Kaarina Hazardhan kirjoitti keskiviikkona kaunistelemattoman kolumnin äskettäin kuolleesta Tony Halmeesta. Kansa järkyttyi syvästi ja oksensi Hazardin ylle sellaisen viharyöpyn, että oksat pois. Esimerkiksi Facebookiin perustetussa ryhmässä ("Iltalehti boikottiin, jos Hazard ei saa kenkää") Hazardia sekä huoritellaan että kutsutaan lehmäksi. Häntä syytetään kuolleen pilkkaamisesta ja syrjittyjen polkemisesta.
Hulluinta koko hysteerisessä kohussa on se, että Hazardin kirjoitus Halmeesta oli nimenomaan myötäntuntoinen. Se oli sitä sekä Halmeelle että maamme vähäosaisille.
Kun Halme kuoli, hurskastelu saavutti ennennäkemättömät mitat. Eihän Halme ollut kenenkään mielestä ollut mikään pyhimys - eläessään. Heti hänen kuolemansa jälkeen asiat muuttuivat. Halmeesta alettiin puhua "katujen sankarina" ja suurten hyvien taistojen veteraanina. Ne monet, useasti uutisoidut huonotkin puolet - avoin rasistisuus, laittomien aseiden kanssa heiluminen - olivatkin vain osoitus "räväkkyydestä". Äkkiä tällä hienolla miehellä, vähäosaisten puolustajalla, oli tuhat ystävää.
Hazard ei kumartele kuvia, mutta ei myöskään sano mitään, mikä ei olisi totta. Ei Halme köyhien asemaa parantanut:
"Ei mutta sehän oli unohdetun kansan ääni! Paskat se mikään ääni ollut. Itse asiassa Halme teki kansanedustajana hallaa äänestäjilleen: kun tuommoinen niskamakkara siellä orpona istui, kaikki voivat osoittaa häntä ja sanoa että kattokaa, on täällä niillä toisillakin edustus, ei vain meillä keskipullealla väestöllä, vaikka se oli silkka valhe. Halme oli etninen maskotti; merkki, ei mies."
Halme ehkä nousi aikoinaan eduskuntaan Itä-Helsingin messiaana. Mutta eihän pelkkä eduskuntaan pääsy riitä. Niin kauan kun Halme oli eduskunnassa, näennäisesti "panemassa asioita kuntoon", syrjäytyneitten asioille ei oikeasti tarvinnut tehdä mitään. Olihan jo muka tehty, katsokaa vaikka tätä miestä tässä, maskottiamme!
Entä ne Halmeen monet kohellukset, ajattelemattomat one-linerit, huumeuutisoinnit? Ei Hazard Halmetta lyö. Hän hyökkää nimenomaan vampyyri-iltapäivälehdistön kimppuun. Hän tietää kyllä, mistä suuri yleisö - me - halusi lukea: toisten kärsimyksestä ja onnettomuudesta.
"Ei Halme meitä silloin kiinnostanut, kun hän kärvisteli raitistumisen veret seisauttavassa tylsyydessä. Ei häntä kaivettu esiin esimerkiksi siitä, miten elämän pahastikin köykkimä voi kammeta itsensä toisten ihmisten raittiiseen yhteyteen. Kun Halme näytettiin punnitsemassa mandariineja lähikaupassa, ei kuvalla ollut tarkoitus esittää sitä, miten mainio mies hänestä onkaan lutviutunut, vaan alleviivata katastrofia, joksi tämän mullin ja elukan elämä onkaan päässyt menemään."
Se, että ihminen elää tai pyrkii elämään normaalia aikuisen arkea, on tuhat kertaa siistimpää ja rohkeampaa kuin aseiden ja pirin kanssa sekoilu. Tämä on se, mitä Hazard sanoi.
Tony Halme oli paskoista oloista kohonnut mies, joka sai tilaisuuden kääntää kurssinsa. Hän ei pystynyt siihen. Tony Halme olisi voinut olla esikuva, mutta sen sijaan hän pahimmillaan vaaransi ihmishenkiä.
Ei tämän sanominen ole ilkeilyä tai pilkkaa. Se on rehellisyyttä. Ei totuuden kaunistelussa ole mitään järkeä.
Hazard ei pilkkaa kuollutta. Hän kirjoittaa tuhlatusta elämästä, joka olisi voinut olla niin paljon muutakin; miehestä, joka mokaili ja mokaili pahasti. Ja teurassonnista, jota käytettiin viihdemateriaalina, ja jonka kuolemasta revitään nyt ne viimeisetkin provikat lehden omistajien taskuun.
Hazardin kolumnista noussut viha ei siis kerro mistään muusta kuin sisälukutaidon puutteesta.
Samasta aiheesta:
- Kansan Uutiset 14.1.10: Jami Järvinen: Seuraavaksi Kaarina Hazard haukkuu sotiemme veteraanit
- Jami Järvinen: Näin Suomi keskustelee
- Uuden Suomen blogit: Petri Sarvamaa: Halme, Hazard ja demokratia
- Lehti: Mieskolumnistit todistivat rinnakkaistodellisuuksien olemassaolon
[EDIT 14.1.10: Lisäsin linkkejä. -MM.]
