Tätä taustaa vasten onkin mielenkiintoista se, millaista emo-läppää maamme ehkä vanhoillisinta miehisyyttä edustavat tahot ovat viime aikoina heittäneet ja kuinka tunteikkaasti he ovat reagoineet:
- HS 12.5.2011: Soini jättäytyi oppositioon dramaattisissa tunnelmissa
"(...)Jos itsensä pettää, kuka jää jäljelle? Ei kukaan. Tämä ponnin, elämänviisaus, vakaumus, siitä en luovu", Soini aloitti ääni värähdellen.(...)
- Aamulehti 11.5.2011: Jussi Halla-aho suuttui Aamulehden arkistokuvista
(...)Halla-aho ilmoitti tiistai-iltana Aamulehdelle, että lehden on turha kysyä hänen kommenttejaan mihinkään asiaan. Kansanedustaja on ilmeisesti hermostunut hänestä julkaistuihin arkistokuviin.(...)
Puhumattakaan tietysti kaikkien tunneorgioiden huipentumasta, Suomen lätkäkullasta ja sen juhlinnasta! Harvoin näkee julkisilla paikoilla ja medioissa niin paljon itkeviä ja toisiaan pussaavia miehiä.
26 kommenttia:
Tunteissa tai tunteiden ilmaisussa ei tietenkään sinänsä ole mitään pahaa, päinvastoin. Ei kylmä järkeily yksinään ole mikään autuaaksi tekevä asia. Terve ja vahva ihminen toimii sekä järjen että tunteen kautta.
Katselen mielelläni toisiaan pussaavia miehiä. Ylipäänsä tunteitaan ilmaisevat miehet - paitsi tietysti jotkut aggrohorot tms. - ovat mielestäni erittäin hyvä asia. Tarkoitus ei siis ole dissata.
Hyvä kysymys, että pitääkö miehille aina olla joku massiivinen tekosyy, että voivat ja saavat ilmaista tunteitaan hysteerisesti nauraen, itkien, halaillen ja kirkuen?
Kun olisi paljon luonnollisempaa, että tunteita ilmaistaan, kun siltä tuntuu. Sensuroimatta ja miettimättä, että minun kuuluu nyt nauraa, että hoh-hoh-hoh, kun sydämen pohjasta kumpuava hihhihhih kuulostaa liian neitimäiseltä.
Eli ihan turhaa on pitää yllä niitä ikiaikaisia lässytyksiä, että mies on järki ja nainen on tunne. Se on pelkkää teeskentelyä ja näyttelemistä kummallakin sukupuolella. Ihmisyyteen mahtuvat molemmat, eikä niitä voi erottaa täysin toisistaan.
Miten te oikein jaksatte elää, kun ihan kaikki on niin kamalan vaikeaa ja miehet niin ärsyttäviä?
Bongasin muuten tällaisen aamulehden kommenttipalstalta:
"Minna Kauppi sai nuhteet hulluteltuaan vuoden urheilija pokaalin kanssa, mutta ei kännissä örveltänyt kuten leijonat."
Että eikös ole aika jännää miten hokimiesten änkyräkänniperseily (mm. pokaalin päälle kaatuminen) kuitattiin vaan sanomalla "annetaan poikien nyt juhlia."
Itse en pidä tunteiden estotonta ilmaisemista mitenkään ykiselitteisen hyvänä asiana. Riemusta kirkuminen nyt tuskin haittaa muita kuin vieressä olijoiden kuuloelimiä mutta tunneskaalan toisen äärilaidan pidäkkeetön ilmaiseminen johtaa usein sanoihin ja/tai tekoihin joita saa katua jälkikäteen. Impulsiivisiltä ihmisiltä - oman kokemukseni mukaan - tuntuu usein puuttuvan estot tunnetilasta riippumatta.
Mitä taas wanhaan kliseeseen naisista tunteellisena ja miehistä analyyttisena sukupuolena tulee, siihen haluaa uskoa enää vain pahimmat sukupuolidogmeihin juuttuneet änkyrät.
Totta on tosin se, että tunteiden - etenkin surun ja ahdistuksen - näyttäminen on edelleen miehille vaikeaa, ellei ympäristö ole siihen sopiva (turvallinen). Usein tämä turvallinen ympäristö on nimenomaan miesten keskuudessa (vrt. "miesten vuoro"). Miksiköhän?
On selvää, etteivät naiset ole miehiä paljoakaan emotionaalisempia.
He vain näyttävät tunteensa helpommin.
Miehet ovat perinteisesti vain näyttäneet vihan ja ilon.
Ano: Miten te oikein jaksatte elää, kun ihan kaikki on niin kamalan vaikeaa ja miehet niin ärsyttäviä?
Meillä on semmoinen geenivamma, että meitä ärsyttää ja vähän tuhmasti kiukku-piukututtaa monet ihan turhanpäiväiset jutut. Me ei vaan olla sellaisia rationaalisia sankareita kuin sä.
Anonyymi: "Että eikös ole aika jännää miten hokimiesten änkyräkänniperseily (mm. pokaalin päälle kaatuminen) kuitattiin vaan sanomalla "annetaan poikien nyt juhlia.""
Ymmärräthän, "pojat on poikia"! ;-)
Jari Sarasvuo muuten sanoi juuri tuosta asiasta aika hyvin, että naisille "ei sallita persoonallisuutta". Niinhän se on - julkisessa elämässä (ja yksityisessäkin) on nimenomaan naisille jokin outo kasvojensäilytyspakko: nainen ei saa pelleillä eikä leikkiä. Nainen ei missään tapauksessa saa mokata.
Detritus: "Impulsiivisiltä ihmisiltä - oman kokemukseni mukaan - tuntuu usein puuttuvan estot tunnetilasta riippumatta."
Tietysti kohtuuttoman itsekäs ja vastuuton tunneilmaisu on paha asia. Aggrohuorathan tuossa jo mainitsinkin esimerkkinä.
"Totta on tosin se, että tunteiden - etenkin surun ja ahdistuksen - näyttäminen on edelleen miehille vaikeaa, ellei ympäristö ole siihen sopiva (turvallinen). Usein tämä turvallinen ympäristö on nimenomaan miesten keskuudessa (vrt. "miesten vuoro"). Miksiköhän?"
Kummallista tosiaan, varsinkin jos miehillä on sama salanegatiivisen kysymyksenasettelun paha tapa kuin sinulla, Detritus hyvä. ;-)
Vakavasti puhuen, oletko kysynyt tästä asiasta tarkemmin naispuolisilta ystäviltäsi? Luulenpa monen törmänneen tähän ilmiöön:
Hugo Schwyzer: "My wife is my best friend"/"My wife is my only friend": the Guy Code, and the inability to get naked without getting naked
A great many young women have had this experience: they’ve been dating a fellow for a while, things have started to get serious. A fight happens, or perhaps the dude has a setback of some sort or another. One night, he breaks down in front of her, surprising them both with his sudden vulnerability. He may say something like “This is the first time I’ve cried in years” or “I’ve never cried like this in front of someone before, not since I was a kid.”
Tomi: "On selvää, etteivät naiset ole miehiä paljoakaan emotionaalisempia.
He vain näyttävät tunteensa helpommin.
Miehet ovat perinteisesti vain näyttäneet vihan ja ilon."
Aivan. Tuli tuosta mieleeni, että naisille sallittu tunneilmaisu on muuten paljon rajoitetumpi kuin ihmiset yleensä tajuavat. Naisethan eivät suinkaan "saa ilmaista tunteitaan vapaasti": raivo, viha ja suuri pelko, hörönauru, voitonriemu - ne ovat kaikki tunteita, joita pidetään rumentavina ja naiselle sopimattomina.
Ta-Miit: Hyvä kysymys, että pitääkö miehille aina olla joku massiivinen tekosyy, että voivat ja saavat ilmaista tunteitaan hysteerisesti nauraen, itkien, halaillen ja kirkuen?
Kun olisi paljon luonnollisempaa, että tunteita ilmaistaan, kun siltä tuntuu. Sensuroimatta ja miettimättä, että minun kuuluu nyt nauraa, että hoh-hoh-hoh, kun sydämen pohjasta kumpuava hihhihhih kuulostaa liian neitimäiseltä.
Niinpä. Machorooli on surullinen ansa miehillekin.
Jottei kukaan erehtyisi sinun syyllistyneen olkiukkoiluun, olisin kiinnostunut näkemään enemmänkin lainauksia "salanegatiivisista" kysymyksistäni jotka ovat ihan "pahan tavan" asteella, Myyttis hyvä.
Mutta vakavasti puhuenhan kysymys oli puhtaan retorinen. Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin että edelleen kasvattajat takovat pikkupoikien kalloon että "mies ei itke" ja ihan viimeiseksi mies ottaa riskin tulla päällesyljetyksi itkemällä (=ruikuttamalla) naisen seurassa - poislukien (joissain tapauksissa) puolisot.
Muistetaan kuitenkin että ihmisten tavat tuoda julki tunteitaan vaihtelevat. Ihminen joka ei kilju riemusta tai itke pahaa mieltään ei välttämättä ole sen tunneköyhempi kuin impulsiivsempi lähimmäisensäkään.
"Totutun tavan mukaista on ajatella, että miehiin verrattuna naiset ovat kovin tunteikkaita: naiset ovat "irrationaalinen" ja "ylitunteellinen" sukupuoli. "
Niin miten naisen luonne liittyy näihin uutisiin?? Tietysti jos ihmettelet sitä että miehilläkin ON tunteita sitten ymmärrän tämän postauksen, muuten se menee ohi.. niin kuin yleensä. Muuten eksä oo jo postannu jotain tällasta viime kuussa, ja sitä ennen, ja sit viime vuonna, ja sitä ennen? Hei, yritäs nyt vähän, uus juttu uudet vihat, eiks jee? Katsos vihakin voi uudistua.
Niin ja sitten sitä media kritiikkiä, oletkos huomannu myyttis, että lehdet eivät tuo ilmi todellisia asiantiloja? No nyt kun seuraavaksi menet iltasanomiin niin osaat jo meidän aikuisten tavoin lukea kriittisesti. Noin. Kivat sulle.
Hei, etkös sä ole jo jauhanut tästä vuositolkulla? Ajattelin kysyä et koska päästäis eteenpäin asiassa?? Alkaa olla todella luutuneesti itseään toistavaa tekstiä, ei se mitään jos ei uutta keksi mutta älä nyt pyöritä näitä samoja postauksia koko ajan.
Anonyymi: "
Että eikös ole aika jännää miten hokimiesten änkyräkänniperseily (mm. pokaalin päälle kaatuminen) kuitattiin vaan sanomalla "annetaan poikien nyt juhlia."
Lähinnä kiekkoväki itse on kuitannut. Muutenhan tuota on julkisuudessa paheksuttu niin laajalti, että Jääkiekkoliiton puheenjohtaja Kummolakin joutui pahoittelemaan joukkueen käytöstä.
Naisten monet tunteenilmaukset kuitataan hysteerisyydeksi tai "onko kuukautiset tulossa"- kysymyksellä. Eli nainen voi kyllä vapaammin ilmaista tunteitaan, koska nainenhan nyt on vähän hormonien kourissa heittelehtivä ja hysteerisyyten taipuva, joka ei mahda itselleen mitään. Tai sitten nainen nalkuttaa, jos hän aiheestakin sanoo jotain kritiikkiä jollekin. :D
Jos nainen taas ilakoi liikaa, kuten Minna Kauppi, se on aivan liikaa, vaikka hän sentään onnekseen oli selvinpäin; mitä olisikaan tapahtunut, jos olisi heilunnut kaljapullon ja pokaalin kanssa!
Aivan kuten miehen julkinen itkeminen on liikaa, mutta nykyään miehen liikuttuminen sen sijaan on hyväksytty asia, joten kehitystä tapahtuu.
"
Puhumattakaan tietysti kaikkien tunneorgioiden huipentumasta, Suomen lätkäkullasta ja sen juhlinnasta! Harvoin näkee julkisilla paikoilla ja medioissa niin paljon itkeviä ja toisiaan pussaavia miehiä. "
Meinaako feministit vieläkin 2000- luvulla ettei miehillä ole tunteita? Ne vaan purkautuvat järkevästi: siis kun
voittaa---> fiilis, eikä kuten nainen------>häviäää----> itkupotkuraivarit ja kosto.
Miehen tunteet ovat rehellisiä, naisen petolliset. Kuten myyttis nytkin demonstroi.
Ano: "Meinaako feministit vieläkin 2000- luvulla ettei miehillä ole tunteita? Ne vaan purkautuvat järkevästi: siis kun
voittaa---> fiilis, (...)"
Voisivatkos sun tunteesi purkautua vähän järkevämmin, eikä olkiukkoiluna?
"eikä kuten nainen------>häviäää----> itkupotkuraivarit ja kosto."
Milloinkas se nainen sitten saa voittaa? ;-)
Ano: "Hei, etkös sä ole jo jauhanut tästä vuositolkulla? Ajattelin kysyä et koska päästäis eteenpäin asiassa?? Alkaa olla todella luutuneesti itseään toistavaa tekstiä, ei se mitään jos ei uutta keksi mutta älä nyt pyöritä näitä samoja postauksia koko ajan."
Kovasti kuitenkin näyttää luutuneet postaukset yhä kiinnostavan. ;-)
Detritus: "Jottei kukaan erehtyisi sinun syyllistyneen olkiukkoiluun, olisin kiinnostunut näkemään enemmänkin lainauksia "salanegatiivisista" kysymyksistäni jotka ovat ihan "pahan tavan" asteella, Myyttis hyvä."
Tämä kommenttisi ei ollut kysymys, mutta muuten juuri sitä tarkoittamaani tyyliä. Voi tietysti hyvin olla, että kyse on vain kirjoitustavastasi ja minun lukutavastani; että tosiaan kirjoitat hyvässä uskossa ja rehellisestä sydämestä. Silloin pahoitteluni epäluulostani.
Feministiblogeissa on vain usein sellainen mieskommentoijien tyyppi, joka kommentoi kyllä näennäisen asiallisesti ja rakentavasti (mistään huutavista anokeista ei siis ole kyse). Monasti heidän kommenttinsa ovat kuitenkin aina samalla aikamoista salavihkaista vihamielisyyttä ja lannistamista huokuvia. Kutsuin heitä joskus sitkeiksi sofisteiksi.
Eräs tapa tunnistaa sofistit on etsiä heidän usein viljelemiään "valmiiksi painotettuja" kysymyksiä tai väitelauseita.
"Mutta vakavasti puhuenhan kysymys oli puhtaan retorinen. Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin että edelleen kasvattajat takovat pikkupoikien kalloon että "mies ei itke" ja ihan viimeiseksi mies ottaa riskin tulla päällesyljetyksi itkemällä (=ruikuttamalla) naisen seurassa - poislukien (joissain tapauksissa) puolisot."
En minä tiedä mitään tuollaista. Perinteisesti varmaan perheen kasvattajista juuri äiti on se, joka hellii poikalastaan ja jonka sylissä tämä saa itkeä, isä sitten se ankarampi ja kylmempi. (Tietysti maailma muuttuu tässäkin asiassa ja nykyisät ovat valovuosia edellä jotain 50-luvun jääkaappi-isiä.)
Itselläni ja monella naispuolisella ystävälläni on kyllä kokemusta muidenkin kuin puolisomiesten avautumisesta: joku kaveri- tai ystävämies on saattanut aivan yllättäen alkaa kertoa meille jostain epävarmuuksistaan tai vaikeasta tilanteestaan. Se on tullut meille naisille yllättäen siksi, että yleensä näiden miesten kanssa on oltu ystäviä tai kavereita juuri sillä perinteisemmällä mies-nainen -kuviolla, jossa ollaan kyllä hyvissä väleissä, mutta ei juuri avauduta yksityisasioista. Sitten, esimerkiksi pitkällä automatkalla, kaverimies onkin saattanut yhtäkkiä alkaa kertoa jostain ongelmastaan tai traumastaan.
Tässä miesten yllättävässä puhumisessa ei siis sinänsä tietenkään ole mitään vikaa, mutta kontrasti normaaliin yhdessäoloon on aika suuri. Vrt. monien naisten normaali ystävyys, jossa yhdessä ollaan enimmäkseen nimenomaan avautumisen ja analysoimisen, keskustelemisen kautta.
Ehkä noilla miehillä ei vaan oikein ollut keitään muita, joille puhua.
"Muistetaan kuitenkin että ihmisten tavat tuoda julki tunteitaan vaihtelevat. Ihminen joka ei kilju riemusta tai itke pahaa mieltään ei välttämättä ole sen tunneköyhempi kuin impulsiivsempi lähimmäisensäkään."
Totta. Ei kukaan ole muuta väittänytkään.
Taisi moni lukea tämän tekstin ja kommentit omalla tavallaan. Ei kukaan ole väittänyt, etteikö miehillä ole tunteita tai etteikö niitä saisi ilmaista vaan miten edelleen tietyt normit estävät tätä ilmaisua riippuen ilmaisijan sukupuolesta. Esim. tuo Minna Kaupin voitto ja fiilis ja miten se tuomittiin.
Pienet pojat saavat kyllä nykyään itkeä ja olla heikkoja aikuisten puolesta, mutta koulussa alkaa tulla se ryhmäpaine, jolloin tunteita pitää padota. Aikuisen miehen liikuttuminen on sen sijaan jo aivan sopivaa, joten kyllä edistystä on tapahtunut.
En tiedä missä maailmassa minä sitten elän, mutta kyllä ympärillä olevat miehet ilmaisevat tunteitaan ihan normaalisti enkä minä tai muutkaan naiset pidä miestä heti ruikuttajana. Miesvaltaisella työpaikalla moniin työjuttuihin liittyy hyvin paljon tunteet ja niiden ilmaisu sekä ihmisten välinen vuorovaikutus, vaikka tätä pidetään vain naisvaltaisten alojen juttuna - vaikka on itsestäänselvää, että tunteet vaikuttavat työpaikan ilmapiiriin, neuvotteluihin jne.
En tiedä seuraanko median mouhoamisia liian vähän, mutta omien havaintojeni mukaan ns. yleinen mielipide ei millään lailla tuominnut Minna Kaupin tuuletuksia ja hulluttelua. (Eikä ollut mitään syytäkään.) Lähinnä sain sen kuvan, että joku poikkeuksellisen tiukkapipoinen tyyppi oli kiukutellut asiasta, mistä roskalehdet halusivat sitten tietysti metelöidä. Ja suuri yleisö katsoi -hölmistyneenä ja ärsyyntyneenäkin- että mitä pahaa tuossa muka oli.
Leijonien julkihumalaisuuteen suhtautuminen on nähdäkseni ollut vaihtelevampaa: moni ymmärtää, moni tuomitsee. Itse en erityisemmin pidä juhlimisen ja ryyppäämisen "itsestään selvästä" yhteenkuuluvuudesta. Toisaalta humalahakuinenkin juominen on laillista ja varsin yleisesti hyväksyttyä, ja sikäli tuntuu vähän kurjalta että urheilijoita moititaan samasta asiasta mikä tuoreilta ylioppilailta hyväksytään paljon helpommin.
Tietysti tässä on vedottu urheilijoiden asemaan esikuvana. En kuitenkaan usko, että kiekkosetien hoipertelu herättäisi teineissä suurta matkimisen halua. Ja eivätkö sitten vanhempien kavereiden tai sisarusten kosteat juhlat luo nuorille mallia siitä miten juhlitaan?
Se lienee kuitenkin valitettavan selvää, että naisten maajoukkueen julkinen humalaisuus olisi tuomittu vielä paljon laajemmin ja jyrkemmin. Ei tarvitse kuin muistella kuinka viime vuonna kohistiin siitä, että Kanadan olympiakultaa voittanut joukkue meni pari tuntia pelin jälkeen jäälle juomaan kuohuvaa ja polttamaan sikareita. Jos miesten olisi huomattu menevän samalla tavoin juhlimaan kaukaloon, jossa olivat kultamitalin itselleen taistelleet, niin oliskohan kenellekään tullut mieleen epäillä että tämä olisi jotenkin epäkunnioittavaa käytöstä? Tässä yhteydessä ei muistaakseni edes raportoitu änkyräkännistä, eikä tapahtuma ollut sinänsä julkiseksi tarkoitettu. Yleisöhän oli jo poistunut, paikalla oli vain pahaksi onneksi viipynyt vielä kourallinen median edustajia.
Tämä kommenttisi ei ollut kysymys, mutta muuten juuri sitä tarkoittamaani tyyliä.
Kommenttini oli nimenomaan suora kysymys eikä retoriikkaa. Jos henkilöä syytetään jostain "salanegatiivisuudesta" niin yleisesti ottaen on asiallista perustella hänelle tällaista syytöstä.
Voi tietysti hyvin olla, että kyse on vain kirjoitustavastasi ja minun lukutavastani; että tosiaan kirjoitat hyvässä uskossa ja rehellisestä sydämestä.
Pyrin sananvalinnoissani huolellisuuteen ja kohteliaisuuteen. Sinä olet huomattavsti raaemman argumentaation ystävä. Voin kyllä tästedes kommentoida suoremminkin.
Perinteisesti varmaan perheen kasvattajista juuri äiti on se, joka hellii poikalastaan ja jonka sylissä tämä saa itkeä, isä sitten se ankarampi ja kylmempi.
Tuo madonnamyytti ei loppujen lopuksi ole yhtään sen kummempi sukupuoliklisee kuin "tunnenainen" tai "analyyttinen mies"
Itselläni ja monella naispuolisella ystävälläni on kyllä kokemusta muidenkin kuin puolisomiesten avautumisesta: joku kaveri- tai ystävämies on saattanut aivan yllättäen alkaa kertoa meille jostain epävarmuuksistaan tai vaikeasta tilanteestaan. Se on tullut meille naisille yllättäen siksi, että yleensä näiden miesten kanssa on oltu ystäviä tai kavereita juuri sillä perinteisemmällä mies-nainen -kuviolla, jossa ollaan kyllä hyvissä väleissä, mutta ei juuri avauduta yksityisasioista. Sitten, esimerkiksi pitkällä automatkalla, kaverimies onkin saattanut yhtäkkiä alkaa kertoa jostain ongelmastaan tai traumastaan.
Mainio esimerkki siitä miten väärässä ovat ne jotka väittävät että miehet eivät puhu tunteistaan.
Pieni sivukymys: Onko (nais)ystäväpiirilläsi todella tapana raportoida eteenpäin ilmeisen luottamuksellisia keskusteluja?
Ehkä noilla miehillä ei vaan oikein ollut keitään muita, joille puhua.
Aika itsetyytyväinen kommentti. Jos henkilö A avautuu (odottamattomasti) henkilölle B, niin eihän se tarkoita että henkilö B olisi ainoa jolle A voi puhua.
Detritus:
"Sinä olet huomattavsti raaemman argumentaation ystävä."
Ja se on minun ystäväni. ;-)
"Tuo madonnamyytti ei loppujen lopuksi ole yhtään sen kummempi sukupuoliklisee kuin "tunnenainen" tai "analyyttinen mies""
Mikä "madonnamyytti"? Kyllähän suurin osa kasvatusvastuusta yhä on äideillä. Vaikka isät ovat kunnioitettavasti ottaneet aktiivisempaa roolia viime vuosikymmeninä, niin eiköhän tunnekasvatustyö tyypillisesti ole äitien harteilla.
Huomaa, etten ottanut mitään kantaa miesten kykyyn myötäelää ja lohduttaa. Päinvastoin, olen usein kirjoituksissani perännyt lastenhoitotyön tasaisempaa jakamista. Se on isien ja lasten etu!
Detritus: "Pieni sivukymys: Onko (nais)ystäväpiirilläsi todella tapana raportoida eteenpäin ilmeisen luottamuksellisia keskusteluja?"
Jos sinä luottamuksella kerrot minulle raskaan kokemuksesi, ja minä sitten myöhemmin mainitsen jollekulle toiselle ihmiselle, että mulle kerran yksi tyyppi kertoi yhdestä raskaasta kokemuksestaan - sen kummemmin kokemusta tai kertojaa kuvaamatta - niin eihän se ole lähelläkään luottamuksen pettämistä. Tietenkään.
Lähetä kommentti