Piiskat, ketjut ja vyöt

Kysykääpä minulta: "Myytinmurtaja, voiko nainen olla feministi, jos tykkää seksissä saada mieheltä piiskaa pepulleen?"

Minä vastaan: "Tottakai voi, senkin höpönassu. Älä häiritse minua joutavuuksilla, kun lasken käsirautakokoelmaani."


Masokistiset seksifantasiat eivät ole missään ristiriidassa feminismin kanssa. Miksi olisivat?

Aika omituista olisi, jos naisille seksissä sälytetty kaksinaismoraali (tiivistettynä: jos olet nainen, olet huora ja sinut saa hakata, jos olet mies pääset aina kuin koira vanhasta veräjästä) ei mitenkään vaikuttaisi seksikuvitelmiisi.

Maailma ei ole oikeudenmukainen paikka, emmekä me kasva tyhjiössä. Me naiset olemme sorrettu yhteiskuntaluokka. Vallassa oleva luokka, miehet, kontrolloivat meitä väkivallalla. Sen väkivallan uhka on ilmassa aina, niin kuin raskas ilmanpaine ukkosmyrskyn alla. Jos olet älykäs ja herkkä, et voi olla tuntematta sitä. Olet tuntenut sen lapsuudestasi saakka. Jotta voisit nauttia seksistä - vittu, elämästä! - niin kuin oikeutesi on, sinun on reagoitava tuohon epäoikeudenmukaisuuteen jollain tavalla.

Alistuvuus seksissä on yksi empaattisen, luovan ja rohkean ihmisen monista tavoista käsitellä tätä seksin turhaa ristiriitaa. Jos olet masokismiin päin kallellasi, voit erotisoida sen, että koko maailman syntitaakka on kasattu sinun sukupuolesi niskoille. Lisäksi voit kuvitelmissasi täysin hallita kiusaajiasi. Voit kuvitella heidät millaisiksi vain. Voit komentaa heitä ruoskimaan sinua oman tahtosi mukaan. Tärkeää on myös se, että kun käytät heitä - niin kuin ruma läski keski-ikäinen setä thaimaalaista teiniä - sinun ei tarvitse myöntää, että käytät. Naisen on oltava hyvä, ja virallisestihan vain pahat hirviöpsykopaatit käyttävät muita ihmisiä (vaikka vain kuviteltujakin) omien mielihalujensa tyydyttämiseen. Sankari alistuu, sankaria kidutetaan. Hyvä ihminen häpäistään.

(Merkittävin ero naisten ja miesten välillä tässä yhteiskunnassa on tosin se, että kun nainen uhrautuu, kärsii ja joutuu kidutetuksi, häntä ei kukaan kutsu Jeesukseksi. Jeesus oli subeista suurin. Jos hänellä olisi ollut seksifantasioita, ne olisivat koostuneet siitä, että ylipappi Kaifas ja parit raamikkaat legioonalaiset piiskavat hänen piukkaa pyllyään roskaväen naureskellessa.)


En tiedä, olisiko masokismi täydellisessä maailmassakin joillekin ihmisille tyypillistä. En tunne bdsm:n teoriaa (jos sitä on), eikä se suuremmin kiinnosta minua. Mutta luulen, että alistuvaisuus voi hyvinkin olla yksi ihmisen luontaisista seksireaktioista.

Jokainen meistä kaipaa joskus paluuta äidin helmoihin. ("Äiti" voi tässä tietenkin olla lihaksekas, kaksimetrinen nahkanatsi/amatsoni.) Joskus tekee hyvää olla jonkun itseään vahvemman käsissä komennettavana, käskettävänä, hoivattavana. Jos sinut kuvitelmissasi esimerkiksi piestään nöyryyttävästi koko hovin katsellessa, sinä olet huomion päätähti. Kaikki pahikset näkevät hirveästi vaivaa vuoksesi, vain sinun nujertamiseksesi. Se tekee egolle eetvarttia. Yleensähän kiltti, hyvin kasvatettu aikuinen osaa antaa muillekin tilaa loistaa. Kuvitelmissa ei tarvitse, tärkeä olet vain sinä.

(Siksi monet naiset käyvät mielellään kampaajien luona pesettämässä hiuksensa. Kun kampaaja kontrolloi tilannetta täysin, asiakas voi vain keskittyä nauttimaan. Asiakas voi tietenkin milloin tahansa katkaista tilanteen.)



Jos naisten vuosituhantisen sorron pahan jännitteen pystyy ottamaan sellaisenaan hyötykäyttöön, on voittanut. Se on luovuutta. Sitähän kaikki taide on, tunteen – myös voiman ja pelon - kanavoimista. Maailma yleensä ja miesten ja naisten suhde erityisesti on niin rikki ja paskaiseksi pilattu, että jos nainen vaan saa jostain kuvitelmastaan hyvän seksityydytyksen, niin se kaikki on feminististä voittoa. Jos et oikeasti vahingoita ketään tai kiusaa lapsia, niin kaikki on kotiinpäin.


Paskassa voi kasvattaa ruusuja.

---

Lähetä liippaavia:

• Bitchy Jones: My Hero
  
• Anna Kontula: Rakkaustarina (skrollaa alimpaan arkistoituun merkintään)
  
• Feministing: Ask Professor Foxy: Submissive Feminists?
  

Syntiemme tähden

Kristittyjen piinaviikko taisi mennä jo, mutta minun blogissani se vasta alkaa. Tämä ja seuraavat postaukseni käsittelevät väkivaltaa, raivoa ja tuota vanhaa klassikkoa: raiskausta.

Kimmokkeen sain Feeniksin tekstistä ja Elina Reenkolan kirjasta Naisen raivo sekä muistakin lähteistä. Mutta raiskaushan on muutenkin feminismin ydinkysymyksia. Missään ei niin tiivisty miesten etuoikeus ja suojeltu asema kuin siinä, miten raiskauksiin suhtaudutaan: raiskaus kuulemma "alentaa" ja "häpäisee" naisen, mutta ei tekijäänsä.

Kun raiskauksesta puhutaan, tehdään yleensä se virhe, ettei osata erottaa tekoa ja teon merkitystä toisistaan. Raiskaushan on paitsi fakta (mies työntää ilman lupaa pippelinsä jonkun naisen pimppiin), myös myytti (tämän seurauksena naisen pitää hävetä ja kuolla).

Faktat ovat faktoja mutta myytit myyttejä. Ja tehän tiedätte, mitä minä myyteille teen.

Kaikkien legendojen äiti

Ja tapahtui niinä päivinä, tarkemmin sanoen vuonna 2222, että Meidän Rouvamme Jeesus Kristus toisen kerran tuli maan päälle. Ennusmerkkejä Lunastajan syntymästä oli tietenkin näkynyt pilvin pimein, ja maailman mahtajat etsivät kaikkialta sitä "kuningasta", jonka tulo oli ilmoitettu. Mutta ei Jeesus tullut tälläkään kertaa näyttävästi kuin kauhistava sotajoukko lippuineen. Ei tietenkään, vaan hän syntyi tavalliseen tapaan sorretuimpien ja solvatuimpien keskuuteen. Hän syntyi AIDS-orvoksi sodan runtelemaan Afrikan maahan. Ja hän oli tyttö.

Lapsena hän joutui työskentelemään prostituoituna, mutta aikuistuttuaan hän nousi maailman keskeisimmäksi opettajaksi. Hän kulki kansan keskuudessa, saarnasi, opetti ja paransi. Tälläkin kertaa hänestä tuli suunnaton uhka valtaapitäville. Niinpä Yhdyskiinanvaltain (the United States of China) kauppaliittovaltion sotilaat vangitsivat hänet ja raiskasivat ja muillakin tavoin kiduttivat hänet kuoliaaksi.

Tästä jalosta uhrautumisestahan on tunnetusti kuva joka kirkossa: Kristus, orjantappurakruunu päässään, sen esiin viiltämät verihelmet pikimustalla ihollaan kimmeltäen, katsoo halveksunnan ja anteeksiannon sekaisin tuntein rumia raiskaajiaan. (Raiskaajat ovat moderniin tapaan kaikki rotuja ja kansallisuuksia. Mutta he kaikki ovat miehiä.)

Kun Kristus sitten oli pääsiäispäivänä ylösnoussut, CNN haastatteli häntä:


"Mestari, mukava, että pääsitte tulemaan tänne tänään! Mutta nyt on pakko kysyä, että minkä tähden päätitte tulla tänne maan päälle toistamisen? Eikä se juttu silloin vuonna 30 ja risat riittänyt?"

Ja Hän vastasi heille kuuluisin sanoin:

"No vittu, oli tultava, kun eräät jutut olivat näemmä jääneet hiukan hakuseen! Minähän sanoin, että kaikki ovat tasa-arvoisia Jumalan silmissä. Se siis tarkoittaa myös naisia, senkin vitun pelkurimaiset kusipäät. Mikä tässä on niin saatanan vaikeeta? Tervetuloa pois pimeältä keskiajalta, tonttu toopet. Ihan aikuisten oikeesti, luuletteko, että minua ihan ylettömästi huvittaa aina joutua käymään koko tätä pelleilyä läpi? Get a grip, helvetin urpot!"

Niinpä niin. Tapahtukoon Hänen tahtonsa!

(Raamattu 2.0, useita tekijöitä)

Jotta vanha turha ja tyhmä pahuus murtuisi, me tarvitsemme uusia tarinoita. Vaikka sellaisia sankaritarinoita, joissa raiskauksesta selviytynyt henkilö on ihmeellinen sankari. Ja häpeän on mentävä sille, jolle se oikeasti kuuluu: raiskaajalle.

Selluloidibabet

Meitsi sai haasteen! Tarkoitus on listata tv-sarjojen ja elokuvien ihastuksia. Tammikuun tiedeteemaanhan tämä selkeästi liittyy, joten teen työtä käskettyä. Alkuperäinen haaste on peräisin Sireniltä.

(Haastan itse mukaan Feeniksin, Seksualistin, Sanaterapian, Tawantinsuyn, Aaltopahvin ja Akan.)

Ihastun usein ja kovaa. Heitukan lailla olen kuitenkin häilyvä: jo pian seuraavan leffan uros vie minulta jalat alta. Tässä muutamia kuvitteellisen elämäni kuvitteellisia miehiä.

Spike (James Marsters)



Buffy the Vampire Slayer on suosikkisarjani. Se on kuin minun elämästäni tehty (pl. tietty esim. vampyyrit). Varmaankin juuri tuo vampyyrien so. pahojen miesten metsästämisen ja heihin ihastumisen jännite koskettaa minua eniten. Sankarillisen Buffyn muutkin miehet ovat hyvin komeita – Angel ja Riley Finn eritoten – mutta Spikeen rakastuin. Sarjaa ensi kerran katsoessani olin jo hyvä aikaa sitten ylittänyt säällisen fänityttöiän. Mutta noin vain roikuin netissä etsimässä ficcejä ja rasitin ystäviäni pitkillä analyyseilla siitä, kuinka juuri Spike on Buffylle oikein mies ("Koska se niinku ymmärtää Buffyn sisäisen väkivaltaisenkin puolen, niinku.")


Snape (Alan Rickman)



Koska älykkäät miehet ovat mielenkiintoisia. Ja mahdollisia kuolonsyöjiä.


Batista & Kumppanit




Tämä kertoo minusta kaiken olennaisen: tykkään katsella amerikkalaisia vapaapainjoita. Joitain vuosia sitten en muuta tehnytkään, vaikka nyttemmin paha tapani on korvautunut muilla paheilla. Voin sanoa vapaapainista sen, etten katsellut sitä vain puolialastomien miesten takia. Katselin sitä myös älykk- kröh, teknisesti mielenkiintoisten juonten takia. Mutta olennaisin syy intooni oli se, että missään muussa urhe- no, missään muussa lajissa uimahyppyjen lisäksi ei näe niin paljon vähäpukeisia miehiä. Ainoa laji, jossa kundeilla on vähemän päällään kuin naisilla. Ja naisvapaapainijoilla ei tunnetusti ole yllään juuri mitään.


Luke Danes (Scott Patterson)


Gilmoren tytöt on toinen hieno televisiosarja. Sarjan toisen päätähden, yksinhuoltajaäiti Lorelain ja paikallisen yrmyn Luken rakkaussuhde on toinen sarjan kantavista voimista. Sen toteutumista pantataan tosin aivan törkeästi. Parin välinen intohimo saa täyttymyksensä vasta joskus miljoonannella tuotantokaudella. Luke on ihana yhdistelmä perinteistä ruutupaitaurostelua ja feminiinistä hoivaa. Ja hänellä on ihanat silmäripset.

Warlock, paholaisen poika (Julian Sands)




Teininäkään en pitänyt Warlock-elokuvia varsinaisesti hyviä. En uskalla katsoa niitä uudestaan, mutta muistan, kuinka suuren vaikutuksen Antikristuksena (tmv.) elämöivä Julian Sands minuun teki. Silloisen parhaan ystäväni kanssa pausetimme VHS:ää ahkerasti, kun kakkoselokuvassa tuli se kohtaus, että Warlock syntyy jostain limasta tai jotain. Komea blondi kulki alasti ja siltähän näkyi kaikki!!! (Todella teiniä, tiedän. Tosin nykyään käyttäytyisin ihan samoin.)

Hellboy (Ron Perlman)



Tutkimustenkin mukaan miesten iho punertaa.


James Bond (vain Daniel Craig)




"Voi, se on niin herkkä!" Bondiin ihastuminen on kyllä osoitus siitä, että liskonaivoni toimivat hyvin. Jos asiaa miettii oikeasti, Bondhan on täysi hirviö: heebo, joka työkseen kylmäverisesti listii ihmisiä, ei voi olla hyvää isäainesta. Mutta veren tyhmä ääni puhuu, kun Dansku nousee turkooseissa uikkareissa turkoosista merestä. Silloin jokaisen hetskunaisen sydän (ja muutkin ruumiinosat) sykähtävät. Työkaveriani lainatakseni: "Siinä teatterissa ei yksikään istuin ollut kuiva."

Casino Royale oli minusta hyvä esimerkki siitä, että Hollywood ainakin välillä hoksaa myös naisten ostopotentiaalin. Nykyisissä action-pariskuntaleffoissa on usein tämä kuvio, että miehille tarjotaan räjähtäviä autoja samalla kun naiset saavat ihan tietoisesti laskelmoitua silmäkarkkia.

Mace Windu (Samuel L. Jackson)



Vaikka haloo, violetti valosapeli? Haloo.


Spock (Leonard Nimoy)



Jos haluat tietää, oletko nörtti vai et, katso Star Trekin Mr. Spockia. Jos ihastut heti häneen, olet nörtti. (Tämä siis pätee myös heteromiehiin.) Tämän maailman ja minkä tahansa pop-fandomin ihanin mies. Tästä ei voi neuvotella.


Wolverine (Hugh Jackman)



X-men leffat tavoittivat erittäin hyvin Christopher Claremontin 80-luvulla julkaistujen upeitten sarjakuvien hengen. Erityisesti Jackman oli Claremontin Wolverine, vaistojaan seuraava eroottinen mies. Tämä on sitäkin merkittävämpää, kun uudemmissa X-sarjakuvissa Wolvie-parka on ryöstöviljelty pelkäksi tylsäksi kakebiitiksi.


Jack Sparrow (Johnny Depp)



Ne on ne kajalit. Toivon, että pian ruvetaan semmoiseen muotiin, että miehet alkaisivat pitää kajaleita. Ne tekevät heidän katseestaan niin ihanan intensiivisen.


Bubbling under: Megatron, Tarzan, Michael Praedin Robin Hood ja Jim Carrey elokuvassa Tahraton mieli. Lisäksi kerran vahingossa tunsin eroottista värinää katsellessani Van Dammea. Älkää kuitenkaan kysykö minulta koskaan yhtään enempää tästä.

Synti suuri surkia

Teeveestä tuli eilen Sin City. Vastenmielinen elokuva vastenmielisestä (mutta nätistä) sarjakuvasta.

Sin City pohjautuu Frank Millerin samannimisiin film noir -sarjakuviin. Elokuva on kuvakulmia myöten täysin uskollinen jäljennös näistä. Joka sana, joka liike on samanlainen kuin alkuteoksessa.

Piirtäjänä Miller on valon ja varjon mestari. Hän on ihmeellisen taitava. Pelkillä mustavalkosilueteilla hän luo suurkaupungin sateen, naisen ääriviivat, esteettisen(!) ampuma-asetaistelun. Miller onkin kuuluisa guru. Hän on nörd- eikun sarjakuvapiireissä Alan Mooren jälkeen ihailluin sarjakuvantekijä. Ei se ole pelkkää tyhjää yliarvostusta. Itse pidän erityisesti Millerin teoksesta Martha Washington Goes to War.

Sin City kuitenkin iljettää minua. Sen – sekä leffan että sarjakuvien - maailma on eräänlaista 30-luvun kyberpunkia, film noiria. Maailma on paha ja hysteerisen korruptoitunut. Kaikki pettävät, hyvyyttä ei ole. Väkivalta on kovin valuutta ja ainoa valuutta. Naisen ainoa sallittu työ on olla prosti, mutta siitä työstään häntä rangaistaan halveksunnalla ja kuolemalla. Naisille ei ole tarjolla seksiä. Seksi ei ole naisia varten, he ovat vain sen välittäjiä. Sin Cityssä on tiivistettynä patriarkaatin, huoravallan, pahin kuva. Mustavalkoinen, onneton, turha maailma, kaaoksen ja yön valtojen yhteiskunta. Sievä ja tyhjä.

Sin Cityn joka tarinassa naiset ovat täydellisen avuttomia. He epäonnistuvat kaikessa, mitä yrittävät tehdä. He koettavat heittää kapuloita rattaisiin, panna kampoihin lukuisille uhkaajilleen. He epäonnistuvat joka kerran. Prostituoidut ovat kyllä sen verran vahvoilla, että ovat järjestäytyneet ammattikunnaksi ja hallitsevat omaa aluettaan tarinoitten tapahtumakaupungissa. Mutta tämäkin naisten kaupunki on olemassa vain asemiesten, mafian ja korruptoituneen poliisin, luvalla. Naisille ei ole mitään omaa. Kun heidän suunnitelmansa menevät hirveällä tavalla pieleen, miessankari Dwight ottaa komennon. Hänen rohkeutensa ja neuvokkuutensa pelastaa heidät kaikki.

Sin City iski minuun siksi niin pahasti, että oikeassa elämässä juuri tuo avuttomuuden tarina on naisille pahinta myrkkyä. Ainakin itse olen kärsinyt siitä enemmän kuin mistään muusta naisten sorrosta. Olosuhteet voivat maailmassa olla miten hirveät tahansa, mutta jos voin luottaa omiin kykyihini, omaan nokkeluuteeni, voin selvitä. Mutta jos tarina on kirjoitettu siten, että jo lähtökohtaisesti olen avuton nukke pahojen voimien puristuksessa, mitä toivoa minulla on?

Tietenkään Sin Cityn ei ole tarkoituskaan olla mikään tosielämän dokumentti. Se on satua, söpöä ihquhömppää miehille, tajunnatäytettä karkkikuorella. (Naisille on tarjolla vastaavaa soopaa niin sanottujen romanttisten komedioiden muodossa, näitä "Oi, olen aina kaaso ja siksi elämäni on tyhjää, kunpa vain törmäisin siihen oikeaan" -humppia.) Mutta se on musta peili joka kuvastaa maailmaamme.

Minua häiritsee sekä se, että tätä fantasiaa markkinoidaan miehille, että se, että he usein haluavat ostaa sen. (En tykkää myöskään romanttisista "komedioista". Ne eivät yleensä ole romanttisia eivätkä hauskoja.)

Holy Heartbreak, Batman!

Timmeistä bodyistä voisin puhua vaikka kuinka.

Living Between Wednesdays on supersankarisarjakuvia käsittelevä blogi. Sen kirjoittajalla, Rachelle Goguenilla, on toistuva aihe, Rating the Super Hunks. Siinä hän rankkaa supersankarimiehia heidän seksikkyytensä perusteella. Viimeksi käsittelyssä oli Kapteeni Amerikan kilvenperijä Winter Soldier (joka menestyi hyvin).

Arvostellut miehet ovat kaikki kuvitteellisia ja aikamoinen marginaali-ilmiö muutenkin. Mutta minusta nämä arvostelut ovat lystikkäitä, seksikkäitä ja esimerkillistä vallankäyttöä. Goguen ottaa haltuunsa perinteisen poikien genren ja seksualisoi sen sankarit. (Kuten me kaikki sarjiksia lukeneet tytöt olemme tehneet.) Hän kuitenkin arvostelee ukkeleita genren mukaisesti, näiden luonteet ja ammatit huomioonottaen. Hän ei ränkkää vain persposkia tai isoa habaa. Goguenin asenne on kunnioittava ja rakastava. Juuri näin pitää naisen halusta puhua!

(Hyvä on, ehkä supersankareita ei ole pakko mainita. Mutta jos olette niitä ihmisiä, joiden mielestä tämä kaikki on aivan liian nördeä ollakseen totta, en voi sanoa muuta kuin että - olette oikeassa. )