Hardingin alkuperäinen, paljon kohua herättänyt juttu.
Harding kertoo Polanskin elokuva-alan ihmisiltä saamasta tuesta. (!)
And it turns out a whole lot of people were waiting to hear someone say just that, straight-up, unencumbered by a bunch of bullshit about the importance of his work, his artistic genius, his age, whether his victim looked 13 or not, the judicial misconduct that marred his case or, most gallingly, the “punishment” he’s already “suffered” by spending more than 30 years in “exile.” (If being wealthy, successful and almost completely free to roam Europe counts as exile, sign me up.) A whole lot of people really just wanted to hear someone in the media say, “He raped a child. He fled the country. He damn well should have been arrested, he should be extradited, and it really shouldn’t have taken three fucking decades to make that happen. The end.” But very few people in the media did.
Why is that? Why have so few journalists stated the obvious? Why have I only heard about three people in the film industry (Kevin Smith, Luc Besson and Greg Grunberg) saying, in essence, “He fucking drugged and raped a kid, and he’s not above the law,” while hundreds of celebrities are signing petitions demanding his release, wearing “Free Polanski” buttons and trying to spin his arrest as an attack on artistic freedom?
Minua kiinnostaa erityisesti viimeisen jutun viimeinen kappale: miksi Polanski saa niin paljon tukea? Hänen tapauksensa on kuitenkin täysin mustavalkoinen. Kyse ei ole esimerkiksi kahdesta kännissä säheltäneestä teinistä. Polanski teki valinnan, eikä siinä valinnassa ollut mitään harmaata, ei mitään epäselvää. Loogisesti
- Roman Polanski raiskasi lapsen.
- Henkilö, joka raiskaa lapsen, on lapsenraiskaaja.
- Siis Roman Polanski on lapsenraiskaaja.
Mikä oli todistettava. Miksi kukaan haluaisi tukea lapsenraiskaajaa?
Kutsun tätä Kekkos-ilmiöksi: laumanjohtajaa tai muulla tavoin ansioitunutta urosta suojellaan, vaikka tämä tekisi mitä. "Pomon" luonneviatkin nähdään vain joko pikkuvikoina tai värikkäinä persoonallisuuden osoituksina, jolloin ne vain kiillottavat ihailun kohteen kilpeä entisestään.
Kekkos-ilmiön huomaa myös arkisessa perhe-elämässä, erityisesti niissä perheissä, joissa isä hakkaa muita perheenjäseniä. Joskus vaimo ja lapsetkin tahtovat pitää yllä sellaista selittelykulttuuria, jossa hakkaajahorolla muka oli "oikeutus" tekoonsa. Klassisestihan piestyt lapset (äitinsä tai isänsä hakkaamat) kasvavat usein sellaisiksi aikuisiksi, jotka uskovat valta-aseman väärinkäytön olevan vain "kasvattavaa". Hakanneen vanhemman, pomon, sankarin, täytyy olla täydellinen. Sitä kuvaa ei koskaan saa särkeä.
Ajattelin ensin, että ilmiön taustalla on ehkä alkukantainen halu elää lauman johtajan kautta. Kaikki voima ja kunnia, koko lauman tarmo kanavoidaan häneen. Näinhän kohdellaan esimerkiksi urheilusankareita juuri ennen kisoja. Ajatuksena lienee se, että TähtiMies tekee ainutlaatuisilla kyvyillään koko muulle laumalle niin suuren palveluksen, että hänen paapomisensa on ihan oikeutettua. Siis TähtiMies on muun lauman suojeleva esitaistelija, champion. Häneen eivät päde samat lait kuin muihin. Kotioloissa tämä voisi kääntyä äidin ja lasten haluksi pitää kiinni perheen miehestä, ettei tämä vain lähtisi omille teilleen ja veisi pois työpanostaan.
Mutta toisaalta, eihän mies ole koskaan, missään yhteiskunnassa ollut perheen ainoa ruuanhankkija tai suojelija! Naiset ovat aina tehneet vähintään yhtä paljon ja yhtä välttämätöntä työtä kuin miehet. Kyllä vain: lasten tekeminen (=raskaana oleminen, synnyttäminen, lapsen hoito seuraavat 15 vuotta) on ihan aikuisten oikeaa työtä. Kodinhoito, perheen ruokkiminen, kasvien kerääminen, villan kehrääminen – se kaikki on rankkaa työtä. Ei mikään yhteisö toimi vain tähtösten varassa.
Miksi siis näitä miehiä yhä hyysätään? Miksi on rakennettava henkilökultti? Kyllähän jonkun saavutuksia voi ihailla, vaikkei ihailisi tämän luonnetta. Useat historian suuret poliitikot, tutkijat ja taiteilijat ovat joka tapauksessa olleet ihmisinä tosi paskiaisia.
