Macbeth ja muita naisia

Q-teatterissa menee nyt Macbeth. Sen nimiroolissa on Elina Knihtilä. On vapauttavaa nähdä nainen sellaisessa pääroolissa!

Macbeth ei tietenkään sinänsä kelpaa esikuvaksi kenellekään. Hänhän on paha, onneton ihminen. Hän uhraa tyhmän vallanhimonsa tähden valtakunnan rauhan ja kaiken jo saavuttamansa. Mutta tässä onkin kapinallisuuden ydin: noita yleisinhimillisiä tunteita ei nainen yleensä saa ilmaista. Nainen saa näytelmissä esittää vain naista. Eikä vain oikeaa naista, vaan näytelmien naista, passiivista, tunteikasta itkuiitaa, naisen kuvaa.

Nykyinen taide on aika martoa juuri siksi, että se ei tee muuta kuin toistaa vanhoja puhkikuluneita roolimalleja. Väitän että ainoa keino uudistaa nuupahtamisvaarassa olevat taidemuodot (kaunokirjallisuus, elokuva, rock-musiikki) on kääntää perinteiset sukupuoliroolit toisinpäin. Naisille pitää antaa aktiivisen sankaruuden tai roistouden elämyksiä. Miesten taas pitää saada olla muutakin kuin tylsiä, kylmiä, tyhjiä Marlboro-miehiä.

Onnistuneimmat taideteokset ovat ihmisten ohjelmointia. Tarkoitan tässä ohjelmointia hyvässä mielessä, en missään aivopesuaikeessa: Taide on opetustyökalu. Jos taideteos on todella hyvä, sen kautta sen kokija saa uusia toimintamalleja elämäänsä varten. Lapsethan oppivat saduista, mutta niin oppivat aikuisetkin.

Tehkää sellaisia näytelmiä/kirjoja/elokuvia/tietokonepelejä, joissa olette kääntäneet vanhat mallit. Tehkää teos, jossa tyttö pelastaa avuttoman prinssin. Jossa aviomies tukee uutterasti ja uhrautuvasti nerokkaan vaimonsa luomisen tuskaa. Jossa sankarillinen isä joutuu juonittelemaan, huoraamaan ja mielistelemään vallanpitäjiä voidakseen pitää lapsensa hengissä ja leivässä.

Miespuolinen Carmen, lady Macbeth ja Vihervaaran Anna.
Naispuolinen Beethoven, Einstein ja Mannerheim.

Vain näin saatte teoksiinne voimaa. Tämän ajan henki on vanhojen roolien rikkominen.