaaminen antaa minulle tilaisuuden a) tuoda esiin jonkin olennaisen pointin tai b) loistaa nokkeluudellani.
Kolmas ryhmä on vaikein. Naisena minulla on luontainen halu suojella ja hoivata miehiä. Minulla on normaali naisen kasvatus: olen tottunut ottamaan miehet ja miesten kallisarvoiset tunteet huomioon, aina ja kaikessa. Tiedättehän: "Koska se yrittää niin kovasti, koska on niin hienoa, että joku mies näkee vaivaa kertoakseen minulle mielipiteensä, niin kyllä minun täytyy nähdä erityistä vaivaa hänen tähtensä!" Mutta todellisuudessa tiedän, että Mukavien Miesten(TM) hyysääminen on vain heidän etuoikeutensa pönkittämistä. En aio haaskata aikaani - enkä lukijoitteni aikaa - vääntämällä turhista ikuisuuskiistoista. Meillä on tärkeämpääkin puhuttavaa.
Mutta olkoon nyt tämän kerran:
Oletko MukavaMies(TM)? Oletko hämmentynyt? Kuule siis rautalankaani: Ajatuksesi ovat sinulle ehkä oivalluksia, mutta ne eivät ole meille feministeille uusia. Jätämme ajatuksesi huomiotta, koska ne ovat toisarvoisia. Sinä nillität, eikä se millään lailla edistä keskusteluamme sukupuolten välisen yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden saavuttamisesta.
Tässä ei ole mitään erikoista. Et saa erityiskohtelua muuallakaan. Internetissä on käytössä netiketti. Jos menet uutena tulokkaana Ristikukkaiskasvien ystävien keskustelufoorumille kysymään, että mitäs hei ne ristikukkaiskavit on, miksi te niistä jauhatte, sinulle aivan oikeutetusti vittuillaan rumasti. Jos menet ammattikosmologien kosmologiablogiin puhumaan kosmetiikasta, sinulle pyöritellään töykeästi silmiä. Jos tahdot osallistua keskusteluun, otat ensin selvää perusasioista. Vasta sitten voit keskustella meidän kanssamme tasaveroisena.
--> RTFM. FAQ U.
Vaikka olet mies ja me naisia, se ei tarkoita, että meillä olisi velvollisuus ottaa sinut huomioon. Normaalisti yhteiskunnassamme olet etuoikeutettu meihin nähden. Yleensä kun sinä, mies, puhut, me naiset vaikenemme. Et ole tottunut sellaiseen tilanteeseen, että naiset eivät kuuntelisi sinun sanomisiasi.
Me emme kuitenkaan ole täällä paapomassa sinua. Jos jokin asia vilpittömästi askarruttaa mieltäsi, etsit itse asiasta itse lisätietoa. Sitä riittää! On todella epätodennäköistä, että nettioperaattorisi päästäisi sinut minun blogiini, mutta estäisi pääsysi esimerkiksi Googleen ja Wikipediaan.
Lue vaikka alkajaisiksi miesfeministien blogeja.
Aloittelijalle feminismistä:
- Hugo Schwyzer
- Feministe: Advice From Two Grizzled Old Feminists
- Johdatus feminismin alkeiden perusteisiin
Feministiblogien häiriköistä:
- Feministing: Anti-Feminist Mailbag
- Feministe: Trollien missikisat
- Bitch: Wack Attack
- Ilyka Damen: Occasionally Conversations with My Man Are Instructive
Aina hyödyllisiä:
- Derailing for Dummies
- Maailma feministin silmin: Etuoikeuden käsite syrjinnän vastaisessa keskustelussa
Niille, joiden on edelleenkin vaikea sulattaa karua linjaani:
EDIT: Linkki lisätty 16.9.09
13. syyskuuta 2009
Black Tie White Noise
Varsinkin Yhdysvaltojen valtavirtafeminismiä on syytetty siitä, että se helposti unohtaa mustien naisten näkökulman. Tämä varmasti pitää paikkansa. En tosin aio vähätellä omaa liljanvalkeaakaan kärsimystäni, en kaltaisteni ihmisten kärsimyksiä, minkään syyn nojalla. Mutta on tärkeää huomata, kuinka sorron mekanismit risteävät.
Hommawatch-blogissa seurataanrasistista naisvihamielistä homofobista kriittistä Homma-keskustelufoorumia. (En linkitä sinne.) Noista kerätyistä keskustelunpätkistä näkee erityisen selvästi, kuinka naisten vihaajat ovat usein myös rasisteja ja homojen syrjijiä.
Muutoin tuskin voisi ollakaan. Sorto perustuu sille ajatukselle, että etuoikeutetun ryhmän lisäksi on olemassa vähintään yksi toinen, huonompi ryhmä. "Huonommuuden" katsotaan olevan alisteisten ryhmien ihmisten luonnollinen ominaisuus: mitä he ikinä tekevät, se on osoitus heidän luontaisesta vääryydestään. Ja koska he ovat sellaisia kuin ovat, heidät kuuluukin pitää poissa vallasta.
Homma-forumin kunniaksi tunnustan väriä:
Homma-foorumista:
Etuoikeudesta:
(EDIT MM 14.9.09: Lisäsin linkkejä.)
Hommawatch-blogissa seurataan
Muutoin tuskin voisi ollakaan. Sorto perustuu sille ajatukselle, että etuoikeutetun ryhmän lisäksi on olemassa vähintään yksi toinen, huonompi ryhmä. "Huonommuuden" katsotaan olevan alisteisten ryhmien ihmisten luonnollinen ominaisuus: mitä he ikinä tekevät, se on osoitus heidän luontaisesta vääryydestään. Ja koska he ovat sellaisia kuin ovat, heidät kuuluukin pitää poissa vallasta.
Homma-forumin kunniaksi tunnustan väriä:
- Feministe: The Jill Question: What is the Role of Privileged White Women in the Reproductive Justice Movement?
- Feministing: Queen Latifah: Ladies first
- Alienated Conclusions: What If Black Women Were White Women?
- Womanist Musings
- The Angry Black Woman
- Harriet Tubman
- The F-Word: Piercing The Whitening Silence
Homma-foorumista:
Etuoikeudesta:
(EDIT MM 14.9.09: Lisäsin linkkejä.)
8. syyskuuta 2009
Silmäkarkkialtistus
Muskelotti kirjoitti taannoin asiaa aikakauslehtien käsitellyistä kuvista:
Jäin erityisesti miettimään tuota Trendi-lehden jutun siteerausta toiston merkityksestä. Noinhan se juuri on. Usein nähtyinä posliini-iho, megatissit ja hypermuna saavat kaikki tavalliset kropat vaikuttamaan vähäpätöisiltä, tylsiltä, jopa luonnottomilta(!).
Tässä anekdootti omasta elämästäni:
Kuten sanottu, minusta on mukava katsella (myös) lihasmiehiä. Heitä ei ole ihan helppo löytää, esimerkiksi kätevästi minulle tarkoitetun pornolehden muotoon pakattuina. Kerron joskus myöhemmin tarkemmin näistä harharetkistäni käyttökelpoisen eroottisen materiaalin löytämiseksi. Tällä kertaa riittäköön se tieto, että muun muassa vapaapainin kohdalla tärppäsi viimein. Kyllä vain, vapaapainin. Vieläpä amerikkalaisen vapaapainin.
Vapaapainihan on aivan älytöntä. Se ei ole urheilua nähnytkään ja sen juonet ovat sekä loukkaavia että typeriä. Mutta se on ainoa laji uimahyppyjen lisäksi, jossa miehillä on vähemmän päällään kuin naisilla. Kuolasin siis Batistaa aikani.
No, ajan myötä kaipasin kovempaa kamaa. En ole itse mikään bodari, mutta olen kiinnostunut fitnessistä ja luen mielelläni naisille suunnattuja kuntoilulehtiä. Luontaisesti päätin sitten vilkaista myös miesten bodauslehtiä.
Huh! Liika on liikaa. Nämä ukot olivat jo rumia. He ovat laatikkomiehiä, yhtä leveitä kuin pitkiä. Mikäs siinä jos joku tykkää (ja varsinkin, jos he itse tykkäävät), mutta minä kipitin kiireesti pois aikaisempiin viehtymyksiini.
Jutun vitsi on tässä: kun olin palannut pois kivilihan maailmasta, vapaapainijat näyttivät minusta heiveröisiltä.
Tämä on aivan älytöntä! Jos olette koskaan katselleet vapaapainia (jos ette, en voi kieltää etteikö teillä olisi hyvä maku), tiedätte, millaisia kaappeja sen näyttelijät ovat. Tuommoisia ukkoja ei todellakaan tule lähi-Alepassa vastaan. Mutta niin he vain vähän aikaa näyttivät minusta laihoilta ja huonosti ravituilta.
Tarinan opetus? Toisto vaikuttaa. Tottumus on toinen luonto. Tarjolla olevat täysin luonnonvastaisetkin kuvat alkavat vaikuttaa standardeilta, kunhan niitä vain katselee tarpeeksi kauan.
Samasta aiheesta:
Vaikka tiedän, että kuvien mallit on useimmiten retusoitu näyttämään poikkeuksellisen hyviltä, jatkuva virheettömien vartaloiden ylitarjonta tuntuu turhauttavalta.
(...)
Trendi käsitteli heinäkuun numerossaan kovia ulkonäkövaatimuksia, kauneusleikkauksien yleistymistä ja retusoituja mainoskuvia:
“— median luomista fantasioista tulee tosielämän kauneusvaatimuksia, vaikka kaikki tietävät, että ne eivät ole todellisia. Salaisuus on toisto. Kuvat välähtävät silmiin yhä uudelleen, kunnes ne alkavat näyttää tavallisilta ja kaikki tavallinen taas oudolta tai vajaalta. —”
Nyt ilmiön vaikutuksia on kunnolla herätty pohtimaan.
Jäin erityisesti miettimään tuota Trendi-lehden jutun siteerausta toiston merkityksestä. Noinhan se juuri on. Usein nähtyinä posliini-iho, megatissit ja hypermuna saavat kaikki tavalliset kropat vaikuttamaan vähäpätöisiltä, tylsiltä, jopa luonnottomilta(!).
Tässä anekdootti omasta elämästäni:
Kuten sanottu, minusta on mukava katsella (myös) lihasmiehiä. Heitä ei ole ihan helppo löytää, esimerkiksi kätevästi minulle tarkoitetun pornolehden muotoon pakattuina. Kerron joskus myöhemmin tarkemmin näistä harharetkistäni käyttökelpoisen eroottisen materiaalin löytämiseksi. Tällä kertaa riittäköön se tieto, että muun muassa vapaapainin kohdalla tärppäsi viimein. Kyllä vain, vapaapainin. Vieläpä amerikkalaisen vapaapainin.
Vapaapainihan on aivan älytöntä. Se ei ole urheilua nähnytkään ja sen juonet ovat sekä loukkaavia että typeriä. Mutta se on ainoa laji uimahyppyjen lisäksi, jossa miehillä on vähemmän päällään kuin naisilla. Kuolasin siis Batistaa aikani.
No, ajan myötä kaipasin kovempaa kamaa. En ole itse mikään bodari, mutta olen kiinnostunut fitnessistä ja luen mielelläni naisille suunnattuja kuntoilulehtiä. Luontaisesti päätin sitten vilkaista myös miesten bodauslehtiä.
Huh! Liika on liikaa. Nämä ukot olivat jo rumia. He ovat laatikkomiehiä, yhtä leveitä kuin pitkiä. Mikäs siinä jos joku tykkää (ja varsinkin, jos he itse tykkäävät), mutta minä kipitin kiireesti pois aikaisempiin viehtymyksiini.
Jutun vitsi on tässä: kun olin palannut pois kivilihan maailmasta, vapaapainijat näyttivät minusta heiveröisiltä.
Tämä on aivan älytöntä! Jos olette koskaan katselleet vapaapainia (jos ette, en voi kieltää etteikö teillä olisi hyvä maku), tiedätte, millaisia kaappeja sen näyttelijät ovat. Tuommoisia ukkoja ei todellakaan tule lähi-Alepassa vastaan. Mutta niin he vain vähän aikaa näyttivät minusta laihoilta ja huonosti ravituilta.
Tarinan opetus? Toisto vaikuttaa. Tottumus on toinen luonto. Tarjolla olevat täysin luonnonvastaisetkin kuvat alkavat vaikuttaa standardeilta, kunhan niitä vain katselee tarpeeksi kauan.
Samasta aiheesta:
- Muskelotti: Lisää täydellisistä vartaloista
- Photoshop Disasters: Oho, mihinkäs se napa unohtui?
- Carnal Nation: Naked Before the Camera Again: Male Nude Modeling
3. syyskuuta 2009
Audin pyörät pyörii näin
Audi-bimbo Esko Kiesi irtisanottiin, ja medialla on juhlat.
HS 3.9.09: Audi-kohusta tuli sosiaalisten medioiden voimannäyte:
Pekka Aulan kommentti maineen suurlähettiläistä on osuva. Ajat ovat muuttuneet, eikä valkoinen heteromies enää ole julkisuudessa yhtä neutraali hahmo kuin ennen. Aikaisemmin Kiesin kaltaiset miehet olivat kiistattomia perusihmisiä, joihin meitä kaikkia kromosomiensa tai ihonvärinsä puolesta epäonnistuneita ihmisiä voitiin verrata.
Mutta mitä Aulan mainitsemaan "herkkyyteen" tai "tunneherkkyyteen" tulee -
No, Kiesihän siis käytännössä kutsui yli puolta ihmiskunnasta esineiksi. Varsinkin vielä ihmiskunnan sitä puoliskoa, jota on historiamme kuluessa pahimmillaan vainottu ja fyysisesti vahingoitettu juuri tämän oletetun esineellisyyden takia.
Minun hempeälle, hauraalle naisensielulleni on kieltämättä arka asia, jos minua verrataan kotitalouskapineeseen. Niin herkkä ja itsekäs minä olen, johtajaksi sopimaton.
Ennen kaikkea minua kyllä kalvaa ällistynyt vitutus:
Miten nämä hysteeriset sedät voivat kerta toisensa laukoa tällaisia kommentteja, ja silti ollaan sitä mieltä, että miehet noin niin kuin ihmisryhmänä ovat niitä, joiden päätökset sanelee vain kylmä järki ja kolea logiikka?
Automainoksetkin jo ovat niitä tunteikkaimpia mahdollisia mainoksia. Tiedättehän: "Osta tämä kiesi, mies! Niin sinustakin tulee Oikea Mies ja saat elää Oikean Miehen myyttistä elämää, eli murretuin värein kuvattua, samettiseksi erotisoitua 'ajelua' autiomaassa! Juo samalla myös Coke Zeroa, niin lauma strippareita liimautuu sinuun kiinni. Ja ne tytöt kuule kiihtyvät nollasta sataan sekunnissa..."
Esko Kiesi, emo guy.
Samasta aiheesta:
HS 3.9.09: Audi-kohusta tuli sosiaalisten medioiden voimannäyte:
STT Audi-johtaja Esko Kiesin eroon johtanut kohu on ollut sosiaalisten medioiden voimannäyte, arvioi Helsingin yliopiston viestinnän professori Pekka Aula. Sosiaalisia medioita ovat muun muassa facebook, irc-galleria ja twitter.
"Jo aiemmin olisi voinut syntyä vastaavassa tapauksessa kohu, mutta se olisi saanut pienemmän yleisön", Aula vertaa.
Hänen mukaansa nykyjulkisuuden piirre on myös se, miten hankalaa on olla edustamatta yhteisöä, josta tulee.
"Joskus olen puhunut maineen suurlähettiläistä. Jos yleisö haluaa tehdä sen linkin, niin me teemme sen, vaikka joku olisi omasta mielestään puhunut yksityishenkilönä."
On arvioitu, että sukupuoleen tai seksuaalisuuteen liittyvät kommentit olisivat erityisen riskialttiita. Aula muotoilee asian toisin.
"Mitä enemmän yhteiskunnallista herkkyyttä ja tunneherkkyyttä on pelissä, sitä myrskyisämmät ovat vedet. Haastattelussaan Kiesi tuli syyllistäneeksi monta asiaa: naissukupuolen, johtamisen ja kyvyt.
(...)
Pekka Aulan kommentti maineen suurlähettiläistä on osuva. Ajat ovat muuttuneet, eikä valkoinen heteromies enää ole julkisuudessa yhtä neutraali hahmo kuin ennen. Aikaisemmin Kiesin kaltaiset miehet olivat kiistattomia perusihmisiä, joihin meitä kaikkia kromosomiensa tai ihonvärinsä puolesta epäonnistuneita ihmisiä voitiin verrata.
Mutta mitä Aulan mainitsemaan "herkkyyteen" tai "tunneherkkyyteen" tulee -
No, Kiesihän siis käytännössä kutsui yli puolta ihmiskunnasta esineiksi. Varsinkin vielä ihmiskunnan sitä puoliskoa, jota on historiamme kuluessa pahimmillaan vainottu ja fyysisesti vahingoitettu juuri tämän oletetun esineellisyyden takia.
Minun hempeälle, hauraalle naisensielulleni on kieltämättä arka asia, jos minua verrataan kotitalouskapineeseen. Niin herkkä ja itsekäs minä olen, johtajaksi sopimaton.
Ennen kaikkea minua kyllä kalvaa ällistynyt vitutus:
Miten nämä hysteeriset sedät voivat kerta toisensa laukoa tällaisia kommentteja, ja silti ollaan sitä mieltä, että miehet noin niin kuin ihmisryhmänä ovat niitä, joiden päätökset sanelee vain kylmä järki ja kolea logiikka?
Automainoksetkin jo ovat niitä tunteikkaimpia mahdollisia mainoksia. Tiedättehän: "Osta tämä kiesi, mies! Niin sinustakin tulee Oikea Mies ja saat elää Oikean Miehen myyttistä elämää, eli murretuin värein kuvattua, samettiseksi erotisoitua 'ajelua' autiomaassa! Juo samalla myös Coke Zeroa, niin lauma strippareita liimautuu sinuun kiinni. Ja ne tytöt kuule kiihtyvät nollasta sataan sekunnissa..."
Esko Kiesi, emo guy.
Samasta aiheesta:
- Maailma feministin silmin: Maailma muuttuu, Eskoseni
30. elokuuta 2009
Piiskat, ketjut ja vyöt
Kysykääpä minulta: "Myytinmurtaja, voiko nainen olla feministi, jos tykkää seksissä saada mieheltä piiskaa pepulleen?"
Minä vastaan: "Tottakai voi, senkin höpönassu. Älä häiritse minua joutavuuksilla, kun lasken käsirautakokoelmaani."
Masokistiset seksifantasiat eivät ole missään ristiriidassa feminismin kanssa. Miksi olisivat?
Aika omituista olisi, jos naisille seksissä sälytetty kaksinaismoraali (tiivistettynä: jos olet nainen, olet huora ja sinut saa hakata, jos olet mies pääset aina kuin koira vanhasta veräjästä) ei mitenkään vaikuttaisi seksikuvitelmiisi.
Maailma ei ole oikeudenmukainen paikka, emmekä me kasva tyhjiössä. Me naiset olemme sorrettu yhteiskuntaluokka. Vallassa oleva luokka, miehet, kontrolloivat meitä väkivallalla. Sen väkivallan uhka on ilmassa aina, niin kuin raskas ilmanpaine ukkosmyrskyn alla. Jos olet älykäs ja herkkä, et voi olla tuntematta sitä. Olet tuntenut sen lapsuudestasi saakka. Jotta voisit nauttia seksistä - vittu, elämästä! - niin kuin oikeutesi on, sinun on reagoitava tuohon epäoikeudenmukaisuuteen jollain tavalla.
Alistuvuus seksissä on yksi empaattisen, luovan ja rohkean ihmisen monista tavoista käsitellä tätä seksin turhaa ristiriitaa. Jos olet masokismiin päin kallellasi, voit erotisoida sen, että koko maailman syntitaakka on kasattu sinun sukupuolesi niskoille. Lisäksi voit kuvitelmissasi täysin hallita kiusaajiasi. Voit kuvitella heidät millaisiksi vain. Voit komentaa heitä ruoskimaan sinua oman tahtosi mukaan. Tärkeää on myös se, että kun käytät heitä - niin kuin ruma läski keski-ikäinen setä thaimaalaista teiniä - sinun ei tarvitse myöntää, että käytät. Naisen on oltava hyvä, ja virallisestihan vain pahat hirviöpsykopaatit käyttävät muita ihmisiä (vaikka vain kuviteltujakin) omien mielihalujensa tyydyttämiseen. Sankari alistuu, sankaria kidutetaan. Hyvä ihminen häpäistään.
(Merkittävin ero naisten ja miesten välillä tässä yhteiskunnassa on tosin se, että kun nainen uhrautuu, kärsii ja joutuu kidutetuksi, häntä ei kukaan kutsu Jeesukseksi. Jeesus oli subeista suurin. Jos hänellä olisi ollut seksifantasioita, ne olisivat koostuneet siitä, että ylipappi Kaifas ja parit raamikkaat legioonalaiset piiskavat hänen piukkaa pyllyään roskaväen naureskellessa.)
En tiedä, olisiko masokismi täydellisessä maailmassakin joillekin ihmisille tyypillistä. En tunne bdsm:n teoriaa (jos sitä on), eikä se suuremmin kiinnosta minua. Mutta luulen, että alistuvaisuus voi hyvinkin olla yksi ihmisen luontaisista seksireaktioista.
Jokainen meistä kaipaa joskus paluuta äidin helmoihin. ("Äiti" voi tässä tietenkin olla lihaksekas, kaksimetrinen nahkanatsi/amatsoni.) Joskus tekee hyvää olla jonkun itseään vahvemman käsissä komennettavana, käskettävänä, hoivattavana. Jos sinut kuvitelmissasi esimerkiksi piestään nöyryyttävästi koko hovin katsellessa, sinä olet huomion päätähti. Kaikki pahikset näkevät hirveästi vaivaa vuoksesi, vain sinun nujertamiseksesi. Se tekee egolle eetvarttia. Yleensähän kiltti, hyvin kasvatettu aikuinen osaa antaa muillekin tilaa loistaa. Kuvitelmissa ei tarvitse, tärkeä olet vain sinä.
(Siksi monet naiset käyvät mielellään kampaajien luona pesettämässä hiuksensa. Kun kampaaja kontrolloi tilannetta täysin, asiakas voi vain keskittyä nauttimaan. Asiakas voi tietenkin milloin tahansa katkaista tilanteen.)
Jos naisten vuosituhantisen sorron pahan jännitteen pystyy ottamaan sellaisenaan hyötykäyttöön, on voittanut. Se on luovuutta. Sitähän kaikki taide on, tunteen – myös voiman ja pelon - kanavoimista. Maailma yleensä ja miesten ja naisten suhde erityisesti on niin rikki ja paskaiseksi pilattu, että jos nainen vaan saa jostain kuvitelmastaan hyvän seksityydytyksen, niin se kaikki on feminististä voittoa. Jos et oikeasti vahingoita ketään tai kiusaa lapsia, niin kaikki on kotiinpäin.
Paskassa voi kasvattaa ruusuja.
Lähetä liippaavia:
Minä vastaan: "Tottakai voi, senkin höpönassu. Älä häiritse minua joutavuuksilla, kun lasken käsirautakokoelmaani."
Masokistiset seksifantasiat eivät ole missään ristiriidassa feminismin kanssa. Miksi olisivat?
Aika omituista olisi, jos naisille seksissä sälytetty kaksinaismoraali (tiivistettynä: jos olet nainen, olet huora ja sinut saa hakata, jos olet mies pääset aina kuin koira vanhasta veräjästä) ei mitenkään vaikuttaisi seksikuvitelmiisi.
Maailma ei ole oikeudenmukainen paikka, emmekä me kasva tyhjiössä. Me naiset olemme sorrettu yhteiskuntaluokka. Vallassa oleva luokka, miehet, kontrolloivat meitä väkivallalla. Sen väkivallan uhka on ilmassa aina, niin kuin raskas ilmanpaine ukkosmyrskyn alla. Jos olet älykäs ja herkkä, et voi olla tuntematta sitä. Olet tuntenut sen lapsuudestasi saakka. Jotta voisit nauttia seksistä - vittu, elämästä! - niin kuin oikeutesi on, sinun on reagoitava tuohon epäoikeudenmukaisuuteen jollain tavalla.
Alistuvuus seksissä on yksi empaattisen, luovan ja rohkean ihmisen monista tavoista käsitellä tätä seksin turhaa ristiriitaa. Jos olet masokismiin päin kallellasi, voit erotisoida sen, että koko maailman syntitaakka on kasattu sinun sukupuolesi niskoille. Lisäksi voit kuvitelmissasi täysin hallita kiusaajiasi. Voit kuvitella heidät millaisiksi vain. Voit komentaa heitä ruoskimaan sinua oman tahtosi mukaan. Tärkeää on myös se, että kun käytät heitä - niin kuin ruma läski keski-ikäinen setä thaimaalaista teiniä - sinun ei tarvitse myöntää, että käytät. Naisen on oltava hyvä, ja virallisestihan vain pahat hirviöpsykopaatit käyttävät muita ihmisiä (vaikka vain kuviteltujakin) omien mielihalujensa tyydyttämiseen. Sankari alistuu, sankaria kidutetaan. Hyvä ihminen häpäistään.
(Merkittävin ero naisten ja miesten välillä tässä yhteiskunnassa on tosin se, että kun nainen uhrautuu, kärsii ja joutuu kidutetuksi, häntä ei kukaan kutsu Jeesukseksi. Jeesus oli subeista suurin. Jos hänellä olisi ollut seksifantasioita, ne olisivat koostuneet siitä, että ylipappi Kaifas ja parit raamikkaat legioonalaiset piiskavat hänen piukkaa pyllyään roskaväen naureskellessa.)
En tiedä, olisiko masokismi täydellisessä maailmassakin joillekin ihmisille tyypillistä. En tunne bdsm:n teoriaa (jos sitä on), eikä se suuremmin kiinnosta minua. Mutta luulen, että alistuvaisuus voi hyvinkin olla yksi ihmisen luontaisista seksireaktioista.
Jokainen meistä kaipaa joskus paluuta äidin helmoihin. ("Äiti" voi tässä tietenkin olla lihaksekas, kaksimetrinen nahkanatsi/amatsoni.) Joskus tekee hyvää olla jonkun itseään vahvemman käsissä komennettavana, käskettävänä, hoivattavana. Jos sinut kuvitelmissasi esimerkiksi piestään nöyryyttävästi koko hovin katsellessa, sinä olet huomion päätähti. Kaikki pahikset näkevät hirveästi vaivaa vuoksesi, vain sinun nujertamiseksesi. Se tekee egolle eetvarttia. Yleensähän kiltti, hyvin kasvatettu aikuinen osaa antaa muillekin tilaa loistaa. Kuvitelmissa ei tarvitse, tärkeä olet vain sinä.
(Siksi monet naiset käyvät mielellään kampaajien luona pesettämässä hiuksensa. Kun kampaaja kontrolloi tilannetta täysin, asiakas voi vain keskittyä nauttimaan. Asiakas voi tietenkin milloin tahansa katkaista tilanteen.)
Jos naisten vuosituhantisen sorron pahan jännitteen pystyy ottamaan sellaisenaan hyötykäyttöön, on voittanut. Se on luovuutta. Sitähän kaikki taide on, tunteen – myös voiman ja pelon - kanavoimista. Maailma yleensä ja miesten ja naisten suhde erityisesti on niin rikki ja paskaiseksi pilattu, että jos nainen vaan saa jostain kuvitelmastaan hyvän seksityydytyksen, niin se kaikki on feminististä voittoa. Jos et oikeasti vahingoita ketään tai kiusaa lapsia, niin kaikki on kotiinpäin.
Paskassa voi kasvattaa ruusuja.
Lähetä liippaavia:
- Bitchy Jones: My Hero
- Anna Kontula: Rakkaustarina (skrollaa alimpaan arkistoituun merkintään)
- Feministing: Ask Professor Foxy: Submissive Feminists?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
