Iltalehti 2.1.10:
Tanja Karpela kommentoi Sellon surmia:
Väkivalta ei mikään maahanmuuttajien ongelmaKansanedustaja viittaa tragedian syihin, joiden epäillään liittyvän tekijän ja yhden naisuhrin väliseen suhteeseen. Karpela toteaa parisuhdeväkivallan olevan tuttu ilmiö niin Suomessa kuin kaikkialla maailmassa.
- Lähes aina surmaaja on mustasukkainen mies. Surmat ovat äärimmäinen osoitus omistushalusta ja epätoivosta.
Karpela toivoo, että järkyttävät tapahtumat herättävät pohtimaan miesten pahoinvointia. Kyseessä on Karpelan mielestä alkaneen vuosikymmenen tärkein tasa-arvokysymys. Karpelan mielestä nainen on vapautunut sukupuoliroolien kahleista paremmin kuin mies.
- Miehet ovat tässä suhteessa vielä lähes sata vuotta naisia jäljessä, Karpela kirjoittaa.
- Miehisessä ihannekuvassa mies edelleen ottaa ja jättää, mies on elättäjä ja perheen pää. Kun näin ei tosielämässä käy, on miehen kunnia ja naisen henki vaarassa.
Hyvä,
Tanja Karpela!
Mutta asian voisi sanoa vieläkin selkeämmin:
hysteerisen itsekkäät miehet ovat naisten turma. Kaikki miehet eivät eivät ole tällaisia. Mutta ne väkivallakot jotka ovat, ovat maamme loiset. Sama se, minkä värisiä he ovat.
Antakaa kun kerron teille, mitä "miesten pahoinvointi" on. Se on
miesten heikkoutta. Se on pelkurimaista takertumista täysin epärealistiseen kuvitelmaan, vimmattua halua pysyä turvallisen saippuakuplan sisällä. Siinä nätissä sadussa mies on perheen kaikkitietävä pää ja uljas leivänhankkija, vaimoke puuhastelee jotain pikkukivaa jossain ja näyttää sievältä. Sellaista maailmaa ei koskaan ole oikeasti ollut. Muijat ovat aina raataneet vähintään yhtä paljon kuin ukkonsakin. Mutta ihmismielen kyky itsepetokseen on suunnaton.
Nyt pitäisi kai sääliä ja olla ymmärtäväinen:
Poikaparoilla on niin vaikeaa, miehen rooli on niin murroksessa! Miehet eivät enää tiedä, mitä heiltä halutaan. Mutta olen liian vihainen. Nämä tämänkertaiset horomurhat ovat polttaneet minusta sen viimeisenkin hyysäri-paapoja -ämmän. Olen kyllästynyt iniseviin pumpulipoikiin, pyhiin sonneihin saatana. Miehillä on vaikeaa vain siksi, että he eivät uskalla luopua hullusta sadustaan. Naiset maksavat sen leikin hinnan.
Toden totta aikuiseksi kasvaminen on raskasta. Se on tuskallista ja kurjaa. Se sattuu niin. Mutta mitä oikein kuvittelit, mies? Että sinun ei jostain syystä tarvitsisi lähteä sille tielle? Että se tie on sinulle liian kova ja raskas, että haluaisit mieluummin elää mukavassa maailmassasi, söpöjen pikku kunniakuvitelmiesi keskellä?
Voi kuule. Tikahdun kyyneliini.
Vittu! On tässä muillakin ollut vaikeaa. Naiset ovat siksi nyky-Suomessa näinkin vahvassa asemassa, että me ja meidän esiäitimme taistelivat tiensä edes tähän valta-asemaan. Ymmärrätkö?
Me emme ole saaneet mitään ilmaiseksi. Jos nyt pystymmekin keskimäärin vähän paremmin kuin miehet yhdistämään elämämme eri puolet, järjen ja tunteen, työn ja kodin, se on yksinomaan oman rajun ja raa'an työmme ansiota. Me otimme selville ne keinot, joilla pääsisimme päämääriimme. Me ajattelimme ja tunsimme tiemme kauhun ja pelon läpi. (On hirvittävän pelottavaa murtautua ulos vanhasta ajatusmallistaan.) Me olemme uhmanneet henkistä ja fyysistä väkivaltaa tavoitellessamme sitä asemaa, joka meille kuuluu. Otsamme hiessä me olemme aina leipämme ansainneet.
Jos me pystyimme siihen, vielä nykyistä paljon hirveämmissä olosuhteissa, niin miksi nykymiehet eivät muka pysty?
Töihin siitä, laiskat luntut. Aika palaa hukkaan.
Samasta aiheesta:
