Hohtavan puhdasta naarmuttamatta

Itse asiassa pidän siivoamisesta. Minusta on mukava leikkiä entropiankukistajaa ja tuoda näennäistä järjestystä maailmaan. Usein intensiivisen stressikauden jälkeen tahdon nimenomaan viettää siivouspäivän: putsaan paskaisiksi päästämäni paikat ja lajittelen sukkalaatikkoni sisältöä tyynin ja tyytyväisin ilmein. Samoin joulusiivoan mielelläni, jos joudan ja viitsin. Minusta on mukavaa huomioida niin ajan kulku ja vuodenaikojen vaihtuminen.

Sellainen siivous on reviirinhallintaa. Kotinihan on oman psyykeni jatke (ehkä voisin sanoa kohdunlaajentuma! Tiedättehän, niin kuin munanjatke), se heijastelee minun mielentilaani. Minkä kissapedot tekevät kuseksimalla, minä teen mäntysuovalla. Tomutan matot ja kotini on taas minun valtakuntani (sikäli kun on minun siivousvuoroni).

Mutta huolellinen tai tunnollinen en ole. Olen siis samaa mieltä Rosa Meriläisen kanssa: Turhia töitä ei ole mikään pakko tehdä.

HS 3.12.09: Rosa Meriläinen: Siivoaminen on pinnallista

Siivoushullut ovat vain siitä outo ihmislaji, että heidän neuroottisuutensa on sosiaalisesti hyväksyttyä sorttia. Jos minä jumppaan kymmenen kertaa viikossa, addiktiolleni irvaillaan, mutta jos joku tekee kotitöitä kymmenen tuntia viikossa, sitä pidetään ihan normaalina.

Siivoushullut myös luulevat, että heillä on oikeus asettaa muille siivousnormit. Miksi aina pariskunnasta se kontrollifriikimpi saisi määritellä perheen siivousstandardin?

Jos ei kestä lainkaan sotkua ja pölyä, siivotkoon itse. Minusta on epäreilua nalkuttaa ja patistaa toista tekemään sellaisia siivoustöitä, joita toinen ei lainkaan pidä tarpeellisena. Ymmärrän toki, että yhteiselo on kompromissi. Elämänkumppanini toiveesta elän siivommin kuin ennen. Vastineeksi hän on joutunut oppimaan sotkunsietoa.

Pidän siivouksesta samalla lailla kuin pidän kaikesta muustakin: kunhan saan tehdä asiat omalla tavallani ja kunhan peli on reilu. Muiden kuin vajaavaltaisten jälkien yksipuolinen siivoaminen ei toki tule kyseeseen (paitsi maksusta).

Olen minäkin ollut napit vastakkain tarkkojen siivousihmisten kanssa. Olen siivoojana tuulispää, minun jäljiltäni asunto kiiltää. Mutta ennen siivousta kahlataan hyvä tovi krääsässä. Teen mieluummin kerralla suursiivouksen kuin siivoan usein ja vähän kerrallaan. Se on luonnekysymys. En ole sellainen ihminen, että panisin tavarat heti paikoilleen käytettyäni niitä. Jos selaan kirjaa kirjahyllystä, jätän sen aina vessaan tai pöydälle. Dumppaan aina likaiset vaatteet lattialle, pyykkikorin lähelle.

Naisen roolin tämä puoli onkin aina ollut minulle haasteellinen. Esimerkiksi peruskoulun käsityötunnit tökkivät juuri siksi, että niillä ikään kuin edellytettiin, että minun tyttönä piti "luonnostani" olla jotenkin huolellinen. Mikä vitsi! Kiroilin ja kiskoin lankoja.


Ystävieni joulukuulumisia kuunnellessani minulle tulee se tunne, että huolellisuuden ja turhan tunnollisuuden painolasti on yhä harteillamme. Naiset stressaavat tylsistä sukulaisista ja pöytäliinojen väristä. Niin kuin jollain sängyn alustan villakoirilla olisi jotain oikeaakin merkitystä.

Nipot voivat tietysti olla mitä sukupuolta vaan, mutta Meriläisen kuvaama pakkomielteinen siivous on minusta erityisesti naisille tyypillistä, tyhmää sijaistoimintaa. Pelokas nainen kaataa siihen loputtomaan mustaan aukkoon energiaansa, kun ei uskalla käyttää uutta vapauttaan. Nainen tahtoo raataa itsensä uupumukseen täysin turhilla minitöillä, jotta ei joutuisi oikeasti muuttamaan mitään elämässään. Pahimmat vielä sättivät muita naisia sotkuisuudesta.


Tässä siis joulun kunniaksi tervehenkinen muistutus:

Siivoaminen voi olla hyvää ja nautinnollista, mutta älä nyt helvetti liioittele. Siivoaminen ei ole mikään moraalinen hyve. Eikä tämä ole kenenkään tytön joulun toivelahja.

Sanasta miestä

Tietokoneiden ohjelmointikielissä on usein sellainen juttu, että tietty muuttuja voi saada vain tiettyjä arvoja. Jos esimerkiksi olio osaa käsitellä vain kokonaislukuja (esim. 1, 5, 3563), sen muuttujille ei saa antaa arvoksi esimerkiksi ("kurpitsaa").

Ihmistenkin kielissä on samantyyppisiä asioita. Ne kertovat paljon siitä, miten ajattelemme ja miten saamme ajatella. Mies-olio ei voi esimerkiksi koskaan saada arvoja {"nätti", "hysteerikko", "kälättäjä", "seksikäs", "nalkuttaja", "oikkupussi", "rasittava komentelija", "huora"}.

Tämä on hyvin kätevää. Näin miehen ei tarvitse vahtia omaa käytöstään: Jos vaikka "irrationaalisuutta" pidetään miehelle sopimattomana ominaisuutena, ilman tätä ennalta määrättyä arvoväliä mies joutuisi oikeasti ilmentämään rationaalisia ominaisuuksia. Mutta nyt hän voi huutaa naama punaisena tai istua vaikka vuoden itsepäisenä tuppisuuna tai ostaa city-maasturin, ja silti häntä kutsutaan "rationaaliseksi." Tai hän voi aina yrittää kastaa melaansa joka lammessa, eikä häntä silti saa sanoa "huoraksi".

Naisolio ei saa käsitellä esimerkiksi arvoja {"looginen", "rohkea" (paitsi esiintyessään vähissä vaatteissa iltapäivälehtien kannessa), "johtamiskykyinen", "reilu"}. Jos joku nainen olisi "rohkea" ja "reilu", hänestä sanottaisiin silti, että hän on "manipuloiva" "selkäänpuukottaja".


Se on kuin korttitemput! Tiedättehän, ne joissa taikuri pyytää sinua valitsemaan yhden kortin, minkä tahansa, hänelle näyttämättä, ja aina hän kuin ihmeen kaupalla tietää, minkä kortin valitsit. Tosiasiassa taikatemput tehdään usein niin, että valinnanvara on vain näennäinen.

Siis jos ajateltaisiin vaikka sellaista kieltämättä vähän laimeaa korttitemppua, jossa taikuri kerskuisi pystyvänsä arvaamaan valitsemasi kortin värin, se voisi mennä vaikka näin: Sinä luulet, että taikurin korttipakassa on normaali määrä mustia ja punaisia kortteja. Mutta todellisuudessa taikuri onkin sinun sitä tietämättäsi yhdistänyt kahden eri korttipakan musta kortit ja jättänyt hertat ja ruudut kokonaan pois! Näin luulet, että sinulla on valinnanvaraa, vaikka todellisuudessa sitä ei ole ollenkaan.

Minkä kortin valitsetkin, se on tietenkin aina musta.