Näytetään tekstit, joissa on tunniste parisuhde. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste parisuhde. Näytä kaikki tekstit

26. elokuuta 2011

Vihollisvallat

HS 26.8.2011: Tutkimus: Seksistinen nainen lankeaa pelimiehen ansaan

Kaltaiset vetävät toisiaan puoleensa, ja tämä pätee myös seksistisiin ihmisiin. Tuoreessa tutkimuksessa naiset, jotka tunsivat vetoa pelimiesten naista kiusoittelevaan flirttailustrategiaan, paljastuivat itsekin seksisteiksi.

(...)

Tulokset osoittivat, että aggressiivista strategiaa käyttävät miehet suhtautuivat naisiin seksistisesti ja olivat ensisijaisesti kiinnostuneet irtosuhteista.

Strategia kuitenkin puri pääasiassa naisiin, jotka etsivät yhden yön suhteita ja joilla itsellään oli negatiivisia asenteita muita naisia kohtaan.

Tutkijoiden mukaan suorasukainen ja seksistinen lähestymistapa on yksi keskinäisen samaistumisen muoto, jossa flirttailun osapuolet jakavat arvomaailmansa ja vahvistavat sitä.

"Naiset, jotka suhtautuvat negatiivisesti omaan sukupuoleensa, haluavat dominoivasti käyttäytyviä miehiä, koska se sopii heidän omaan seksistiseen ideologiaansa", kirjoittavat tutkijat Jeffrey Hall ja Melanie Canterbury.
(...)


Nuo tutkitut naiset voivat hyvin olla seksistejä - mutta minä kyllä sanoisin, että he ovat seksistejä ihan yhtä lailla miesten suhteen. Kuten pelimiehetkin.

Ylipäänsä konservatiivisissa sukupuolinäkemyksissä tuntuu minusta vallitsevan voimakas "all men are bastards" -asenne. Naisiakin toki pidetään niissä eri tavoin heikkoina ja kelvottomina - mutta miehet eivät saa mitään armoa. Noissa ajattelumalleissa - pelimiesten puuhissa, the Ruleseissa - lähdetään siitä, että kaikki miehet ovat epäluotettavia ja itsekkäitä horoja, joilta ei vaan voi eikä saa odottaa hyvää (tai edes inhimillistä) käytöstä. Sukupuolet nähdään toistensa luontaisina vihollisina ja siksi kaiken kanssakäymisen miesten ja naisten välillä arvellaan onnistuvan vain pelaamisen ja huijaamisen kautta.

Se jos mikä on negatiivista suhtautumista miessukupuoleen! Se on myös seksismiä, ihan sitä itseään.



5. heinäkuuta 2011

Avioliiton esteiden tutkinta

Masinoija todistaa voimallisesti sukupuolineutraalin avioliiton puolesta, kannattaa lukea:

Eikö ketään edes hävetä: Avoin kirje sukupuolineutraalin avioliiton vastustajille

(...) Lapsi tarvitsee turvallisen kodin ja rakastavat vanhemmat, eivätkä homoparien lapset voi nykytiedon valossa sen huonommin tai paremmin kuin heteroparien. Jos olet eri mieltä, antaa tulla sellaisia riippumattomia tutkimustuloksia, joiden taustalla ei ole amerikkalainen kristillinen tutkimuslaitos tai katolinen perinteisiä perhearvoja kunnioittava järjestö (pliis lainatkaa George A. Rekersiä...) – tai tietenkään päin vastoin sukupuolivähemmistöjen etujärjestö. Vihje: tämä ei ole matematiikkaa, eikä yksi poikkeava tulos yhteiskunnallisessa tutkimuksessa kumoa koko ajatusta. Tulosten pitää olla johdonmukaisia ja toistuvia.

Sitäpaitsi, jatketaanpa tätä logiikkaa – olet siis myös sitä mieltä, että eronneilta yksinhuoltajilta, leskiltä ja vaikkapa niiltä, joiden puoliso on puolet vuodesta työmatkoilla, pitää ottaa lapsi pois? Eikö? Miksi ei? Eikö se lapsi tarvinnutkaan isää ja äitiä? (...)


Olen Masinoijan kanssa aivan samaa mieltä. Itsehän tosin suhtaudun ylipäänsä kaikkeen avioliittoon vähän nihkeästi - siis myös miehen ja naisen väliseen avioliittoon - koska sen historiallinen painolasti on aika musertava. Minusta on kuitenkin selvää, että se nykymalli, jossa naimisiin haluavalle homoparille annetaan ainoaksi mahdollisuudeksi kökkö ja riisuttu avioliitto-light, on perusteeton ja typerä.

Turha tässä asiassa on junnata ja jannata: ei ole mitään järkevää syytä siihen, että homopareille ei voitaisi antaa samaa mahdollisuutta naimisiinmenoon kuin heteropareillekin. Mieluiten saman tien.

Eiköhän se olisi loppujen lopuksi vanhoillisempienkin kristillisdemokraattien mieleen, että myös homoparit lopulta purjehtisivat ihan kunniallisesti avioliiton satamaan, eivätkä vain elelisi susipareina...



Samasta aiheesta:

13. lokakuuta 2010

Unelmahäät

Samalla kun pyörittelin silmiäni ja kiristelin hampaitani eilisen YLEn Homoillalle, rupesin ajattelemaan avioliittoa ylipäänsäkin.

Ei minulla ole mitään heterohäitä vastaan. Jos toisensa tahtova heteropariskunta menee naimisiin, mikäpä siinä - tietysti sillä edellytyksellä, että he ovat miettineet asian läpi ja ihan oikeasti uskovat, että naimisiinmeno on heidän kohdallaan se oikea ratkaisu.

Heteroavioliiton historia on minusta suoraan sanoen raadollinen ja tympeä. Naimisiinmeno on aina ollut enemmän miehen ja suvun edun mukainen liiketoimi kuin minkään valtakunnan romanttinen satu. Vanhoina pahoina aikoina naisten oli pääsääntöisesti pakko mennä naimisiin, tai kohdata silmitöntä riistoa ja syrjintää. Talouskin oli usein siten painotettu, että naisten muut työmahdollisuudet oli torpedoitu. Ainoa "kunniallinen" tapa hankkia leipänsä oli mennä naimisiin ja ruveta kotityöläiseksi.

Nykymuodossaankin naisten harteille sälytetty häähulluilu on minusta vain naisten voimien haaskausta, ahtaisiin ulkonäkövaatimuksiin verrattavissa olevaa dissausta: Miksi se hääpäivä yhä on "naisen elämän tärkein päivä", mutta ei miehen? Miksi liitto rakkaan ihmisen kanssa yhä olisi se naisen - mutta ei miehen - elämän tähtihetki, suurin päämäärä? Suurempi kuin työ tai edes lapsen syntymä? Minä ymmärrän tietenkin rakkauden ja halun juhlistaa rakkautta, ymmärrän ja tunnen sitoutumisen ja valinnan. Mutta noin yleisesti ottaen "hääperinteet" tai "avioliittoinstituutio" eivät minusta ole mikään suojelemisen arvoinen asia.

Mutta onhan nykyajan hääparin toisaalta myös täysin mahdollista ottaa vanhat seremoniat ja tuunata ne uusiksi, omaan sydämeen ja omaan moraaliin sopiviksi, oikeasti hyviksi! Olen nähnyt niin tapahtuvan. Joten en ole heterohääkielteinen. Jos, heteroystäväni, rakastatte toisianne ja tahdotte seremonian sen näyttämiseen, menkää ihmeessä naimisiin! (Kunhan, huom, kunhan ainakin se heterohääparin nainen sitten pitää sen oman sukunimensä.) Tulen nyyhkimään häihinne, minusta onnelliset rakkaustarinat ovat ihania.

Kirkkovihkimisen suhteen olen sitten vähän kiikun-kaakun-linjoilla. Minusta itse avioliiton tulee olla maallinen sopimus. Jo maistraatissa vihityn avioparin voi toki kirkon edustaja siunata, jos pari näin tahtoo. Mutta muutoin minusta avioliiton tulee yhteiskunnan silmissä olla juridinen sopimus, ei sen enempää eikä vähempää. Turha siihen solmimiseen ainakaan on Jeesusta (tai muita jumaluuksia) sotkea.


Entä pitäisikö minusta homojen "päästä" naimisiin? No tietenkin pitäisi. Totta vitussa (ja munassa). Jos se minusta riippuisi, niin saman tien. Minusta avioliitossa ei kerta kaikkiaan ole mitään sellaista ulottuvuutta tai seikkaa, joka vaatisi rajaamaan sen eri sukupuolta olevien henkilöiden väliseksi asiaksi. En suoraan sanoen ymmärrä, miksi muka edelleen tarvitaan "rekisteröidyn parisuhteen" kaltainen sanahirviö, kun kuitenkin tarkoitetaan avioliittoa.

Homoavioliitot pitää sallia. On meidän kaikkien etu, että avioliittoinstituutiota oikeudenmukaistetaan ja tasapuolistetaan kaikin tavoin.

1. syyskuuta 2010

Omat nimet kirjoissa

HS 31.8.10: Saksalaistutkijat: Harvinaisia sukunimiä suojeltava määräyksillä

Maailman harvinaisia sukunimiä on varjeltava jopa lainsäädännöllä, vaatii kaksi tutkijaa. Saksalaiset tiedemiehet korostavat, että meidän olisi luovuttava tavasta antaa lapselle liki aina isän sukunimi.

"Harvinaiset sukunimet ovat häviämässä, koska liian moni kiinalainen on sukunimeltään Wang, liian moni englanninkielinen Smith ja saksalainen Müller", linjaavat Harald Jockusch ja Alexander Fuhrmann.

Kaksikko ilmoittaa keksineensä pulmaan ratkaisun: vauvan vanhemmat on määrättävä arvioimaan, kumman sukunimi on harvinaisempi ja annettava se nimi lapselle.

(...)


Tästä olen kyllä samaa mieltä. Tai siis - harvinaisten sukunimien suojeleminen nyt ei voisi minua vähempää kiinnostaa eikä tuo nimen harvinaisuuden arvailupakkokaan tunnu ihan välkyimmältä idealta. Ei, puhun siitä yleisestä tavasta, että lapsi saa isänsä sukunimen. Se on älytön käytäntö.

(Nyt, rakas lukijani, disclaimeri: Jos satut olemaan avioliitossa miehensä sukunimen ottanut nainen - en missään tapauksessa "vihaa" sinua tai pidä sinua "The Huonona Feministinä". Olen itse kyllä vahvasti sitä mieltä, että naisen on syytä pitää kiinni omasta nimestään. Ymmärrän kuitenkin, että nimet ja niiden vaihtaminen merkitsevät eri ihmisille eri asioita. Tarkoitukseni ei ole hyökätä kimppuusi.)

Minulle oma nimeni on niin olennainen osa identiteettiäni, etten voi kuvitella vaihtavani sitä. Samoin minusta olisi kummallista antaa lapselle isän nimi eikä äidin: äitihän nyt kuitenkin kaikilla mittapuilla tekee huomattavasti suuremman työn lapsen maailmaan saattamisessa. Hän myös tyypillisesti ottaa suuremman vastuun lapsen hoivasta ja kasvatuksesta. Miksi siis antaa lapselle isän nimi?


Olen kuullut patronyymeilylle sellaisen perustelun, että voi olla helpompaa, jos lapsella ja isällä on sama nimi. Silloin ei esimerkiksi tarhantätien kanssa tule ongelmia, sen kerran kun isukki eikä äiti tuleekin noutamaan pienokaista. Mutta tähänkin pulmaan on helppo ratkaisu: Jos mies ei tahdo ottaa vaimonsa nimeä tai vaimo ei tahdo miehensä ottavan omaa nimeään, eikä pari tahdo yhteistä uusionimeä - ottakoon mies kaksoisnimen. Siis mies pitää poikanimensä ja yhdistää siihen vaimonsa nimen:

Pekka Virtasesta tulee Pekka Virtanen-Järvinen.

28. toukokuuta 2010

Aito työpari

HS 28.5.10: Väitös: Työssäkäyvät puolisot tekevät yhtä pitkää työpäivää

Naiset ja miehet tekevät tuoreen väitöstutkimuksen mukaan suunnilleen yhtä paljon työtä, jos molemmat puolisot ovat ansiotyössä. Naiset tekevät enemmän kotitöitä, miehet taas pidempää päivää palkkatyössään.

Tiedot käyvät ilmi Hannu Pääkkösen sosiaalipolitiikan alaan kuuluvasta väitöskirjatutkimuksesta.

(...)


Ilmeisesti tässä tutkimuksessa on laskettu myös kotityö "oikeaksi työksi". Hienoa! Taannoisessa toisessa tutkimuksessahan lähdettiin vähän toisista arvotuksista.

Ihan vain muistuksena: Hyvät rouvat, kehotan teitä siellä kotisopessanne tasaamaan kotityön ja rahatyön määrät suunnilleen tasan molempien (kaikkien?) puolisoiden kesken. Vaikka kotityö onkin välttämätöntä ja (lastenhoito varsinkin) elämän keskiössä olevaa työtä, rahatyö on kuitenkin se, mistä ihan konreettisesti tippuu fyffeä tilillesi. Jos et tee tarpeeksi "virallista työtä", saatat jäädä tyhjän päälle.

Ukollasi on sekä sama velvollisuus että oikeus kuurata lattiaa ja vaihtaa kakkavaippaa kuin sinullakin.



Samasta aiheesta:

21. joulukuuta 2009

Hohtavan puhdasta naarmuttamatta

Itse asiassa pidän siivoamisesta. Minusta on mukava leikkiä entropiankukistajaa ja tuoda näennäistä järjestystä maailmaan. Usein intensiivisen stressikauden jälkeen tahdon nimenomaan viettää siivouspäivän: putsaan paskaisiksi päästämäni paikat ja lajittelen sukkalaatikkoni sisältöä tyynin ja tyytyväisin ilmein. Samoin joulusiivoan mielelläni, jos joudan ja viitsin. Minusta on mukavaa huomioida niin ajan kulku ja vuodenaikojen vaihtuminen.

Sellainen siivous on reviirinhallintaa. Kotinihan on oman psyykeni jatke (ehkä voisin sanoa kohdunlaajentuma! Tiedättehän, niin kuin munanjatke), se heijastelee minun mielentilaani. Minkä kissapedot tekevät kuseksimalla, minä teen mäntysuovalla. Tomutan matot ja kotini on taas minun valtakuntani (sikäli kun on minun siivousvuoroni).

Mutta huolellinen tai tunnollinen en ole. Olen siis samaa mieltä Rosa Meriläisen kanssa: Turhia töitä ei ole mikään pakko tehdä.

HS 3.12.09: Rosa Meriläinen: Siivoaminen on pinnallista

Siivoushullut ovat vain siitä outo ihmislaji, että heidän neuroottisuutensa on sosiaalisesti hyväksyttyä sorttia. Jos minä jumppaan kymmenen kertaa viikossa, addiktiolleni irvaillaan, mutta jos joku tekee kotitöitä kymmenen tuntia viikossa, sitä pidetään ihan normaalina.

Siivoushullut myös luulevat, että heillä on oikeus asettaa muille siivousnormit. Miksi aina pariskunnasta se kontrollifriikimpi saisi määritellä perheen siivousstandardin?

Jos ei kestä lainkaan sotkua ja pölyä, siivotkoon itse. Minusta on epäreilua nalkuttaa ja patistaa toista tekemään sellaisia siivoustöitä, joita toinen ei lainkaan pidä tarpeellisena. Ymmärrän toki, että yhteiselo on kompromissi. Elämänkumppanini toiveesta elän siivommin kuin ennen. Vastineeksi hän on joutunut oppimaan sotkunsietoa.


Pidän siivouksesta samalla lailla kuin pidän kaikesta muustakin: kunhan saan tehdä asiat omalla tavallani ja kunhan peli on reilu. Muiden kuin vajaavaltaisten jälkien yksipuolinen siivoaminen ei toki tule kyseeseen (paitsi maksusta).

Olen minäkin ollut napit vastakkain tarkkojen siivousihmisten kanssa. Olen siivoojana tuulispää, minun jäljiltäni asunto kiiltää. Mutta ennen siivousta kahlataan hyvä tovi krääsässä. Teen mieluummin kerralla suursiivouksen kuin siivoan usein ja vähän kerrallaan. Se on luonnekysymys. En ole sellainen ihminen, että panisin tavarat heti paikoilleen käytettyäni niitä. Jos selaan kirjaa kirjahyllystä, jätän sen aina vessaan tai pöydälle. Dumppaan aina likaiset vaatteet lattialle, pyykkikorin lähelle.

Naisen roolin tämä puoli onkin aina ollut minulle haasteellinen. Esimerkiksi peruskoulun käsityötunnit tökkivät juuri siksi, että niillä ikään kuin edellytettiin, että minun tyttönä piti "luonnostani" olla jotenkin huolellinen. Mikä vitsi! Kiroilin ja kiskoin lankoja.


Ystävieni joulukuulumisia kuunnellessani minulle tulee se tunne, että huolellisuuden ja turhan tunnollisuuden painolasti on yhä harteillamme. Naiset stressaavat tylsistä sukulaisista ja pöytäliinojen väristä. Niin kuin jollain sängyn alustan villakoirilla olisi jotain oikeaakin merkitystä.

Nipot voivat tietysti olla mitä sukupuolta vaan, mutta Meriläisen kuvaama pakkomielteinen siivous on minusta erityisesti naisille tyypillistä, tyhmää sijaistoimintaa. Pelokas nainen kaataa siihen loputtomaan mustaan aukkoon energiaansa, kun ei uskalla käyttää uutta vapauttaan. Nainen tahtoo raataa itsensä uupumukseen täysin turhilla minitöillä, jotta ei joutuisi oikeasti muuttamaan mitään elämässään. Pahimmat vielä sättivät muita naisia sotkuisuudesta.


Tässä siis joulun kunniaksi tervehenkinen muistutus:

Siivoaminen voi olla hyvää ja nautinnollista, mutta älä nyt helvetti liioittele. Siivoaminen ei ole mikään moraalinen hyve. Eikä tämä ole kenenkään tytön joulun toivelahja.

30. lokakuuta 2009

Parisuhderaiskausten häpeä ja hämmennys

[Huom! Tämä ei ole oma kirjoitukseni. Eräs tuttavani pyysi minua julkaisemaan tämän. -MM]




Pyysin Myytinmurtajaa julkaisemaan tämän kirjoituksen, koska jos tekisin sen omassa blogissani, liian moni tietäisi, keistä on kyse, enkä jaksa sitä väittelyä, joka väistämättä seuraa melkein nimeltä mainitsemisesta. On inhimillinen tarve etsiä syitä, syyllisiä ja puolusteluja, mutta minulla ei ole voimia sellaiseen keskusteluun. Minulla ei ole voimia tai uskallusta edes nimetä kokemustani selvästi. Haluan silti kertoa siitä siinä toivossa, että asioista puhuminen todellisin esimerkein voi olla vain kaikkien eduksi.

Seurustelin ja elin avoliitossa yhteensä noin kolme vuotta miehen kanssa, josta tuli vähitellen väkivaltainen. En tiedä, kuinka usein uhrin kyvyttömyys lähteä väkivaltaisesta suhteesta johtuu juuri siitä mallista, joka minulle osui: väkivalta alkoi vähemmästä kuin suorasta lyömisestä – retuuttamisesta, maahan painamisesta, käsivarren vääntämisestä – ja eteni vasta vähän kerrassaan nyrkkeihin. Näin meihin molempiin ehti pesiytyä se asenne, ettei se ollut varsinaista väkivaltaa – ja että muutos oli aina niin vähäinen kerrallaan, ettei sitä oikeastaan ollutkaan - ja että hänhän oli hyvä ja kiltti ihminen, joten minun vain piti oppia olemaan yllyttämättä häntä - ja minun emotionaalisen turvallisuuteni särkyminen tapahtui niin hitaasti, ettei realistista järkytyksen hetkeä ehtinyt tulla ennen kuin jo ajatuskin siitä, että hän hylkäisi minut lopullisesti, oli pahempi kuin kuolema. (Ei, se ei ole liioittelua. Pitkäaikaisen perheväkivallan uhrin todellisuudentaju hämärtyy ja toisen hyväksynnän nälkä kasvaa suuremmaksi kuin mikään muu: oman minän rajat liukenevat ja toisen vihan - ja itsevihan - imee itseensä kuin sienen.)

Lopulta tunnustimme ongelman, ja hän suostui käymään ratkaisukeskeisessä lyhytterapiassa. Se viivytti lyömistä – jonkin aikaa.

Se lyöminen on tässä nyt kuitenkin vain taustaa.

Väkivalta oli aiheuttanut aiemmin vahvan seksuaalisen haluni huomattavan vähenemisen. Keskustelimme asiasta avoimesti: minä vakuutin uskovani sen korjaantuvan vähitellen, kun luottamuskin korjautuisi, ja hän vakuutti ymmärtävänsä. Päätös jatkaa yhdessä oli vapaa valinta, ei ollut lapsia tai muita ulkoisia pakottavia syitä.

Ymmärrystä ei kestänyt kovin kauan. Jälleen vähitellen (kun minun hänen mielestään olisi pitänyt jo olla kunnossa) hän alkoi vaatia seksiä todisteena rakkaudesta. Jos en antanut, se todisti paitsi etten rakastanut häntä, myös että halusin juuri siinä ja silloin tahallani olla hänelle ilkeä. Illat liukuivat enemmän ja enemmän noudattamaan samaa kaavaa. Nukkumaan mentyämme hän teki aloitteen ja oli hyväksyvinään mahdollisimman kiltin ja nöyrän kieltäytymiseni. Hetken kuluttua hän kuitenkin lähti mielenosoituksellisesti ”nukkumaan” toiseen huoneeseen. Jos en seurannut pian perästä ja kysellyt, mikä oli hätänä, hän palasi makuuhuoneeseen, kiskoi minut sängystä lattialle ja löi, koska en taaskaan välittänyt hänestä, kun en reagoinut hänen selvään kärsimykseensä.

Välttääkseni väkivallan aloin siis mennä perästä, vaikka tiesin siitä seuraavan vain tuntikausien ihmissuhdepuintia, jossa mikään ei edennyt minnekään, koska ei sen kummempaa puitavaa ollut. Hän halusi seksiä eikä hyväksynyt sitä, että minä en, vaikka oli vakuuttanut hyväksyvänsä – sekä sillä kerralla että ylipäänsä. Olin periaatteessa valmis sietämään moista heikosti naamioitua manipulointia saman aiheen ympärillä, koska tunsin syyllisyyttä kieltäytymisestäni. Ongelma oli siinä, ettei minulla ollut aikaa eikä energiaa käydä sellaisia draamoja, koska minun oli noustava aamulla töihin kahdeksaksi (hänen ei tarvinnut). Työni vaati heti aamusta täyttä tarmoa ja hyväntuulista esiintymistä, joten riittävä yöuni oli välttämättömyys.

Niinpä minä lopulta sanoin, että koska minun oli saatava nukkua, niin jos se nyt sitten oli ratkaisevaa, hän voisi minun puolestani tehdä mitä halusi. Siis käyttää ruumistani seksiin, jos voisin vain maata ja sitten heti saada nukkumarauhan. Minä en sitä halunnut, ja sen sanoin.

Mutta minä silti annoin hänelle luvan. Niin että ei kai se siis ollut raiskaus. Tai siis ne. Minähän suostuin, eikä hän edes uhannut lyödä, jotta suostuisin (hänhän löi vasta sitten, kun osoitin, etten välittänyt hänen tunteistaan). Minä myin ruumiini hyödykkeestä, unesta.

Vai mitä?

Ai että kunnon mies olisi tuossa tilanteessa hävennyt ja antanut olla? Niin minäkin uskon.

Mutta minähän se olin tehnyt hänen olonsa kurjaksi. Ja annoinhan minä luvan. Ja pahempaahan se lyöminen oli jo ollut, joten ei kai tuo nyt edes ollut mitään mainitsemisen arvoista.

…Vai mitä?

(Ja sitten on vielä sekin, että hän tiesi, että minulla oli hiukan normeista poikkeavia seksuaalisia toiveita – ei edes kovin outoja tai harvinaisia, mutta silti ei-vaniljaisia. Ja koska minä halusin kummallisia, poikkeavia asioita, minun seksuaalisuuteni oli joka tapauksessa alempiarvoista kuin hänen ja siten vähemmän merkittävää. Minun haluni ei ollut yhtä puhdasta eikä sitä – sanoi se sitten kyllä tai ei - siten tarvinnut kuunnella yhtä paljon.)

9. heinäkuuta 2009

Playmate of the month

Tajusin viipeellä, mikä minua eniten häiritsi Tony Dunderfeltin taannoisessa jutussa siitä, että naisten "pitäisi" parisuhteissa olla alistuvampia: Sehän on seksifantasia!

Seksifantasioissa ei tietenkään sinänsä ole mitään vikaa. Jos Dunderfelt (en tunne henkilöä, arvioin hänen antamiensa haastattelujen perusteella) kiihottuu siitä, että saa komennella jotain naista, mikäs siinä. Omat seksifantasiani ovat kaukana Dunderfedtin omista. Niin kauan, kun emme pakota ketään mihinkään, meillä molemmilla on oikeus mieltymyksiimme.

Dunderfeltin ongelma on kuitenkin siinä, että hän tahtoo tehdä kuvitteluleikistään vallitsevan maailmanjärjestyksen.


Vastaavia yritelmiä on useita: Hännikäisten ja Laasasten lisäksi esimerkiksi Laura Doylen The Surrendered Wife ja kuuluisimpana John Grayn Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta. Nämä ovat pitkälle vietyjä toiveita siitä, että maailma olisi sellainen kuin omissa kuvitelmissa.



Tarkoitan tässä seksifantasioilla niitä pienemmän intensiteetin leikkejä, joita monet pariskunnat leikkivät makuuhuoneen ulkopuolellakin. Aika yleinen on sellainen leikki, jossa toinen osapuoli on molempien mielestä heikko ja hauras, ja toinen sitten hänen ihanan karski käskyttäjänsä. Tai toinen on yhteisen fantasian mukaisesti hoivaava mami (sukupuolesta riippumatta) ja toinen häröilevä hössö.

Esimerkki: Eräällä tuttavapariskunnallani on hyvin perinteiset parisuhderoolit. Kun käydään ulkona, tuttavani mies pörhistelee suojelevasti, auttaa takin tuttavani ylle, maksaa ravintolassa molempien ateriat ja niin edelleen. Ideana on tietysti se, että tuttavani "tarvitsee suojelua", koska hän on "liian hauras ja hyvä" hoitamaan mitään rahvaanomaisia käytännön asioita.

Oikeasti pariskunnalla ei ole mitään harhakuvitelmia. Molemmat käyvät työssä, ansaitsevat itse omat rahansa ja panevat muussa elämässään tuulemaan. Tuttavani(*) on hyvin pätevä ja aikaansaapa ihminen omalla oikeudellaan. Mutta heistä on nautinnollista leikkiä näin ritaria ja linnanrouvaa.

Kun leikin säännöt ovat molempien tiedossa ja yhteisesti sovittuja, leikki on tyydyttävä. Kun peli on reilua ja tosiasiat tiedossa, voidaan turvallisesti leikkiä, että leikki onkin totta.


Homma myrkyttyy vain silloin, jos leikkiä ei myönnetä leikiksi. Jos yhteistä tai henkilökohtaista fantasiaa vielä ruvetaan levittämään kelmuksi koko oikean maailman päälle, mennään pahasti hakoteille:

"Naisena/miehenä olen luonnostani hauras, ylettömän emotionaalinen ja tarvitsen siippani tukea! En osaa tehdä mitään yksin. Mies/nainen on tyly ja vahva, hän osoittaa järkkymätöntä voimaansa komentelemalla/alistumalla/olematta ikinä puhumatta tunteistaan/lyömällä! Ja tämä pätee kaikkiin maailman ihmisiin!"

Yksilöiden välillä on eroja ja sukupuoltenkin välillä on, mutta kovin tarkka jin-jang -jakaminen kuuluu satumaailmaan.

Oikeasti naiset ovat karskeja ja herkkiä ja miehet ovat karskeja ja herkkiä. Me kaikki olemme verovelvollisia, rokotettuja, vastuullisia aikuisia. Vastuutamme muiden huomioonottamiseen ja itsekuriin meiltä ei ota pois kuin kuolema. Leikkikää siis niin kuin parhaaksi näette, mutta älkää teeskennelkö, että leikkinne kelpaisi joksikin oikeaksi yhteiskunnan malliksi.


Tai älkää ainakaan kirjoittako aiheesta uutta tylsää polemiikkikirjaa.


----
(*) Ylimääräisenä twistinä tässä tosin on se, että tuttavani on itsekin mies. Hän ja hänen miehensä ovat komea pari!

9. kesäkuuta 2009

Kodin hengetär

Tiedättehän, että miehiltä saa vaatia ihan yhtä paljon kuin naisiltakin? Eivät miehet ole mitään hauraita kasvihuoneorkideoita, jotka kylmä henkäys lakastaa. He eivät ole läpikuultavaa luuposliinia.

Minulle ja naispuoliselle tuttavalleni tuli taannoin keskustelua kotitöiden jakamisesta. Tuttava kertoi, että heidän kotonaan (hän on parisuhteessa miehen kanssa), hän tekee enimmän osan kotitöistä. Tämä siitäkin huolimatta, että tuttava tekee kahta työtä. Pariskunnalla ei ole lapsia.

Tuttava ei ole mikään sinisilmäinen neitsykäinen, ensimmäisessä suhteessaan. Hän on yli kolmikymppinen, muissa asioissa hyvin pätevä nainen. Kysyin, miksi ihmeessä mies ei tee osaansa kotitöistä – onko hän ehkä neliraajahalvaantunut?

"No se Ylermi [nimi muutettu] on sellainen, että ei se tee työtä, ellei se saa siitä rahaa." Ylermi ei siis olekaan mikään tyhmä poika. Kotitöistä ei jää mitään jälkeä. Niistä ei voi rakentaa itselleen vaskea kestävämpää monumenttia, eikä niistä saa taskuunsa pätäkkää.

"No Ylermillä oli niin vaikea lapsuus, sillä on hirveän huono suhde sen vanhempiin." Tuttavan käy miestään sääliksi, ja nyt hän ajattelee, että on hänen asiansa hyvittää Ylermille tämän lapsuuden kärsimykset. Mutta ellei hän satu olemaan Ylermin äiti tai isä, hänellä ei loogisesti voi olla minkäänlaista osuutta siihen, jos Ylermiä joskus vuosikymmenet sitten riistettiin. (Jos hän on Ylermin äiti, aika hemmetin sairasta menoa!)

"No Ylermi ei ehdi, sillä on niin paljon kaikkea muuta. Sillä on stressiä." Ylermi on tärkeämpi ihminen kuin tuttavani.

Mietin sen itse näin: jos eläisin samassa kämpässä kenen tahansa muun kanssa – vaikka ystävän, sisaruksen tai ihan vaan kämppiksen – edellyttäisin tietenkin, että he tekevät osansa yhteisistä töistä. Itsekin teen nurkumatta oikeudenmukaisen osani. Sehän on oikeus ja kohtuus. Ei kellään terveellä aikuisella ole oikeutta panna omia töitään muiden niskoille. Miksi sitten hetskuparisuhde olisi ainoa poikkeus tähän aikuisten työntekosääntöön?


Jos et vaadi mieheltäsi yhtäläistä työpanosta kuin itseltäsi, olet (tässä asiassa) seksisti. Pidät miestäsi itseäsi vähäisempänä ja kyvyttömämpänä, vähemmän aikuisena.

22. helmikuuta 2009

Rispektiä Cosmolle

Suomen Cosmopolitanin uusimmassa numerossa on hyvä artikkeli feminismistä. Hienoa työtä, arvon rouvat! En ole samaa mieltä kaikista Cosmon esiin nostamista asioista – esimerkiksi minusta nainen ei suinkaan tarvitse "vähintään kolmea eri meikkivoidetta kotiinsa". Mutta juuri tällaiset artikkelit alleviivaavat sitä hyvää valistustyötä, jota naistenlehdet tekevät. Tässä minun ja naistenlehtien lovestory.

Luen mielelläni naistenlehtiä. Aikaisemmin minulle tuli niitä kotiin tilattuna. Lehden ilmestymisviikon kohokohta oli usein se iltapäivä, kun luin lehden läpi. Naistenlehdet kuvaavat maailman värikkäänä, rationaalisena ja selkeänä. Kun naisten elämä ja kokemukset ovat yleensä väheksyttyjä ja marginaaliin asetettuja (meitähän on vain yli puolet maapallon väestöstä), pelkkien naisten asioihin keskittyvien lehtien olemassaolo on kapinaa. Kun naiseus cosmossa ja sen sisarissa vielä kuvataan pohjimmiltaan myönteisenä, värikkäänä, monipuolisena ja toimivana, niin ilohan siihen maailmaan on sukeltaa.

Naistenlehdissä samat artikkelit tietysti toistuvat (vähän niin kuin elämässäkin), joten nyt - öh - kypsemmällä iällä luen glossy-lehtiä satunnaisemmin. Usein näen jo kannen otsikkojen perusteella, että uusi numero on oleva puuduttavaa, tuhat kertaa jo näkemääni huttua. Kuitenkin jos kansikuvassa on minua kiinnostava henkilö (kuten Drew Barrymore tai Sarah Michelle Gellar), ostan nykyisinkin heti. Omia suosikkejani ovat olleet UK-Cosmopolitan, Glamour ja Marie Claire. Suomalainen Trendi oli minusta vuosi pari sitten hyvin mielenkiintoinen. Mutta nyttemmin siinä on vain tylsiä design-friikki-häkkyrä –suunnittelijoiden haastatteluja ja ihmisten ylistailattuja koteja esittelyissä. Nykyinen muoti on minusta myös varsin rumaa, joten en tahdo lukea "nerokkaista muodinluojista".

Naistenlehdillä on tärkeä funktio kansansivistäjinä. Ne iskevät perheisiin äidin, tavallisimman perheenpään, kautta. Naisten terveys- ja kuntoilulehdet toki pösilöivät ja liioittelevat usein, mutta massavalistukseen esimerkiksi liian suolankäytön tai stressin vaaroista ne ovat aivan omiaan. Hyvä, värikäs juttu kauniine kuvineen on tehokkaampi kuin mikään pamfletti. Terveyslehdet pystyvät mahdottomaan: ne saavat terveellisen elämän näyttämään seksikkäältä, haluttavalta ja värikäältä.

Ei kaikki naistenlehtien sisältö tietenkään ole jaloa valistusta. Syytteet älyvapaitten kauneusihanteitten ylläpitämisestä ja vahingollisten seksimyyttien toistamisesta ovat erittäin perusteltuja. Lisäksi lehdissä on myös häpeilemätöntä hömppää: horoskooppeja ja kiviterapioita, huulipunasävyjen hyvin, hyvin teknisiä arvosteluita. Hömppä kuitenkin tekee silloin tällöin hyvää kaikille sukupuolille.

Miehille on myynnissä aivan vastaavaa hömppäisää tajunnantäytettä ja lohtua. Hyvä niin, tietenkin. Mutta niitä pitääkin kutsua "asialehdiksi". Tekniikan maailmaa ei koskaan kutsutä hömppälehdeksi, vaikka se tietenkin on aivan vilpitön hömppälehti. Myöskään Mikrobittiä tai Hustleria ei kutsuta hömpäksi. Juku, miksiköhän?

Se, mikä vielä puuttuu, olisi hyvä naisten pornolehti. Luin yhteen aikaan Playgirliä, mutta se muuttui varsin nopeasti tylsäksi. Kuvien ukkelit olivat vähän liian sliipattuja minulle, ja miksi hitossa ne poseerasivat aina samoissa asennoissa? Myös naisille suunnattu värikäs tiedelehti olisi ihana. Nämänhän voisi yhdistää yhdeksi täydelliseksi seksiä, tiedettä ja meikkivinkkejä sisältäväksi lehdeksi! Niin tilaisin.


Mistä lehdistä te tykkäätte?

17. helmikuuta 2009

Miehen(kin) logiikkaa

Mitä olen elämässäni intiimisti riidellyt miesten kanssa, olen huomannut, etteivät he ole mitenkään erityisen loogisia. Eivät naisetkaan ole; ihmiset yleensä eivät ole erityisen johdonmukaisia (ainakaan tietoisesti). Miesten kuitenkin väitetään olevan loogista väkeä.

Ihmiset kuulevat sen minkä odottavatkin kuulevansa. Puheen sisältö on yhdentekevä. Kun mies riidassa rääkyy räkä poskella, hän kutsuu (hän itse ja kaikki muut kutsuvat) perustelujaan loogisiksi. Kun nainen riidassa rääkyy räkä poskella, hänestä sanotaan (hän itse ja kaikki muut sanovat) että hän on hysteerinen. Tässä jaossa ei ole mitään järkeä.

Vertaus: tyyppi haluaa jostain käsittämättömästä syystä uskoa juovansa kahvia vaikka oikeasti juokin appelsiinimehua. Hän perustelee: "Koska mä tykkään juoda kahvia, ja koska mä juon tätä nestettä kahvimukista, sen täytyy olla kahvia!"