Näytetään tekstit, joissa on tunniste taide. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste taide. Näytä kaikki tekstit

7. kesäkuuta 2011

Ylpeys ja ennakkoluulo

Guardian 2.6.2011: VS Naipaul finds no woman writer his literary match – not even Jane Austen

VS Naipaul, no stranger to literary spats and rows, has done it again. This time, the winner of the Nobel prize for literature has lashed out at female authors, saying there is no woman writer whom he considers his equal – and singling out Jane Austen for particular criticism.

In an interview at the Royal Geographic Society on Tuesday about his career, Naipaul, who has been described as the "greatest living writer of English prose", was asked if he considered any woman writer his literary match. He replied: "I don't think so." Of Austen he said he "couldn't possibly share her sentimental ambitions, her sentimental sense of the world". (...)



Muistatteko tämän kirjoitukseni?

MM: (...)Ihmistenkin kielissä on samantyyppisiä asioita. Ne kertovat paljon siitä, miten ajattelemme ja miten saamme ajatella. Mies-olio ei voi esimerkiksi koskaan saada arvoja {"nätti", "hysteerikko", "kälättäjä", "seksikäs", "nalkuttaja", "oikkupussi", "rasittava komentelija", "huora"}.(...)


Naipaulin tapaus on kaunis (no, ruma ja ikävä, mutta osuva) esimerkki juuri tuollaisesta purkkiruoka-ajattelusta: Guardianin jutun perusteella vaikuttaa siltä, että Naipaulin maailmassa erilaiset ominaisuudet on sukupuolikoodattu niin voimakkaasti, että kirjailija jäsentää koko maailman niiden mukaan. Todistusaineistosta riippumatta, siis.

Purkkiruokka-ajattelussa esimerkiksi kirjan varsinaiseen sisältöön ei kiinnitetä huomiota, vaan vain kirjailijan sukupuoleen. Koska Jane Austen oli nainen ja kirjoitti naisten elämästä ja koska tässä ajattelussa uskotaan vakaasti kaikkien naisten aina olevan "sentimentaalisia", niin silloin jutun sisällöstä riippumatta naiskirjailijan teoksen "täytyy" olla sentimentaalinen.

Mikä tietysti sattuneesta syystä huvittaa kaikkia Austenia lukeneita.

25. joulukuuta 2009

Jouluenkeli

Murisen usein ja mielelläni siitä, että taiteessa ja viihteessä ei ole kylliksi vähäpukeisia mieshahmoja (allegorisia tai muita). Nakuja muijia taas on tunnetusti kasapäin.

Etsivä kuitenkin löytää: Tässä Wes Hempelin kaunis madonna-mukaelma:


(Wes Hempel: Fatherhood)


[Huom! Hempelin gallerian kuvat eivät ole work safe. Mutta jos ne olisivat naisten kuvia, ja taidemuseossa esillä, kukaan ei korvaansa lotkauttaisi.]


Kukakohan kuvan mies on? Ehkä se on Marius, Jumalan isä. Hän näyttää kyllä vähän rasittuneelta. Mutta ei ihmekään, kun on viisi lasta hoidettavana.


Hyvää joulua!

8. elokuuta 2009

Taivaan kuningatar

Aaltopahvia kirjoittaa Madonnasta:

Madonnaa ei voi olla kunnioittamatta – onhan hän ehkä maailman kuuluisin nainen. Madonna menestyy, Madonna uudistuu, Madonna on bisness-nero, Madonna on esiintyvän taiteen kuningatar.

(...)

Sillä oleellisinta Madonnan konsertissa oli läsnäolo. Madonnan mikistä huokui henkäilyjä ja huudahduksia, hän puhutti yleisöä varsin vaateliaasti, mutta tarjosi samalla varmuuden siitä, että tämä nainen ei häpeä – ei edes miltei sadantuhannen ihmisen edessä – vaatia juuri sitä, mitä haluaa. Piirre, jonka naiset huomattavan usein piilottavat, olivat artisteja tai eivät. Siitä Madonnaa on pakko ihailla, vaikka juuri sen vuoksi häntä ei haluaisikaan henkilökohtaisesti tuntea.


Madonnasta - tai rockin supertähdistä yleensä - olen samoilla linjoilla kuin Aaltopahvia tässä tai Raapimapölkky taannoisessa kirjoituksessaan.


Ihailen Madonnan häpeämättömyyttä. Millainen pokka hänellä onkaan! Supertähden osa se vasta onkin naisilta kielletty. Mutta Madonna on voimallaan ja tarmollaan ottanut sen roolin itselleen. Hän on rakentanut sen itselleen.

Itse olen herkkä häpeälle. Annan sen usein vaientaa minut. Minulla ja monilla muilla naisilla on hillitön kasvojen menettämisen pelko. Emme uskalla astua esille, tehdä aloitteita, järjestää tempauksia. Elämme pienintä mahdollista elämää, ettei häpeä saisi meitä. Ikään kuin arkiasemamme muka olisi niin hyvä, että meillä oikeasti olisi jotain menetettävää.


Madonna opettaa rohkeutta ja itseluottamusta. Hävetähän tietysti pitää, jos on tehnyt jotain oikeasti pahaa. Mutta jos ei ole, ei pidä hävetä. Turha häpeä on hyödytöntä. Niin yksinkertaista se on. Ehkä tätä voi pitää synninpäästönä.

Madonna on nimensä ansainnut.

16. heinäkuuta 2009

Tyttö sinä et ole tähti

Naiselle on yleensä kaikissa arvostetuissa yhteiskunnallisissa riennoissa varattu apulaisen rooli. Hänen oletetaan elävän miehensä kautta, tukevan tämän taidetta/tutkimusta/uraa/pömppömahaa. Tämän kuuluisi riittää hänelle. Siis näin, jos olet nainen:

Et saa olla itse tähti, mutta saat olla bändäri. Stara saa palvovat väkijoukot, sinä saat sukupuolitaudin.

Et saa olla itse puheenjohtaja, mutta saat olla sihteeri. Saat kaksinkertaisen työtaakan ja neljänneksen kunniasta.

Et saa olla itse insinööri, astronautti, muotisuunnittelija, vapahtaja. Mutta saat olla niiden vaimo.

Et saa olla taiteilijanero. Mutta saat hytistä alasti sen mallina tai hääriä sen muusana.

Et saa olla merkittävä tutkija. Mutta saat hoitaa sen lapset, niin että se pääsee luomaan uraa.

Perinteisessä (no, parin viime vuosisadan kestäneessä) mallissa nainen elää miehensä kautta. Hän tekee suhteen välttämättömät työt ja hoitaa lapset. Hän kaataa oman energiansa mieheen, auttaen siten tätä loistamaan. Eikä siinä mitään: kyllähän oikeasti lahjakkaita miehiäkin on. Voi olla ihan järkevää tasoittaa heidän tietään. Mutta jos nainen itse noin toimiessaan haaskaa omat kykynsä, hän tekee hidasta itsemurhaa.

Jos olet oikeastikin semmoinen ihminen, että mielelläsi olet suhteen apuri (ainakin siis julkisen työn suhteen), ei sitten mitään. Hyvä homma, jatka samaan malliin! Olet hyödyllinen ja maailma tarvitsee sinunlaisiasi. Mutta jos sinulla itselläsi on kehityskelpoisia kykyjä, älä herran/rouvan tähden haaskaa kallista voimaasi jonkun kyrpiksen pönkittämiseen. Rupea itse tähdeksi.

Sano se ääneen vaikka salaa komerossa: Minä olen nero. Minä olen da Vinci. Minä olen Einstein. Tai jos tähtäät vähän alemmaksi, sano, että Olen vittu vaikka vanha tylsä Saarikoski, mutta pointti on siinä, että mulla jos kellä on lahjoja! Tai jos et muuta keksi, sano, että Minä olen geneerinen suuryrityksen johtaja! Joka tapauksessa: Minä olen se, jonka työ on tärkeää.

Sano, sano nyt. Vai etkö uskalla? Sinun sanoistasi voi maailma murentua.

4. tammikuuta 2009

Synti suuri surkia

Teeveestä tuli eilen Sin City. Vastenmielinen elokuva vastenmielisestä (mutta nätistä) sarjakuvasta.

Sin City pohjautuu Frank Millerin samannimisiin film noir -sarjakuviin. Elokuva on kuvakulmia myöten täysin uskollinen jäljennös näistä. Joka sana, joka liike on samanlainen kuin alkuteoksessa.

Piirtäjänä Miller on valon ja varjon mestari. Hän on ihmeellisen taitava. Pelkillä mustavalkosilueteilla hän luo suurkaupungin sateen, naisen ääriviivat, esteettisen(!) ampuma-asetaistelun. Miller onkin kuuluisa guru. Hän on nörd- eikun sarjakuvapiireissä Alan Mooren jälkeen ihailluin sarjakuvantekijä. Ei se ole pelkkää tyhjää yliarvostusta. Itse pidän erityisesti Millerin teoksesta Martha Washington Goes to War.

Sin City kuitenkin iljettää minua. Sen – sekä leffan että sarjakuvien - maailma on eräänlaista 30-luvun kyberpunkia, film noiria. Maailma on paha ja hysteerisen korruptoitunut. Kaikki pettävät, hyvyyttä ei ole. Väkivalta on kovin valuutta ja ainoa valuutta. Naisen ainoa sallittu työ on olla prosti, mutta siitä työstään häntä rangaistaan halveksunnalla ja kuolemalla. Naisille ei ole tarjolla seksiä. Seksi ei ole naisia varten, he ovat vain sen välittäjiä. Sin Cityssä on tiivistettynä patriarkaatin, huoravallan, pahin kuva. Mustavalkoinen, onneton, turha maailma, kaaoksen ja yön valtojen yhteiskunta. Sievä ja tyhjä.

Sin Cityn joka tarinassa naiset ovat täydellisen avuttomia. He epäonnistuvat kaikessa, mitä yrittävät tehdä. He koettavat heittää kapuloita rattaisiin, panna kampoihin lukuisille uhkaajilleen. He epäonnistuvat joka kerran. Prostituoidut ovat kyllä sen verran vahvoilla, että ovat järjestäytyneet ammattikunnaksi ja hallitsevat omaa aluettaan tarinoitten tapahtumakaupungissa. Mutta tämäkin naisten kaupunki on olemassa vain asemiesten, mafian ja korruptoituneen poliisin, luvalla. Naisille ei ole mitään omaa. Kun heidän suunnitelmansa menevät hirveällä tavalla pieleen, miessankari Dwight ottaa komennon. Hänen rohkeutensa ja neuvokkuutensa pelastaa heidät kaikki.

Sin City iski minuun siksi niin pahasti, että oikeassa elämässä juuri tuo avuttomuuden tarina on naisille pahinta myrkkyä. Ainakin itse olen kärsinyt siitä enemmän kuin mistään muusta naisten sorrosta. Olosuhteet voivat maailmassa olla miten hirveät tahansa, mutta jos voin luottaa omiin kykyihini, omaan nokkeluuteeni, voin selvitä. Mutta jos tarina on kirjoitettu siten, että jo lähtökohtaisesti olen avuton nukke pahojen voimien puristuksessa, mitä toivoa minulla on?

Tietenkään Sin Cityn ei ole tarkoituskaan olla mikään tosielämän dokumentti. Se on satua, söpöä ihquhömppää miehille, tajunnatäytettä karkkikuorella. (Naisille on tarjolla vastaavaa soopaa niin sanottujen romanttisten komedioiden muodossa, näitä "Oi, olen aina kaaso ja siksi elämäni on tyhjää, kunpa vain törmäisin siihen oikeaan" -humppia.) Mutta se on musta peili joka kuvastaa maailmaamme.

Minua häiritsee sekä se, että tätä fantasiaa markkinoidaan miehille, että se, että he usein haluavat ostaa sen. (En tykkää myöskään romanttisista "komedioista". Ne eivät yleensä ole romanttisia eivätkä hauskoja.)

26. lokakuuta 2008

Macbeth ja muita naisia

Q-teatterissa menee nyt Macbeth. Sen nimiroolissa on Elina Knihtilä. On vapauttavaa nähdä nainen sellaisessa pääroolissa!

Macbeth ei tietenkään sinänsä kelpaa esikuvaksi kenellekään. Hänhän on paha, onneton ihminen. Hän uhraa tyhmän vallanhimonsa tähden valtakunnan rauhan ja kaiken jo saavuttamansa. Mutta tässä onkin kapinallisuuden ydin: noita yleisinhimillisiä tunteita ei nainen yleensä saa ilmaista. Nainen saa näytelmissä esittää vain naista. Eikä vain oikeaa naista, vaan näytelmien naista, passiivista, tunteikasta itkuiitaa, naisen kuvaa.

Nykyinen taide on aika martoa juuri siksi, että se ei tee muuta kuin toistaa vanhoja puhkikuluneita roolimalleja. Väitän että ainoa keino uudistaa nuupahtamisvaarassa olevat taidemuodot (kaunokirjallisuus, elokuva, rock-musiikki) on kääntää perinteiset sukupuoliroolit toisinpäin. Naisille pitää antaa aktiivisen sankaruuden tai roistouden elämyksiä. Miesten taas pitää saada olla muutakin kuin tylsiä, kylmiä, tyhjiä Marlboro-miehiä.

Onnistuneimmat taideteokset ovat ihmisten ohjelmointia. Tarkoitan tässä ohjelmointia hyvässä mielessä, en missään aivopesuaikeessa: Taide on opetustyökalu. Jos taideteos on todella hyvä, sen kautta sen kokija saa uusia toimintamalleja elämäänsä varten. Lapsethan oppivat saduista, mutta niin oppivat aikuisetkin.

Tehkää sellaisia näytelmiä/kirjoja/elokuvia/tietokonepelejä, joissa olette kääntäneet vanhat mallit. Tehkää teos, jossa tyttö pelastaa avuttoman prinssin. Jossa aviomies tukee uutterasti ja uhrautuvasti nerokkaan vaimonsa luomisen tuskaa. Jossa sankarillinen isä joutuu juonittelemaan, huoraamaan ja mielistelemään vallanpitäjiä voidakseen pitää lapsensa hengissä ja leivässä.

Miespuolinen Carmen, lady Macbeth ja Vihervaaran Anna.
Naispuolinen Beethoven, Einstein ja Mannerheim.

Vain näin saatte teoksiinne voimaa. Tämän ajan henki on vanhojen roolien rikkominen.