Hohtavan puhdasta naarmuttamatta

Itse asiassa pidän siivoamisesta. Minusta on mukava leikkiä entropiankukistajaa ja tuoda näennäistä järjestystä maailmaan. Usein intensiivisen stressikauden jälkeen tahdon nimenomaan viettää siivouspäivän: putsaan paskaisiksi päästämäni paikat ja lajittelen sukkalaatikkoni sisältöä tyynin ja tyytyväisin ilmein. Samoin joulusiivoan mielelläni, jos joudan ja viitsin. Minusta on mukavaa huomioida niin ajan kulku ja vuodenaikojen vaihtuminen.

Sellainen siivous on reviirinhallintaa. Kotinihan on oman psyykeni jatke (ehkä voisin sanoa kohdunlaajentuma! Tiedättehän, niin kuin munanjatke), se heijastelee minun mielentilaani. Minkä kissapedot tekevät kuseksimalla, minä teen mäntysuovalla. Tomutan matot ja kotini on taas minun valtakuntani (sikäli kun on minun siivousvuoroni).

Mutta huolellinen tai tunnollinen en ole. Olen siis samaa mieltä Rosa Meriläisen kanssa: Turhia töitä ei ole mikään pakko tehdä.

HS 3.12.09: Rosa Meriläinen: Siivoaminen on pinnallista

Siivoushullut ovat vain siitä outo ihmislaji, että heidän neuroottisuutensa on sosiaalisesti hyväksyttyä sorttia. Jos minä jumppaan kymmenen kertaa viikossa, addiktiolleni irvaillaan, mutta jos joku tekee kotitöitä kymmenen tuntia viikossa, sitä pidetään ihan normaalina.

Siivoushullut myös luulevat, että heillä on oikeus asettaa muille siivousnormit. Miksi aina pariskunnasta se kontrollifriikimpi saisi määritellä perheen siivousstandardin?

Jos ei kestä lainkaan sotkua ja pölyä, siivotkoon itse. Minusta on epäreilua nalkuttaa ja patistaa toista tekemään sellaisia siivoustöitä, joita toinen ei lainkaan pidä tarpeellisena. Ymmärrän toki, että yhteiselo on kompromissi. Elämänkumppanini toiveesta elän siivommin kuin ennen. Vastineeksi hän on joutunut oppimaan sotkunsietoa.

Pidän siivouksesta samalla lailla kuin pidän kaikesta muustakin: kunhan saan tehdä asiat omalla tavallani ja kunhan peli on reilu. Muiden kuin vajaavaltaisten jälkien yksipuolinen siivoaminen ei toki tule kyseeseen (paitsi maksusta).

Olen minäkin ollut napit vastakkain tarkkojen siivousihmisten kanssa. Olen siivoojana tuulispää, minun jäljiltäni asunto kiiltää. Mutta ennen siivousta kahlataan hyvä tovi krääsässä. Teen mieluummin kerralla suursiivouksen kuin siivoan usein ja vähän kerrallaan. Se on luonnekysymys. En ole sellainen ihminen, että panisin tavarat heti paikoilleen käytettyäni niitä. Jos selaan kirjaa kirjahyllystä, jätän sen aina vessaan tai pöydälle. Dumppaan aina likaiset vaatteet lattialle, pyykkikorin lähelle.

Naisen roolin tämä puoli onkin aina ollut minulle haasteellinen. Esimerkiksi peruskoulun käsityötunnit tökkivät juuri siksi, että niillä ikään kuin edellytettiin, että minun tyttönä piti "luonnostani" olla jotenkin huolellinen. Mikä vitsi! Kiroilin ja kiskoin lankoja.


Ystävieni joulukuulumisia kuunnellessani minulle tulee se tunne, että huolellisuuden ja turhan tunnollisuuden painolasti on yhä harteillamme. Naiset stressaavat tylsistä sukulaisista ja pöytäliinojen väristä. Niin kuin jollain sängyn alustan villakoirilla olisi jotain oikeaakin merkitystä.

Nipot voivat tietysti olla mitä sukupuolta vaan, mutta Meriläisen kuvaama pakkomielteinen siivous on minusta erityisesti naisille tyypillistä, tyhmää sijaistoimintaa. Pelokas nainen kaataa siihen loputtomaan mustaan aukkoon energiaansa, kun ei uskalla käyttää uutta vapauttaan. Nainen tahtoo raataa itsensä uupumukseen täysin turhilla minitöillä, jotta ei joutuisi oikeasti muuttamaan mitään elämässään. Pahimmat vielä sättivät muita naisia sotkuisuudesta.


Tässä siis joulun kunniaksi tervehenkinen muistutus:

Siivoaminen voi olla hyvää ja nautinnollista, mutta älä nyt helvetti liioittele. Siivoaminen ei ole mikään moraalinen hyve. Eikä tämä ole kenenkään tytön joulun toivelahja.

Kodin hengetär

Tiedättehän, että miehiltä saa vaatia ihan yhtä paljon kuin naisiltakin? Eivät miehet ole mitään hauraita kasvihuoneorkideoita, jotka kylmä henkäys lakastaa. He eivät ole läpikuultavaa luuposliinia.

Minulle ja naispuoliselle tuttavalleni tuli taannoin keskustelua kotitöiden jakamisesta. Tuttava kertoi, että heidän kotonaan (hän on parisuhteessa miehen kanssa), hän tekee enimmän osan kotitöistä. Tämä siitäkin huolimatta, että tuttava tekee kahta työtä. Pariskunnalla ei ole lapsia.

Tuttava ei ole mikään sinisilmäinen neitsykäinen, ensimmäisessä suhteessaan. Hän on yli kolmikymppinen, muissa asioissa hyvin pätevä nainen. Kysyin, miksi ihmeessä mies ei tee osaansa kotitöistä – onko hän ehkä neliraajahalvaantunut?

"No se Ylermi [nimi muutettu] on sellainen, että ei se tee työtä, ellei se saa siitä rahaa." Ylermi ei siis olekaan mikään tyhmä poika. Kotitöistä ei jää mitään jälkeä. Niistä ei voi rakentaa itselleen vaskea kestävämpää monumenttia, eikä niistä saa taskuunsa pätäkkää.

"No Ylermillä oli niin vaikea lapsuus, sillä on hirveän huono suhde sen vanhempiin." Tuttavan käy miestään sääliksi, ja nyt hän ajattelee, että on hänen asiansa hyvittää Ylermille tämän lapsuuden kärsimykset. Mutta ellei hän satu olemaan Ylermin äiti tai isä, hänellä ei loogisesti voi olla minkäänlaista osuutta siihen, jos Ylermiä joskus vuosikymmenet sitten riistettiin. (Jos hän on Ylermin äiti, aika hemmetin sairasta menoa!)

"No Ylermi ei ehdi, sillä on niin paljon kaikkea muuta. Sillä on stressiä." Ylermi on tärkeämpi ihminen kuin tuttavani.

Mietin sen itse näin: jos eläisin samassa kämpässä kenen tahansa muun kanssa – vaikka ystävän, sisaruksen tai ihan vaan kämppiksen – edellyttäisin tietenkin, että he tekevät osansa yhteisistä töistä. Itsekin teen nurkumatta oikeudenmukaisen osani. Sehän on oikeus ja kohtuus. Ei kellään terveellä aikuisella ole oikeutta panna omia töitään muiden niskoille. Miksi sitten hetskuparisuhde olisi ainoa poikkeus tähän aikuisten työntekosääntöön?


Jos et vaadi mieheltäsi yhtäläistä työpanosta kuin itseltäsi, olet (tässä asiassa) seksisti. Pidät miestäsi itseäsi vähäisempänä ja kyvyttömämpänä, vähemmän aikuisena.

Apu on lähellä

Raskas masennus on hirveää. En vähättele sitä. Sitä ei millään päivänvalolampuilla karisteta. Kun vastassa on musta seinä, sen ohi pääsemiseen on parasta hankkia ammattiapua.

Sen sijaan monille naisille tyypilliseen lievään, ponnettomaksi tekevään alakuloisuuteen voi itse vaikuttaa. Lievän masennuksen syy on usein kohtuuttomissa odotuksissa: Sinun on tehtävä noin ja päinvastoin tehtävä myös näin. Et kelpaa kuitenkaan, koska pelin sääntöihin kuuluu, että nainen häviää aina. Naisen rooli on sellainen, ettei kukaan ihminen voi siitä odotusten mukaisesti suoriutua. Vain hullu ei masentuisi näissä oloissa.

Naisilla on yleenä sellainen kielto päällä, ettemme saa määritellä ongelmiamme tarkasti. Pahan olon tulee pysyä epämääräisenä, uhan suunnattomana mutta tuntemattomana. Kun ei ole mitään yksiselitteistä, tarkkaan rajattua ongelmaa, masennukselle ei tunnu olevan mitään oikeaa syytä. Toimintaan käyminen on vaikeaa, kun ei tiedä, mikä kohta tarkalleen on rikki.

Luin sellaisesta eläinkokeesta, jossa rotille annettiin sattumanvaraisesti lieviä sähköiskuja. Verrokkiryhmää palkittiin tehtävien suorittamisesta herkkupaloilla, mutta nämä rotat saivat aivan sattumanvaraisesti säkäreitä kuonoonsa. Yritä, yritä: aina menee pieleen! Ennakoimattomuus on hyvin raskasta. On vaikea elää, kun tietty teko on milloin hyveen huipentuma, milloin hävettävää laiskuutta. Kokeen satunnaissähköllä käsitellyistä rotista tuli neuroottisia ja masentuneita. Ne eivät viitsineet edes yrittää, makasivat vain apaattisina paikoillaan.

Ihmisillä yksi pikaratkaisu murhaavaan apatiaan on tehdä jotain. Ei sen väliä, mitä. Ota yksi kortti, mikä tahansa. Kunhan teet jotain suhteellisen järkevää ja tuotteliasta, etkä mitään itsetuhoista. Vertaan lievää (ja huomioi, että sanoin: lievää) masennusta sotkuiseen huoneeseen. Ensi näkemältä kaikki on kuin pommin jäljiltä. Kuka jaksaa edes ajatella siivoamista? Mutta kun ottaa yhden alueen kerrallaan käsittelyyn, työskentelee väsymyksen läpi, voi vähä vähältä siivota koko huoneen. Aktiivisuus auttaa. Päätösten tekeminen ja päätöksessä pysyminen auttaa.

Minua auttaa se, kun kirjoitan blogimerkinnän. Olen feministi, ja raivoan usein siitä, ettei maailma ole oikeudenmukainen. Aikaisemminkin yhteiskunnalliset kysymykset olivat olleet ajatusteni keskeisintä sisältöä. Mutta ne olivat myös piirteetöntä massaa, suurta raivoa ja ahdistusta. Kun aloitin tämän blogin, päätin tehdä niin, että kirjoitan kustakin feministisestä ongelmasta yksi kerrallaan. Otan aiheen pihteihin, kirkkaan valon alle. Tarkastelen sitä, analysoin sitä. Mietin, mikä siinä tarkkaan ottaen mättää. Mikä on se pahin ongelma? Olen kuin Hercule Poirot (joskus myös Holmes), joka miettii tarkoin epäiltyjen sanoja. Jossain kohtaa tarinassa on ristiriita. Ristiriidassa näkyy totuus.

Kun ottaa terveen röyhkeästi oikeuden ajatella, määritellä ja päättää, voittaa.


* * *


(Mitäkö muuta produktiivista teen? Mähän tuunaan paraikaa Barbie-nukkea. Mutta tästä lisää myöhemmin.)