Näytetään tekstit, joissa on tunniste rohkeus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rohkeus. Näytä kaikki tekstit

24. heinäkuuta 2011

Muistutus

Muistutus itselleni ja muille: Myös sankareita on olemassa. Myös rohkeus on totta.

HS 24.7.2011: Sankaripariskunta pelasti kymmeniä leiriläisiä

(...) Dalen ja Hansen ajoivat veneellä saarelle, poimivat vedestä sokissa olevia ja haavoittuneita nuoria ja kuljettivat heidät vastarannalle mantereelle. Välillä luoteja osui aivan veneen viereen.

Koska kaikki eivät mahtuneet kerralla kyytiin, he palasivat neljä kertaa saaren edustalle.

He saattoivat pelastaa tappajan kynsistä 40 nuorta. (...)

8. maaliskuuta 2011

Pimeä keskiaika

Tämäkin on totta: vaikka maailma onkin nyt (meille naisille ja miehille täällä länsimaissa) parempi kuin se on koskaan historiassa ollut, se ei ole vielä tarpeeksi hyvä.

Ehkä viidensadan vuoden päästä lukiolaiset Port-au-Princessä (tuolloin vauraassa ja turvallisessa) kuuntelevat historianopettajansa luentoa. Opettaja kertoo heille niin kutsutuista pimeistä ajoista, vuosituhannen vaihtumisen aikakaudesta.

"Sinä aikana työtä ei vielä ollut jaettu tasapuolisesti. Naiset tekivät kaksi kolmannesta maapallon työstä. Mutta he eivät omistaneet kuin murto-osan kaikesta omaisuudesta! Eikä kaikkea naisten tekemää työtä edes laskettu työksi: esimerkiksi niinkin yksinkertainen asia kuin lasten synnyttäminen ja kasvattaminen saattoi todella rampauttaa naisen muut työmahdollisuudet. Eikä vain uraa: sillä noina aikoinahan maailmassa vallitsi hillitön resurssivinous. Länsimaiden ihmiset olivat suhteellisen hyväosaisia, mutta niin kutsutuissa kehitysmaissa oli täysin mahdollista, että nainen kuoli synnytykseen. Tai sen johonkin komplikaatioon."

Nyt lapset, teinit, katsovat opettajaansa kirkkain, epäilevin silmin. Se heistä rasittavin ja aktiivisin kysyy:

"Miten muka voi kuolla synnytykseen? Mikseivät ne menneet sairaalaan?"

Opettaja kohauttaa harteitaan.

"Ei kaikkialla vaan ollut luotettavaa terveydenhoitoa. Köyhyys saattoi olla hirmuista. Nyt täytyy muistaa, että maailmassahan raivosivat vielä tuolloin sodat, muutenkin globaaliin kurjuuteen ja väkivaltaan suhtauduttiin ihan eri lailla kuin nyt. Naisiin kohdistettiin paljon väkivaltaa, siis sekä sotaa käyvissä valtioissa että ihan vauraissakin maissa. Sitä ei osattu pitää kovin vakavana ongelmana. Jos naisen kimppuun käytiin, se oli monen mielestä naisen oma vika."

Teinien suu loksahtaa auki. Meidän arkemme on heille paha, typerä satu. He nauravat, eivätkä todella usko, että ihmiskunta olisi koskaan voinut olla niin järjetön kuin opettaja kertoo.


Ja vaikeahan sitä on tietysti uskoa näin vuonna kaksituhattayksitoistakin. Siispä, parempaa maailmaa odotellessa: Hyvää naistenpäivää kaikille!



Samasta aiheesta:

26. tammikuuta 2011

Pallit

Aina välillä joku kehuu, että jollain naisella "on munaa". Silloin minua vituttaa.

Tiedän, että noin sanovat ihmiset yleensä tarkoittavat hyvää: "munathan" tarkoittaa tällaisessa yhteydessä rohkeutta, reippautta, peräänantamattomuutta, reippautta, turhista kaavoista piittaamattomuutta ja muita mainioita asioita. Jos nainen tällaisia ominaisuuksia osoittaa, on tietysti hyvä huomata ja tunnustaa se.

Mutta munittelussa on se ongelma, että se oletusarvoisesti leimaa rohkeuden, reippauden jne. pelkästään miesten ominaisuudeksi. Munathan ovat enimmäkseen vain miehillä. Jos siis rohkeus, reippaus jne. ovat palleissa kiinni olevia ominaisuuksia, niin silloinhan ne samaiset rohkeus, reippaus jne. ovat myös enimmäkseen vain miehillä ilmeneviä ominaisuuksia. Tällaisessa ajattelumallissa törmätään vaikeuksiin, kun olisikin kehuttava jotain naista: Jotta nainen voisi osoittaa näitä hyviä ominaisuuksia, hänet täytyy siis ikään kuin kielen keinoin muuttaa mieheksi. Nainen itsenään, naisena, ei voi tehdä rohkeita asioita...

(Joskus kuulee ihanasti ja nokkelasti väännettyä versiota, että "naisillahan on munasarjaa!" Se on todella oivaltava heitto - mutta kun melkein kaikilla ihmisillä on joko munasarjat tai kivekset, niin eihän se enää sano yhtään mitään kenenkään harvinaislaatuisesta rohkeudesta.)


Minusta on parempi kehua ihmistä ihan yksinkertaisesti sanomalla, että "Kyllä tuo X todella rohkea ja reipas ihminen. X ei turhista valita, X uskaltaa puuttua asioihin". Ei mitään palleja vastaan - mutta ihan kaikkialle ne eivät kuitenkaan kuulu.



Samasta aiheesta:

30. syyskuuta 2010

Hauras

Minulla ei ole sitä fantasiaa, joka joillain naisilla (ja miehillä naisista) on: en ole koskaan tahtonut olla hauras. En pidä siitä, että minua neuvotaan, minut pelastetaan, että vahvat kädet ottavat taakan harteiltani. En pidä siitä, että takki autetaan ylleni tai että aidan yli kiivetessäni joku mies ojentaa minulle kätensä. En halua, että minusta, minun innoittamanani kirjoitetaan runoja tai tehdään keksintöjä. En ilahdu, jos joku tekee työni puolestani.

"Sä olet nainen, ei sun tartte mennä sinne pimeään metsään!" Minun juuri tarvitsee mennä sinne pimeään metsään.

"Minä hoidan tämän!" Et hoida, vaan minä hoidan sen.

Jos valita pitää, haluan olla se, joka päättää ja kestää, joka valvoo aamuun asti. Minä olen se, joka kirjoittaa ne runot, minä teen ne keksinnöt. Se on minulle helpoin, luonnollisin rooli. Sellainen minä olen. En rupea teeskentelemään kenenkään takia.


Olen ensisijaisesti feministi siksi, koska se on oikein. On väärin, että mitään ihmisryhmää riistetään niin kuin naisia. Mutta lievemmällä, henkilökohtaisemmalla tasolla - olen feministi, jotta minun ei tarvitsisi elää elämääni valheessa. Että minun ei tarvitsisi teeskennellä hitaampaa tai vaisumpaa kuin olen, että minun ei tarvitsisi feikata kiinnostusta, että minun ei tarvitsisi ottaa turpiini vain koska joku testohoro sattuu olemaan pahalla päällä.

Että voisin vain olla sitä, mitä oikeasti olen. Että saisin käyttää kaikkia hyviä kykyjäni niiden täydessä määrässä. Että voisin vääntää vitsiä koko huomattavalla vitsivoimallani, että voisin järkeillä kylmästi ja huutaa kuumasti, tehdä sen kaiken mihin persoonani pohjapiirros minut oikeuttaa. Ettei minun tarvitsisi pitää sieluani vakan alla vain sen takia, että sen ominaisuudet eivät satu sopimaan jonkun toisen ihmisen pikkusiistiin maailmankuvaan.


Siksi perinteiset sukupuoliroolit ovat niin onnettomia: niiden hysteerinen valvonta ei anna ihmiselle tilaa olla oma oikea itsensä. Elämä ahtaiden sopivaisuusroolien mukaan on kuin pitäisi pakottaa itsensä elämään horoskooppimerkkinsä mukaan: ihan hyvä, jos satut olemaan kauris ja muistutat kaurista. Todella paskaa, jos satut olemaan kauris ja muistutatkin vain omaa itseäsi.

12. huhtikuuta 2010

Tekopyhät

Yhteen aikaan aikakauslehdissä sätittiin usein suomalaisia siitä, että meillä on huono itsetunto. "Me ollaan vieläkin nöyrää metsäläiskansaa, ei uskalleta avata suuta! Aina mietitään, mitä muut meistä ajattelevat. Kyllä ulkomailla ihmiset on ihan toisenlaisia!"

Vitsihän on siis siinä, että nuo kirjoittajat siis nimenomaan haukkuivat niitä, joilla on "huono itsetunto".


Samalla lailla naisille toitotetaan usein, että meidän pitäisi rohkeammin käydä sortoa vastaan. Ei se olekaan väärä kehotus: maailma muuttuu vain muuttamalla. Kannustuskin on hyvästä, sillä perinteisesti huonommassa asemassa olevat ihmiset ilman muuta tarvitsevat rohkaisua ja validointia:

"Sun kannattaa nyt vaan rohkeasti vaatia parempaa palkkaa! Ei mitään saa, ellei pyydä!"

"No menet sinne niiden joukkoon vaan! Vähän aikaa ne kyräilee sua, mutta kun osoitat olevasi tosissasi, kyllä ne sua kuuntelee."

"Jätä se paska! Sehän juo liikaa. Sun pitää suojella itseäsi."

"Tottakai se on raskasta. Mutta olet vaan oma itsesi. Kyllä sulla on oikeus olla oma itsesi. Koirat haukkuu mutta karavaani kulkee."


Niin kannattaakin, niin ehkä kuuntelevatkin, niin pitääkin, niin kulkeekin.


Rohkaisukehotusten toinen puoli on kuitenkin toisinaan ilmenevä julmettu tekopyhyys. Kun viattomuudessasi sitten tartut härkää sarvista, rohkaiset mielesi ja vaadit esimerkiksi parempaa palkkaa tai et suostu perheesi palkattomaksi työjuhdaksi tai dumppaat huonon miehen - auta armias! Kannustushuudot kuolevatkin kuin tyhjiöön. Äkkiä saat koko lauman vihan osaksesi. Miehet mölisevät "kohtuuttomuuttasi", naiset kimittävät "narttuuttasi". Kaikki kalkattavat "itsekkyyttäsi". Olet "kylmä ja koppava akka", "luulet itsestäsi liikoja", "poljet muut jalkojesi alle". Olet huono tytär, äiti, työntekijä, ihminen ja varmaan vielä epäkelpo nisäkkääksikin.

Näin siis naisen elämässä on joskus tällainen pikku hankaluus: Saat tietysti puolustaa oikeuksiasi (ja jos et puolusta, kaikki sinulle tehty paska "on omaa syytäsi"). Kunhan vaan nurkumatta hoidat niskoillesi kasatut työt ja toteutat sinulta vaaditut roolit.



Samasta aiheesta:

2. tammikuuta 2010

Heikompi astia

Iltalehti 2.1.10: Tanja Karpela kommentoi Sellon surmia:
Väkivalta ei mikään maahanmuuttajien ongelma


Kansanedustaja viittaa tragedian syihin, joiden epäillään liittyvän tekijän ja yhden naisuhrin väliseen suhteeseen. Karpela toteaa parisuhdeväkivallan olevan tuttu ilmiö niin Suomessa kuin kaikkialla maailmassa.

- Lähes aina surmaaja on mustasukkainen mies. Surmat ovat äärimmäinen osoitus omistushalusta ja epätoivosta.

Karpela toivoo, että järkyttävät tapahtumat herättävät pohtimaan miesten pahoinvointia. Kyseessä on Karpelan mielestä alkaneen vuosikymmenen tärkein tasa-arvokysymys. Karpelan mielestä nainen on vapautunut sukupuoliroolien kahleista paremmin kuin mies.

- Miehet ovat tässä suhteessa vielä lähes sata vuotta naisia jäljessä, Karpela kirjoittaa.

- Miehisessä ihannekuvassa mies edelleen ottaa ja jättää, mies on elättäjä ja perheen pää. Kun näin ei tosielämässä käy, on miehen kunnia ja naisen henki vaarassa.




Hyvä, Tanja Karpela!

Mutta asian voisi sanoa vieläkin selkeämmin: hysteerisen itsekkäät miehet ovat naisten turma. Kaikki miehet eivät eivät ole tällaisia. Mutta ne väkivallakot jotka ovat, ovat maamme loiset. Sama se, minkä värisiä he ovat.


Antakaa kun kerron teille, mitä "miesten pahoinvointi" on. Se on miesten heikkoutta. Se on pelkurimaista takertumista täysin epärealistiseen kuvitelmaan, vimmattua halua pysyä turvallisen saippuakuplan sisällä. Siinä nätissä sadussa mies on perheen kaikkitietävä pää ja uljas leivänhankkija, vaimoke puuhastelee jotain pikkukivaa jossain ja näyttää sievältä. Sellaista maailmaa ei koskaan ole oikeasti ollut. Muijat ovat aina raataneet vähintään yhtä paljon kuin ukkonsakin. Mutta ihmismielen kyky itsepetokseen on suunnaton.

Nyt pitäisi kai sääliä ja olla ymmärtäväinen: Poikaparoilla on niin vaikeaa, miehen rooli on niin murroksessa! Miehet eivät enää tiedä, mitä heiltä halutaan. Mutta olen liian vihainen. Nämä tämänkertaiset horomurhat ovat polttaneet minusta sen viimeisenkin hyysäri-paapoja -ämmän. Olen kyllästynyt iniseviin pumpulipoikiin, pyhiin sonneihin saatana. Miehillä on vaikeaa vain siksi, että he eivät uskalla luopua hullusta sadustaan. Naiset maksavat sen leikin hinnan.


Toden totta aikuiseksi kasvaminen on raskasta. Se on tuskallista ja kurjaa. Se sattuu niin. Mutta mitä oikein kuvittelit, mies? Että sinun ei jostain syystä tarvitsisi lähteä sille tielle? Että se tie on sinulle liian kova ja raskas, että haluaisit mieluummin elää mukavassa maailmassasi, söpöjen pikku kunniakuvitelmiesi keskellä?

Voi kuule. Tikahdun kyyneliini.


Vittu! On tässä muillakin ollut vaikeaa. Naiset ovat siksi nyky-Suomessa näinkin vahvassa asemassa, että me ja meidän esiäitimme taistelivat tiensä edes tähän valta-asemaan. Ymmärrätkö? Me emme ole saaneet mitään ilmaiseksi. Jos nyt pystymmekin keskimäärin vähän paremmin kuin miehet yhdistämään elämämme eri puolet, järjen ja tunteen, työn ja kodin, se on yksinomaan oman rajun ja raa'an työmme ansiota. Me otimme selville ne keinot, joilla pääsisimme päämääriimme. Me ajattelimme ja tunsimme tiemme kauhun ja pelon läpi. (On hirvittävän pelottavaa murtautua ulos vanhasta ajatusmallistaan.) Me olemme uhmanneet henkistä ja fyysistä väkivaltaa tavoitellessamme sitä asemaa, joka meille kuuluu. Otsamme hiessä me olemme aina leipämme ansainneet.

Jos me pystyimme siihen, vielä nykyistä paljon hirveämmissä olosuhteissa, niin miksi nykymiehet eivät muka pysty?


Töihin siitä, laiskat luntut. Aika palaa hukkaan.




Samasta aiheesta: