Soturin kultti

Tiedättekö mikä on soturi? Soturi on loinen. Ikävä kyllä.


HS 29.7.09: Ville Sarkamo: Väkivallantekojen taustalla on soturiarvoja ihannoiva kulttuuri

Miehistä väkivaltaa, sotaa ja aseita ihannoiva kulttuuri voi nyky-Suomessa hyvin. Sodan tutkijan John Keeganin mukaan soturikulttuuri elää jokaisessa kulttuurissa jossain muodossa – välillä näkyvämpänä, välillä piilevämpänä.

(...)

Soturikulttuurin ydinajatus esiintyy jo Homeroksen Iliaassa: pitkän ja rauhallisen unohduksiin vaipumiseen johtavan elämän sijaan voi elää kiihkeästi ja lyhyesti soturin elämää ja saavuttaa kuolemattoman nimen.

Tämä on aina kiehtonut elämässään epäonnistuneita nuoria. Epäonnistumisesta tunnettu häpeä on kertaheitolla korvattavissa voimakkaalla, monesti oman hengen vievällä teolla. Pelkuruuteen syyllistyneet sotilaatkin ovat kautta aikojen saaneet mahdollisuuden miehisen kunniansa palauttamiseen.

Älkää käsittäkö väärin. On tietenkin sankarillista puolustaa itseään ja perhettään uhkaajilta. Tässä kirjoituksessani puhunkin sen sijaan kulttuuriimme juurtuneesta soturin arkkityypistä. Se soturi on tyhjiöpakattua sotakunniaa! Todellisuudessä soturit ovat kuitenkin hyödyttömiä ihmisiä.


Älkää taaskaan käsittäkö väärin. Minua itseäni soturikultti fantasiana on aina viehättänyt. Olen raivon rakastaja, paljon kiivaampi ja aggressiivisempi kuin useimmat muut ihmiset, naiset tai miehet. Etsin aina keinoja panna vihani hyvään hyötykäyttöön.

Niinpä kulttuuriseen "soturiuteen" liitetään minua suuresti miellyttäviä luonteenpiirteitä: peräänantamattomuus, rohkeus, uhrautuminen, sankarillisuus. Pidän Tähtien sodasta ja Buffystä, rakastan satua hyvästä soturista. Haluaisin olla hyvä soturi.

Mutta tunnen historiaa ja minulla on silmät päässäni.


Enimmäkseen tämän maailman soturit, menneet ritarit, olivat pelkkiä varkaita, murhaajia ja raiskaajia. He olivat yhteiskunnan syöttiläitä, heinäsirkkojen armeija. Täysin hyödyttömiä muille kuin itselleen.

Soturin ammatti on aina ollut mediaseksikkäämpi kuin jyväjemmarin jobi. Ei se ole mikään ihme: kuka nyt jostain nauriinviljelystä jaksaisi mitään ylettömiä kiksejä repiä? Ei kuitenkaan ole mitään epäilystä siitä, ketkä historiassa tekivät oikeat, välttämättömät työt. No naisethan ne. Ja maanviljelijämiehet, ja orjat, kaikki historian tylsät työmuurahaiset. Kuhnurit saivat sillä välin sotaleikissään polttaa valtaamiaan kaupunkeja.


Sota ei ole lajillemme välttämätön toimi toisin kuin vaikka lasten tekeminen. Soturi ei ole hyödyllinen kuten leipuri tai prostituoitu: hän on turha luksushyödyke.

Soturin ammattikunta on itsensä työllistävä. Jos maailmassa ei olisi yhtään soturia, maailmassa ei myöskään tarvittaisi yhtään soturia. Soturit suojelevat meitä toisilta sotureilta.

---

Samasta aiheesta:

• HS 3.9.09: Jyrki Kiiskinen: Isien rakkaudesta lapsiinsa
  
• The Medieval Knight
  
• MM: Saako tästä edes puhua?
  
• MM: Väkivaltaa savannilla!
  

Playmate of the month

Tajusin viipeellä, mikä minua eniten häiritsi Tony Dunderfeltin taannoisessa jutussa siitä, että naisten "pitäisi" parisuhteissa olla alistuvampia: Sehän on seksifantasia!

Seksifantasioissa ei tietenkään sinänsä ole mitään vikaa. Jos Dunderfelt (en tunne henkilöä, arvioin hänen antamiensa haastattelujen perusteella) kiihottuu siitä, että saa komennella jotain naista, mikäs siinä. Omat seksifantasiani ovat kaukana Dunderfedtin omista. Niin kauan, kun emme pakota ketään mihinkään, meillä molemmilla on oikeus mieltymyksiimme.

Dunderfeltin ongelma on kuitenkin siinä, että hän tahtoo tehdä kuvitteluleikistään vallitsevan maailmanjärjestyksen.


Vastaavia yritelmiä on useita: Hännikäisten ja Laasasten lisäksi esimerkiksi Laura Doylen The Surrendered Wife ja kuuluisimpana John Grayn Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta. Nämä ovat pitkälle vietyjä toiveita siitä, että maailma olisi sellainen kuin omissa kuvitelmissa.



Tarkoitan tässä seksifantasioilla niitä pienemmän intensiteetin leikkejä, joita monet pariskunnat leikkivät makuuhuoneen ulkopuolellakin. Aika yleinen on sellainen leikki, jossa toinen osapuoli on molempien mielestä heikko ja hauras, ja toinen sitten hänen ihanan karski käskyttäjänsä. Tai toinen on yhteisen fantasian mukaisesti hoivaava mami (sukupuolesta riippumatta) ja toinen häröilevä hössö.

Esimerkki: Eräällä tuttavapariskunnallani on hyvin perinteiset parisuhderoolit. Kun käydään ulkona, tuttavani mies pörhistelee suojelevasti, auttaa takin tuttavani ylle, maksaa ravintolassa molempien ateriat ja niin edelleen. Ideana on tietysti se, että tuttavani "tarvitsee suojelua", koska hän on "liian hauras ja hyvä" hoitamaan mitään rahvaanomaisia käytännön asioita.

Oikeasti pariskunnalla ei ole mitään harhakuvitelmia. Molemmat käyvät työssä, ansaitsevat itse omat rahansa ja panevat muussa elämässään tuulemaan. Tuttavani(*) on hyvin pätevä ja aikaansaapa ihminen omalla oikeudellaan. Mutta heistä on nautinnollista leikkiä näin ritaria ja linnanrouvaa.

Kun leikin säännöt ovat molempien tiedossa ja yhteisesti sovittuja, leikki on tyydyttävä. Kun peli on reilua ja tosiasiat tiedossa, voidaan turvallisesti leikkiä, että leikki onkin totta.


Homma myrkyttyy vain silloin, jos leikkiä ei myönnetä leikiksi. Jos yhteistä tai henkilökohtaista fantasiaa vielä ruvetaan levittämään kelmuksi koko oikean maailman päälle, mennään pahasti hakoteille:

"Naisena/miehenä olen luonnostani hauras, ylettömän emotionaalinen ja tarvitsen siippani tukea! En osaa tehdä mitään yksin. Mies/nainen on tyly ja vahva, hän osoittaa järkkymätöntä voimaansa komentelemalla/alistumalla/olematta ikinä puhumatta tunteistaan/lyömällä! Ja tämä pätee kaikkiin maailman ihmisiin!"

Yksilöiden välillä on eroja ja sukupuoltenkin välillä on, mutta kovin tarkka jin-jang -jakaminen kuuluu satumaailmaan.

Oikeasti naiset ovat karskeja ja herkkiä ja miehet ovat karskeja ja herkkiä. Me kaikki olemme verovelvollisia, rokotettuja, vastuullisia aikuisia. Vastuutamme muiden huomioonottamiseen ja itsekuriin meiltä ei ota pois kuin kuolema. Leikkikää siis niin kuin parhaaksi näette, mutta älkää teeskennelkö, että leikkinne kelpaisi joksikin oikeaksi yhteiskunnan malliksi.


Tai älkää ainakaan kirjoittako aiheesta uutta tylsää polemiikkikirjaa.


----
(*) Ylimääräisenä twistinä tässä tosin on se, että tuttavani on itsekin mies. Hän ja hänen miehensä ovat komea pari!

SA-int

Uusimmassa manifestissaan Moilanen ruotii naisten asevelvollisuutta. Aihe on muutenkin pinnalla.


Tärkein ensin: Naisella ei ole mitään velvollisuutta mennä armeijaan. Vain miehiä koskeva asevelvollisuus ei tällä hetkellä ole sukupuolisortoa. Syitä on kaksi:

1. Sukupuolet Suomessa tai missään muuallakaan eivät lähde tasa-arvoisesta asemasta. Naiset tekevät jo nyt enemmän työtä kuin miehet. Kaikki lisääntymisen kustannukset ovat tällä hetkellä naisten harteilla. Olisi kohtuutonta sälyttää naisten harteille enää lisää työtä, paitsi jos miehet ottavat osansa lastenhoitotyöstä.
   
   Naisten tekemää työtä ei yleensä lasketa työksi. Me synnytämme lapset. Meillä on kuukautiset. Me olemme ne, jotka tekevät maailman perustyön: lastenhoidon, kotityöt, ruuanlaitot. Ne kaikki on laskettava mukaan yhtälöön. Siksi on vain oikeus ja kohtuus, että miehilläkin on jokin ehdoton yhteiskunnallinen velvollisuus. (Heti, kun sukupuolten työnjako perustyön suhteen on korjattu, tilanne on tietenkin toinen.)
   
   
2. Mutta eihän ole miesten vika, että he eivät pysty tekemään ruumiissaan lasta? Ei tietenkään. Mutta sodat ovat miesten vika. Eikö kuulostakin tuhmalta, että uskallan sanoa sen ääneen? Sodistahan yleensä puhutaan niin kuin ne olisivat jokin järkkymätön luonnonlaki. Sotia on toki pidetty kautta historian, mutta ne ovat urosten häiriökäyttäytymistä. On väärin, että naiset joutuvat kärsimään miesten toilailuista enemmän kuin nyt jo kärsimme. Teurastakoot kyrvät toisiaan, jos kokevat sen välttämättömäksi. Jättäkää meidät sen ulkopuolelle. Meidän on ajateltava sukupuolia myös globaalisti, luokkakysymyksenä.
   

Nyt kun olen sanonut tämän kaiken, voin kertoa, että mietin itse aikoinani vakavasti armeijaan menemistä. Päätin lopulta, etten mene. Tein päätökseni osaksi yllä mainitsemistani syistä, osaksi syyni olivat henkilökohtaisia: en usko, että armeijaan meno olisi minulle paras tapa olla hyödyksi rauhalle ja vapaudelle.

Se on sääli. Voin sanoa, että maanpuolustus kiinnostaa minua aivan saatanasti. Minua kiinnostaa, mitä minulle tapahtuu. Haluan olla mukana päättämässä kohtalostani. Suomi on minun maani, Suomessa on minun elämäni. Puolustaisin sitä asein, ilman muuta, jos se olisi ainoa tapa. En ole isänmaallinen sanan varsinaisessa merkityksessä. En nousisi aseisiin minkään abstraktin Suomi-neidon puolesta. Se, mitä puolustaisin, olisivat tasapuolinen koulutus, vapaa abortti ja ehkäisy, lasten rokotukset, kouluruokailu, katuvalot ja toimivat vessat. Siis länsimainen vapaus: ei täydellinen, mutta tällä hetkellä paras mahdollinen.

En tiedä, soveltuisinko nykyarmeijaan. Olen parhaimmillani hyvä johtaja (huonoimmillani inisen), tulen hyvin toimeen miesten kanssa (ette ehkä uskoisi!), nautin selkeissä organisaatioissa työskentelemisestä. Mutta sen mukaan mitä olen kuullut, armeijassa tapaa kaikki miesvaltaisten organisaatioitten huonoimmat puolet: simputuksen, tyhmäilyn, selkäänpuukotuksen, juoruilun, sukupuolisorron. (Tämä pohjautuu armeijan käyneiden tuttavieni, miesten ja naisten, erittäin subjektiivisiin kokemuksiin. Voi hyvin olla, että intissä on erilaistakin toimintaa.) Saan sitä sortopaskaa niskaani muutenkin elämässäni. En tahdo panna vuotta turhille vosuille pokkuroimiseen, kun samalla vaivalla voin tehdä sellaista työtä, joka kyllä edesauttaa naisten ja miesten asemaa.

Toisekseen ajattelen ihan ruumiini kestokykyä. Olen ihan hyväkuntoinen, mutta en tietenkään ole yhtä vahva tai nopea kuin mies. Joten - mitä minä tekisin maavoimissa? Ajatus taistelutilanteessa tappamisesta (jos se olisi ainoa keino) ei minua häiritse, mutta en ihan fyysisesti olisi kummoinenkaan tetsaaja. Onhan armeijassa toki naisellisiakin töitä, mutta kokonaisuutena armeijalla ei tunnu olevan minulle mitään käyttöä. Armeija ei nykyisellään hyödynnä (naisten) kykyjä tai aivoja.

Olen hyvin halukas palvelemaan yhteiskuntaa. Olen partiotyttö. Olen Amnestyn jäsen. Haluan auttaa ja muuttaa maailmaa. Haluan pelastaa koko maailman. Haluan tehdä työtä yhteiseksi hyväksi. Mutta tahdon järkevän tavan toimia.


Ratkaisu voi olla (siviili)kriisinhallintatyössä.

Näin terrorismin ja pandemioitten aikakaudella olen miettinyt suuria uhkia. En tiedä yhteiskunnan kriisinhallinnasta mitään. Esimerkiksi: mitä ydinvoimaloille tehdään, jos sota sytytetään? Kuka ne ottaa hallintaansa? Vai tehdäänkö ne vain toimintakyvyttömiksi? Miten sähkönjakelu varmistetaan kriisitilanteessa? Entä miten tietoliikenneyhteydet?

Kriisin ei tarvitse olla sotilaallinen: Esimerkiksi käy puhtaan veden jakelun järjestäminen Nokialla sen pilaantuneen veden tapauksen aikoihin. Tärkeää kuitenkin on, että naiset saataisiin mukaan päättämään infrastruktuurin rakenteista. Ja mobilisoitua yhteistoimintaan.

Ehkä näin saataisiin naisia myös kouluttautumaan rahakkaisiin ja sitä kautta vallakkaisiin teknisen alan töihin, ja sitä kautta yhteiskuntamme keskeisimpään valta-asemaan. Ja esimerkiksi hoiva-aloilla työskenteleville naisille enemmän ansaittua omanarvontuntoa.


Kun toivottavasti kerran lastenhoidon kustannuksia pyritään tasaamaan ja perinteisiä sukupuolirooleja purkamaan, on tietenkin oikeus ja kohtuus, että kodin ulkopuolisetkin velvollisuudet jaetaan uudestaan. Kun miehet tulevaisuudessa sotkevat kätösensä vauvankakkaan ja panevat uransa vuodeksi hollille koti-isinä, naisille voitaisiin aivan hyvin määrätä yleinen kriisinhallintapalvelus.

Minä haluan suojella yhteiskuntaa. Antakaa siis minulle yhteiskunnanpuolustustyötä, jota voin tehdä.

Joulun värit

Tutkimuksissa on saatu selville, että miesten kasvot punertavat ja naisten vihertävät! Ettäs tiedätte. Tarkoittaako tämä nyt sitä, että naiset ovatkin Marsista, miehet Venuksesta?

Vai olemmeko vain kaikki Edgar Rice Burroughsin marsilaisia? Niitähän oli vihreitä ja punaisia.

Iloista ja rauhallista joulua kaikille! <3