Synti suuri surkia

Teeveestä tuli eilen Sin City. Vastenmielinen elokuva vastenmielisestä (mutta nätistä) sarjakuvasta.

Sin City pohjautuu Frank Millerin samannimisiin film noir -sarjakuviin. Elokuva on kuvakulmia myöten täysin uskollinen jäljennös näistä. Joka sana, joka liike on samanlainen kuin alkuteoksessa.

Piirtäjänä Miller on valon ja varjon mestari. Hän on ihmeellisen taitava. Pelkillä mustavalkosilueteilla hän luo suurkaupungin sateen, naisen ääriviivat, esteettisen(!) ampuma-asetaistelun. Miller onkin kuuluisa guru. Hän on nörd- eikun sarjakuvapiireissä Alan Mooren jälkeen ihailluin sarjakuvantekijä. Ei se ole pelkkää tyhjää yliarvostusta. Itse pidän erityisesti Millerin teoksesta Martha Washington Goes to War.

Sin City kuitenkin iljettää minua. Sen – sekä leffan että sarjakuvien - maailma on eräänlaista 30-luvun kyberpunkia, film noiria. Maailma on paha ja hysteerisen korruptoitunut. Kaikki pettävät, hyvyyttä ei ole. Väkivalta on kovin valuutta ja ainoa valuutta. Naisen ainoa sallittu työ on olla prosti, mutta siitä työstään häntä rangaistaan halveksunnalla ja kuolemalla. Naisille ei ole tarjolla seksiä. Seksi ei ole naisia varten, he ovat vain sen välittäjiä. Sin Cityssä on tiivistettynä patriarkaatin, huoravallan, pahin kuva. Mustavalkoinen, onneton, turha maailma, kaaoksen ja yön valtojen yhteiskunta. Sievä ja tyhjä.

Sin Cityn joka tarinassa naiset ovat täydellisen avuttomia. He epäonnistuvat kaikessa, mitä yrittävät tehdä. He koettavat heittää kapuloita rattaisiin, panna kampoihin lukuisille uhkaajilleen. He epäonnistuvat joka kerran. Prostituoidut ovat kyllä sen verran vahvoilla, että ovat järjestäytyneet ammattikunnaksi ja hallitsevat omaa aluettaan tarinoitten tapahtumakaupungissa. Mutta tämäkin naisten kaupunki on olemassa vain asemiesten, mafian ja korruptoituneen poliisin, luvalla. Naisille ei ole mitään omaa. Kun heidän suunnitelmansa menevät hirveällä tavalla pieleen, miessankari Dwight ottaa komennon. Hänen rohkeutensa ja neuvokkuutensa pelastaa heidät kaikki.

Sin City iski minuun siksi niin pahasti, että oikeassa elämässä juuri tuo avuttomuuden tarina on naisille pahinta myrkkyä. Ainakin itse olen kärsinyt siitä enemmän kuin mistään muusta naisten sorrosta. Olosuhteet voivat maailmassa olla miten hirveät tahansa, mutta jos voin luottaa omiin kykyihini, omaan nokkeluuteeni, voin selvitä. Mutta jos tarina on kirjoitettu siten, että jo lähtökohtaisesti olen avuton nukke pahojen voimien puristuksessa, mitä toivoa minulla on?

Tietenkään Sin Cityn ei ole tarkoituskaan olla mikään tosielämän dokumentti. Se on satua, söpöä ihquhömppää miehille, tajunnatäytettä karkkikuorella. (Naisille on tarjolla vastaavaa soopaa niin sanottujen romanttisten komedioiden muodossa, näitä "Oi, olen aina kaaso ja siksi elämäni on tyhjää, kunpa vain törmäisin siihen oikeaan" -humppia.) Mutta se on musta peili joka kuvastaa maailmaamme.

Minua häiritsee sekä se, että tätä fantasiaa markkinoidaan miehille, että se, että he usein haluavat ostaa sen. (En tykkää myöskään romanttisista "komedioista". Ne eivät yleensä ole romanttisia eivätkä hauskoja.)

Macbeth ja muita naisia

Q-teatterissa menee nyt Macbeth. Sen nimiroolissa on Elina Knihtilä. On vapauttavaa nähdä nainen sellaisessa pääroolissa!

Macbeth ei tietenkään sinänsä kelpaa esikuvaksi kenellekään. Hänhän on paha, onneton ihminen. Hän uhraa tyhmän vallanhimonsa tähden valtakunnan rauhan ja kaiken jo saavuttamansa. Mutta tässä onkin kapinallisuuden ydin: noita yleisinhimillisiä tunteita ei nainen yleensä saa ilmaista. Nainen saa näytelmissä esittää vain naista. Eikä vain oikeaa naista, vaan näytelmien naista, passiivista, tunteikasta itkuiitaa, naisen kuvaa.

Nykyinen taide on aika martoa juuri siksi, että se ei tee muuta kuin toistaa vanhoja puhkikuluneita roolimalleja. Väitän että ainoa keino uudistaa nuupahtamisvaarassa olevat taidemuodot (kaunokirjallisuus, elokuva, rock-musiikki) on kääntää perinteiset sukupuoliroolit toisinpäin. Naisille pitää antaa aktiivisen sankaruuden tai roistouden elämyksiä. Miesten taas pitää saada olla muutakin kuin tylsiä, kylmiä, tyhjiä Marlboro-miehiä.

Onnistuneimmat taideteokset ovat ihmisten ohjelmointia. Tarkoitan tässä ohjelmointia hyvässä mielessä, en missään aivopesuaikeessa: Taide on opetustyökalu. Jos taideteos on todella hyvä, sen kautta sen kokija saa uusia toimintamalleja elämäänsä varten. Lapsethan oppivat saduista, mutta niin oppivat aikuisetkin.

Tehkää sellaisia näytelmiä/kirjoja/elokuvia/tietokonepelejä, joissa olette kääntäneet vanhat mallit. Tehkää teos, jossa tyttö pelastaa avuttoman prinssin. Jossa aviomies tukee uutterasti ja uhrautuvasti nerokkaan vaimonsa luomisen tuskaa. Jossa sankarillinen isä joutuu juonittelemaan, huoraamaan ja mielistelemään vallanpitäjiä voidakseen pitää lapsensa hengissä ja leivässä.

Miespuolinen Carmen, lady Macbeth ja Vihervaaran Anna.
Naispuolinen Beethoven, Einstein ja Mannerheim.

Vain näin saatte teoksiinne voimaa. Tämän ajan henki on vanhojen roolien rikkominen.