Hauras

Minulla ei ole sitä fantasiaa, joka joillain naisilla (ja miehillä naisista) on: en ole koskaan tahtonut olla hauras. En pidä siitä, että minua neuvotaan, minut pelastetaan, että vahvat kädet ottavat taakan harteiltani. En pidä siitä, että takki autetaan ylleni tai että aidan yli kiivetessäni joku mies ojentaa minulle kätensä. En halua, että minusta, minun innoittamanani kirjoitetaan runoja tai tehdään keksintöjä. En ilahdu, jos joku tekee työni puolestani.

"Sä olet nainen, ei sun tartte mennä sinne pimeään metsään!" Minun juuri tarvitsee mennä sinne pimeään metsään.

"Minä hoidan tämän!" Et hoida, vaan minä hoidan sen.

Jos valita pitää, haluan olla se, joka päättää ja kestää, joka valvoo aamuun asti. Minä olen se, joka kirjoittaa ne runot, minä teen ne keksinnöt. Se on minulle helpoin, luonnollisin rooli. Sellainen minä olen. En rupea teeskentelemään kenenkään takia.


Olen ensisijaisesti feministi siksi, koska se on oikein. On väärin, että mitään ihmisryhmää riistetään niin kuin naisia. Mutta lievemmällä, henkilökohtaisemmalla tasolla - olen feministi, jotta minun ei tarvitsisi elää elämääni valheessa. Että minun ei tarvitsisi teeskennellä hitaampaa tai vaisumpaa kuin olen, että minun ei tarvitsisi feikata kiinnostusta, että minun ei tarvitsisi ottaa turpiini vain koska joku testohoro sattuu olemaan pahalla päällä.

Että voisin vain olla sitä, mitä oikeasti olen. Että saisin käyttää kaikkia hyviä kykyjäni niiden täydessä määrässä. Että voisin vääntää vitsiä koko huomattavalla vitsivoimallani, että voisin järkeillä kylmästi ja huutaa kuumasti, tehdä sen kaiken mihin persoonani pohjapiirros minut oikeuttaa. Ettei minun tarvitsisi pitää sieluani vakan alla vain sen takia, että sen ominaisuudet eivät satu sopimaan jonkun toisen ihmisen pikkusiistiin maailmankuvaan.


Siksi perinteiset sukupuoliroolit ovat niin onnettomia: niiden hysteerinen valvonta ei anna ihmiselle tilaa olla oma oikea itsensä. Elämä ahtaiden sopivaisuusroolien mukaan on kuin pitäisi pakottaa itsensä elämään horoskooppimerkkinsä mukaan: ihan hyvä, jos satut olemaan kauris ja muistutat kaurista. Todella paskaa, jos satut olemaan kauris ja muistutatkin vain omaa itseäsi.

Hohtavan puhdasta naarmuttamatta

Itse asiassa pidän siivoamisesta. Minusta on mukava leikkiä entropiankukistajaa ja tuoda näennäistä järjestystä maailmaan. Usein intensiivisen stressikauden jälkeen tahdon nimenomaan viettää siivouspäivän: putsaan paskaisiksi päästämäni paikat ja lajittelen sukkalaatikkoni sisältöä tyynin ja tyytyväisin ilmein. Samoin joulusiivoan mielelläni, jos joudan ja viitsin. Minusta on mukavaa huomioida niin ajan kulku ja vuodenaikojen vaihtuminen.

Sellainen siivous on reviirinhallintaa. Kotinihan on oman psyykeni jatke (ehkä voisin sanoa kohdunlaajentuma! Tiedättehän, niin kuin munanjatke), se heijastelee minun mielentilaani. Minkä kissapedot tekevät kuseksimalla, minä teen mäntysuovalla. Tomutan matot ja kotini on taas minun valtakuntani (sikäli kun on minun siivousvuoroni).

Mutta huolellinen tai tunnollinen en ole. Olen siis samaa mieltä Rosa Meriläisen kanssa: Turhia töitä ei ole mikään pakko tehdä.

HS 3.12.09: Rosa Meriläinen: Siivoaminen on pinnallista

Siivoushullut ovat vain siitä outo ihmislaji, että heidän neuroottisuutensa on sosiaalisesti hyväksyttyä sorttia. Jos minä jumppaan kymmenen kertaa viikossa, addiktiolleni irvaillaan, mutta jos joku tekee kotitöitä kymmenen tuntia viikossa, sitä pidetään ihan normaalina.

Siivoushullut myös luulevat, että heillä on oikeus asettaa muille siivousnormit. Miksi aina pariskunnasta se kontrollifriikimpi saisi määritellä perheen siivousstandardin?

Jos ei kestä lainkaan sotkua ja pölyä, siivotkoon itse. Minusta on epäreilua nalkuttaa ja patistaa toista tekemään sellaisia siivoustöitä, joita toinen ei lainkaan pidä tarpeellisena. Ymmärrän toki, että yhteiselo on kompromissi. Elämänkumppanini toiveesta elän siivommin kuin ennen. Vastineeksi hän on joutunut oppimaan sotkunsietoa.

Pidän siivouksesta samalla lailla kuin pidän kaikesta muustakin: kunhan saan tehdä asiat omalla tavallani ja kunhan peli on reilu. Muiden kuin vajaavaltaisten jälkien yksipuolinen siivoaminen ei toki tule kyseeseen (paitsi maksusta).

Olen minäkin ollut napit vastakkain tarkkojen siivousihmisten kanssa. Olen siivoojana tuulispää, minun jäljiltäni asunto kiiltää. Mutta ennen siivousta kahlataan hyvä tovi krääsässä. Teen mieluummin kerralla suursiivouksen kuin siivoan usein ja vähän kerrallaan. Se on luonnekysymys. En ole sellainen ihminen, että panisin tavarat heti paikoilleen käytettyäni niitä. Jos selaan kirjaa kirjahyllystä, jätän sen aina vessaan tai pöydälle. Dumppaan aina likaiset vaatteet lattialle, pyykkikorin lähelle.

Naisen roolin tämä puoli onkin aina ollut minulle haasteellinen. Esimerkiksi peruskoulun käsityötunnit tökkivät juuri siksi, että niillä ikään kuin edellytettiin, että minun tyttönä piti "luonnostani" olla jotenkin huolellinen. Mikä vitsi! Kiroilin ja kiskoin lankoja.


Ystävieni joulukuulumisia kuunnellessani minulle tulee se tunne, että huolellisuuden ja turhan tunnollisuuden painolasti on yhä harteillamme. Naiset stressaavat tylsistä sukulaisista ja pöytäliinojen väristä. Niin kuin jollain sängyn alustan villakoirilla olisi jotain oikeaakin merkitystä.

Nipot voivat tietysti olla mitä sukupuolta vaan, mutta Meriläisen kuvaama pakkomielteinen siivous on minusta erityisesti naisille tyypillistä, tyhmää sijaistoimintaa. Pelokas nainen kaataa siihen loputtomaan mustaan aukkoon energiaansa, kun ei uskalla käyttää uutta vapauttaan. Nainen tahtoo raataa itsensä uupumukseen täysin turhilla minitöillä, jotta ei joutuisi oikeasti muuttamaan mitään elämässään. Pahimmat vielä sättivät muita naisia sotkuisuudesta.


Tässä siis joulun kunniaksi tervehenkinen muistutus:

Siivoaminen voi olla hyvää ja nautinnollista, mutta älä nyt helvetti liioittele. Siivoaminen ei ole mikään moraalinen hyve. Eikä tämä ole kenenkään tytön joulun toivelahja.

Palkittu!

Oho, sain palkinnon! Dashutka myönsi minulle tämän:



Kiitos paljon! <3 Tämä ilahduttaa minua kovasti! :)

---

Säännöt

Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.

Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin. Palkinnonsaaja liittää palkinnon logon blogiinsa. Palkinto tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen. Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan.

---

Eri tavalla hyviä blogeja on todella monta. En osaa valita vain viittä, joten rikon sääntöä (cos, well, that's what I do!) ja teen vain yhden valinnan. Haluaisin antaa palkinnon Feeniksille.

Ihailen rohkeuttasi ja rehellisyyttäsi.

Selluloidibabet

Meitsi sai haasteen! Tarkoitus on listata tv-sarjojen ja elokuvien ihastuksia. Tammikuun tiedeteemaanhan tämä selkeästi liittyy, joten teen työtä käskettyä. Alkuperäinen haaste on peräisin Sireniltä.

(Haastan itse mukaan Feeniksin, Seksualistin, Sanaterapian, Tawantinsuyn, Aaltopahvin ja Akan.)

Ihastun usein ja kovaa. Heitukan lailla olen kuitenkin häilyvä: jo pian seuraavan leffan uros vie minulta jalat alta. Tässä muutamia kuvitteellisen elämäni kuvitteellisia miehiä.

Spike (James Marsters)



Buffy the Vampire Slayer on suosikkisarjani. Se on kuin minun elämästäni tehty (pl. tietty esim. vampyyrit). Varmaankin juuri tuo vampyyrien so. pahojen miesten metsästämisen ja heihin ihastumisen jännite koskettaa minua eniten. Sankarillisen Buffyn muutkin miehet ovat hyvin komeita – Angel ja Riley Finn eritoten – mutta Spikeen rakastuin. Sarjaa ensi kerran katsoessani olin jo hyvä aikaa sitten ylittänyt säällisen fänityttöiän. Mutta noin vain roikuin netissä etsimässä ficcejä ja rasitin ystäviäni pitkillä analyyseilla siitä, kuinka juuri Spike on Buffylle oikein mies ("Koska se niinku ymmärtää Buffyn sisäisen väkivaltaisenkin puolen, niinku.")


Snape (Alan Rickman)



Koska älykkäät miehet ovat mielenkiintoisia. Ja mahdollisia kuolonsyöjiä.


Batista & Kumppanit




Tämä kertoo minusta kaiken olennaisen: tykkään katsella amerikkalaisia vapaapainjoita. Joitain vuosia sitten en muuta tehnytkään, vaikka nyttemmin paha tapani on korvautunut muilla paheilla. Voin sanoa vapaapainista sen, etten katsellut sitä vain puolialastomien miesten takia. Katselin sitä myös älykk- kröh, teknisesti mielenkiintoisten juonten takia. Mutta olennaisin syy intooni oli se, että missään muussa urhe- no, missään muussa lajissa uimahyppyjen lisäksi ei näe niin paljon vähäpukeisia miehiä. Ainoa laji, jossa kundeilla on vähemän päällään kuin naisilla. Ja naisvapaapainijoilla ei tunnetusti ole yllään juuri mitään.


Luke Danes (Scott Patterson)


Gilmoren tytöt on toinen hieno televisiosarja. Sarjan toisen päätähden, yksinhuoltajaäiti Lorelain ja paikallisen yrmyn Luken rakkaussuhde on toinen sarjan kantavista voimista. Sen toteutumista pantataan tosin aivan törkeästi. Parin välinen intohimo saa täyttymyksensä vasta joskus miljoonannella tuotantokaudella. Luke on ihana yhdistelmä perinteistä ruutupaitaurostelua ja feminiinistä hoivaa. Ja hänellä on ihanat silmäripset.

Warlock, paholaisen poika (Julian Sands)




Teininäkään en pitänyt Warlock-elokuvia varsinaisesti hyviä. En uskalla katsoa niitä uudestaan, mutta muistan, kuinka suuren vaikutuksen Antikristuksena (tmv.) elämöivä Julian Sands minuun teki. Silloisen parhaan ystäväni kanssa pausetimme VHS:ää ahkerasti, kun kakkoselokuvassa tuli se kohtaus, että Warlock syntyy jostain limasta tai jotain. Komea blondi kulki alasti ja siltähän näkyi kaikki!!! (Todella teiniä, tiedän. Tosin nykyään käyttäytyisin ihan samoin.)

Hellboy (Ron Perlman)



Tutkimustenkin mukaan miesten iho punertaa.


James Bond (vain Daniel Craig)




"Voi, se on niin herkkä!" Bondiin ihastuminen on kyllä osoitus siitä, että liskonaivoni toimivat hyvin. Jos asiaa miettii oikeasti, Bondhan on täysi hirviö: heebo, joka työkseen kylmäverisesti listii ihmisiä, ei voi olla hyvää isäainesta. Mutta veren tyhmä ääni puhuu, kun Dansku nousee turkooseissa uikkareissa turkoosista merestä. Silloin jokaisen hetskunaisen sydän (ja muutkin ruumiinosat) sykähtävät. Työkaveriani lainatakseni: "Siinä teatterissa ei yksikään istuin ollut kuiva."

Casino Royale oli minusta hyvä esimerkki siitä, että Hollywood ainakin välillä hoksaa myös naisten ostopotentiaalin. Nykyisissä action-pariskuntaleffoissa on usein tämä kuvio, että miehille tarjotaan räjähtäviä autoja samalla kun naiset saavat ihan tietoisesti laskelmoitua silmäkarkkia.

Mace Windu (Samuel L. Jackson)



Vaikka haloo, violetti valosapeli? Haloo.


Spock (Leonard Nimoy)



Jos haluat tietää, oletko nörtti vai et, katso Star Trekin Mr. Spockia. Jos ihastut heti häneen, olet nörtti. (Tämä siis pätee myös heteromiehiin.) Tämän maailman ja minkä tahansa pop-fandomin ihanin mies. Tästä ei voi neuvotella.


Wolverine (Hugh Jackman)



X-men leffat tavoittivat erittäin hyvin Christopher Claremontin 80-luvulla julkaistujen upeitten sarjakuvien hengen. Erityisesti Jackman oli Claremontin Wolverine, vaistojaan seuraava eroottinen mies. Tämä on sitäkin merkittävämpää, kun uudemmissa X-sarjakuvissa Wolvie-parka on ryöstöviljelty pelkäksi tylsäksi kakebiitiksi.


Jack Sparrow (Johnny Depp)



Ne on ne kajalit. Toivon, että pian ruvetaan semmoiseen muotiin, että miehet alkaisivat pitää kajaleita. Ne tekevät heidän katseestaan niin ihanan intensiivisen.


Bubbling under: Megatron, Tarzan, Michael Praedin Robin Hood ja Jim Carrey elokuvassa Tahraton mieli. Lisäksi kerran vahingossa tunsin eroottista värinää katsellessani Van Dammea. Älkää kuitenkaan kysykö minulta koskaan yhtään enempää tästä.

Apu on lähellä

Raskas masennus on hirveää. En vähättele sitä. Sitä ei millään päivänvalolampuilla karisteta. Kun vastassa on musta seinä, sen ohi pääsemiseen on parasta hankkia ammattiapua.

Sen sijaan monille naisille tyypilliseen lievään, ponnettomaksi tekevään alakuloisuuteen voi itse vaikuttaa. Lievän masennuksen syy on usein kohtuuttomissa odotuksissa: Sinun on tehtävä noin ja päinvastoin tehtävä myös näin. Et kelpaa kuitenkaan, koska pelin sääntöihin kuuluu, että nainen häviää aina. Naisen rooli on sellainen, ettei kukaan ihminen voi siitä odotusten mukaisesti suoriutua. Vain hullu ei masentuisi näissä oloissa.

Naisilla on yleenä sellainen kielto päällä, ettemme saa määritellä ongelmiamme tarkasti. Pahan olon tulee pysyä epämääräisenä, uhan suunnattomana mutta tuntemattomana. Kun ei ole mitään yksiselitteistä, tarkkaan rajattua ongelmaa, masennukselle ei tunnu olevan mitään oikeaa syytä. Toimintaan käyminen on vaikeaa, kun ei tiedä, mikä kohta tarkalleen on rikki.

Luin sellaisesta eläinkokeesta, jossa rotille annettiin sattumanvaraisesti lieviä sähköiskuja. Verrokkiryhmää palkittiin tehtävien suorittamisesta herkkupaloilla, mutta nämä rotat saivat aivan sattumanvaraisesti säkäreitä kuonoonsa. Yritä, yritä: aina menee pieleen! Ennakoimattomuus on hyvin raskasta. On vaikea elää, kun tietty teko on milloin hyveen huipentuma, milloin hävettävää laiskuutta. Kokeen satunnaissähköllä käsitellyistä rotista tuli neuroottisia ja masentuneita. Ne eivät viitsineet edes yrittää, makasivat vain apaattisina paikoillaan.

Ihmisillä yksi pikaratkaisu murhaavaan apatiaan on tehdä jotain. Ei sen väliä, mitä. Ota yksi kortti, mikä tahansa. Kunhan teet jotain suhteellisen järkevää ja tuotteliasta, etkä mitään itsetuhoista. Vertaan lievää (ja huomioi, että sanoin: lievää) masennusta sotkuiseen huoneeseen. Ensi näkemältä kaikki on kuin pommin jäljiltä. Kuka jaksaa edes ajatella siivoamista? Mutta kun ottaa yhden alueen kerrallaan käsittelyyn, työskentelee väsymyksen läpi, voi vähä vähältä siivota koko huoneen. Aktiivisuus auttaa. Päätösten tekeminen ja päätöksessä pysyminen auttaa.

Minua auttaa se, kun kirjoitan blogimerkinnän. Olen feministi, ja raivoan usein siitä, ettei maailma ole oikeudenmukainen. Aikaisemminkin yhteiskunnalliset kysymykset olivat olleet ajatusteni keskeisintä sisältöä. Mutta ne olivat myös piirteetöntä massaa, suurta raivoa ja ahdistusta. Kun aloitin tämän blogin, päätin tehdä niin, että kirjoitan kustakin feministisestä ongelmasta yksi kerrallaan. Otan aiheen pihteihin, kirkkaan valon alle. Tarkastelen sitä, analysoin sitä. Mietin, mikä siinä tarkkaan ottaen mättää. Mikä on se pahin ongelma? Olen kuin Hercule Poirot (joskus myös Holmes), joka miettii tarkoin epäiltyjen sanoja. Jossain kohtaa tarinassa on ristiriita. Ristiriidassa näkyy totuus.

Kun ottaa terveen röyhkeästi oikeuden ajatella, määritellä ja päättää, voittaa.


* * *


(Mitäkö muuta produktiivista teen? Mähän tuunaan paraikaa Barbie-nukkea. Mutta tästä lisää myöhemmin.)