Raskas masennus on hirveää. En vähättele sitä. Sitä ei millään päivänvalolampuilla karisteta. Kun vastassa on musta seinä, sen ohi pääsemiseen on parasta hankkia ammattiapua.
Sen sijaan monille naisille tyypilliseen lievään, ponnettomaksi tekevään alakuloisuuteen voi itse vaikuttaa. Lievän masennuksen syy on usein kohtuuttomissa odotuksissa: Sinun on tehtävä noin ja päinvastoin tehtävä myös näin. Et kelpaa kuitenkaan, koska pelin sääntöihin kuuluu, että nainen häviää aina. Naisen rooli on sellainen, ettei kukaan ihminen voi siitä odotusten mukaisesti suoriutua. Vain hullu ei masentuisi näissä oloissa.
Naisilla on yleenä sellainen kielto päällä, ettemme saa määritellä ongelmiamme tarkasti. Pahan olon tulee pysyä epämääräisenä, uhan suunnattomana mutta tuntemattomana. Kun ei ole mitään yksiselitteistä, tarkkaan rajattua ongelmaa, masennukselle ei tunnu olevan mitään oikeaa syytä. Toimintaan käyminen on vaikeaa, kun ei tiedä, mikä kohta tarkalleen on rikki.
Luin sellaisesta eläinkokeesta, jossa rotille annettiin sattumanvaraisesti lieviä sähköiskuja. Verrokkiryhmää palkittiin tehtävien suorittamisesta herkkupaloilla, mutta nämä rotat saivat aivan sattumanvaraisesti säkäreitä kuonoonsa. Yritä, yritä: aina menee pieleen! Ennakoimattomuus on hyvin raskasta. On vaikea elää, kun tietty teko on milloin hyveen huipentuma, milloin hävettävää laiskuutta. Kokeen satunnaissähköllä käsitellyistä rotista tuli neuroottisia ja masentuneita. Ne eivät viitsineet edes yrittää, makasivat vain apaattisina paikoillaan.
Ihmisillä yksi pikaratkaisu murhaavaan apatiaan on
tehdä jotain. Ei sen väliä, mitä. Ota yksi kortti, mikä tahansa. Kunhan teet jotain suhteellisen järkevää ja tuotteliasta, etkä mitään itsetuhoista. Vertaan lievää (
ja huomioi, että sanoin: lievää) masennusta sotkuiseen huoneeseen. Ensi näkemältä kaikki on kuin pommin jäljiltä. Kuka jaksaa edes ajatella siivoamista? Mutta kun ottaa yhden alueen kerrallaan käsittelyyn, työskentelee väsymyksen läpi, voi vähä vähältä siivota koko huoneen. Aktiivisuus auttaa. Päätösten tekeminen ja päätöksessä pysyminen auttaa.
Minua auttaa se, kun kirjoitan blogimerkinnän. Olen feministi, ja raivoan usein siitä, ettei maailma ole oikeudenmukainen. Aikaisemminkin yhteiskunnalliset kysymykset olivat olleet ajatusteni keskeisintä sisältöä. Mutta ne olivat myös piirteetöntä massaa, suurta raivoa ja ahdistusta. Kun aloitin tämän blogin, päätin tehdä niin, että kirjoitan kustakin feministisestä ongelmasta yksi kerrallaan. Otan aiheen pihteihin, kirkkaan valon alle. Tarkastelen sitä, analysoin sitä. Mietin, mikä siinä tarkkaan ottaen mättää. Mikä on se pahin ongelma? Olen kuin
Hercule Poirot (joskus myös
Holmes), joka miettii tarkoin epäiltyjen sanoja. Jossain kohtaa tarinassa on ristiriita. Ristiriidassa näkyy totuus.
Kun ottaa terveen röyhkeästi oikeuden ajatella, määritellä ja päättää, voittaa.
* * *
(Mitäkö muuta produktiivista teen? Mähän tuunaan paraikaa Barbie-nukkea. Mutta tästä lisää myöhemmin.)
