Valoa, ei väkivaltaa.
Koska 26 kuollutta ei ole yksityisasia.
22. marraskuuta 2009
17. marraskuuta 2009
Kahjustab tervist
HS 16.11.09: Ranskassa vaaditaan varoitustekstiä muokattuihin muotikuviin
Boyerin motiivina on osoittaa erityisesti lehtiä lukeville tytöille, että kuvat ovat silkkaa silmänlumetta.
Ensi alkuun Boyerin ajatus kuulostaa minusta hupaisalta. Mutta sitten alan miettiä: Miksi ei? Pahan asian normalisointihan on nimenomaan se, joka meidät kuristaa. Kun tarpeeksi monessa lehdessä esitellään naama peruslukemilla jotain anatomista mahdottomuutta, toden totta se alkaa tuntua ihan luonnolliselta asialta. Käsitellyt kuvat runnovat naisten itsetuntoa niin kuin plastiikkakirurgi elävää kudosta. Varoitustarra olisi lukijoille näppärä reality check.
Onhan niitä vaikeampiakin myyttejä murrettu. Olen kuullut kerrottavan, että vielä 60-luvulla tupakoitiin ihan kaikkialla: kodeissa, urheiluseuroissa, virastoissa. Siihen aikaan joku nykyisenkaltaista röökirajoitusta kaavaileva olisi varmaan kohdannut vain hysteeristä hihitystä: eihän nyt sentään voi vaatia ihmisiä olemaan tupakoimatta työpaikoillaan, voi hyvänen aika!
Samoin kun pari vuotta sitten baareihin tuli tupakointikielto, muutamat röökaavat ystäväni olivat hyvin nyreissään: "Saatpa nähdä, Myytinmurtaja! Puoli vuotta ja se laki kumotaan, kun baareja alkaa kaatua. Mä ainakin jään mieluummin kotiin kalsarikänneillemään." Tarpeetonta varmaan sanoakaan, että yksikään toverini ei toteuttanut uhkaustaan. Ja nyt ravintoloissa voi tupakoimatonkin istua kiroilematta.
Tottumus on toinen luonto, mutta se käy kummin päin tahansa.
Samasta aiheesta:
MM: Silmäkarkkialtistus
Oikeistokansanedustaja Valérie Boyerin lakiehdotus on ollut Ranskassa yksi syksyn kohutuimmista, vaikka sitä tukee vasta 60 kansanedustajaa.
Boyer julkaisi syyskuun lopulla lakiehdotuksen, jonka mukaan kaikkiin muokattuihin kuviin pitäisi liittää "varoitusteksti". Se kuuluisi seuraavasti: "Kuvassa näkyvän henkilön ulkonäköä on muutettu kuvankäsittelyllä."
"Lakiehdotus tähtää sekä kansanterveyteen että kuluttajansuojeluun", Boyer sanoi Ranskan parlamentissa antamassaan haastattelussa torstaina.
Boyerin motiivina on osoittaa erityisesti lehtiä lukeville tytöille, että kuvat ovat silkkaa silmänlumetta.
Ensi alkuun Boyerin ajatus kuulostaa minusta hupaisalta. Mutta sitten alan miettiä: Miksi ei? Pahan asian normalisointihan on nimenomaan se, joka meidät kuristaa. Kun tarpeeksi monessa lehdessä esitellään naama peruslukemilla jotain anatomista mahdottomuutta, toden totta se alkaa tuntua ihan luonnolliselta asialta. Käsitellyt kuvat runnovat naisten itsetuntoa niin kuin plastiikkakirurgi elävää kudosta. Varoitustarra olisi lukijoille näppärä reality check.
Onhan niitä vaikeampiakin myyttejä murrettu. Olen kuullut kerrottavan, että vielä 60-luvulla tupakoitiin ihan kaikkialla: kodeissa, urheiluseuroissa, virastoissa. Siihen aikaan joku nykyisenkaltaista röökirajoitusta kaavaileva olisi varmaan kohdannut vain hysteeristä hihitystä: eihän nyt sentään voi vaatia ihmisiä olemaan tupakoimatta työpaikoillaan, voi hyvänen aika!
Samoin kun pari vuotta sitten baareihin tuli tupakointikielto, muutamat röökaavat ystäväni olivat hyvin nyreissään: "Saatpa nähdä, Myytinmurtaja! Puoli vuotta ja se laki kumotaan, kun baareja alkaa kaatua. Mä ainakin jään mieluummin kotiin kalsarikänneillemään." Tarpeetonta varmaan sanoakaan, että yksikään toverini ei toteuttanut uhkaustaan. Ja nyt ravintoloissa voi tupakoimatonkin istua kiroilematta.
Tottumus on toinen luonto, mutta se käy kummin päin tahansa.
Samasta aiheesta:
MM: Silmäkarkkialtistus
8. marraskuuta 2009
Vittuilun paluu
Minulle on joskus sanottu, että olen vittumainen ämmä. Olenko?
Analysoidaanpa:
Ämmä on sama kuin äijä, mutta nainen. "Äijä" on nykypuhekielessä arvostava ilmaus. Se tarkoittaa suunnilleen aikuista, voimansa hallitsevaa ja itsensä tuntevaa miestä. "Ämmä" tarkoittaa siis samaa (mutta naista). Joten kyllä, toivon olevani ämmä ja käyväni vuosi vuodelta aina vaan ämmemmäksi.
Vittumainen tarkoittaa sellaista asiaa, joka on niin kuin vittu, vitun kaltainen. Ilman muuta olen ja pyrin olemaan vittumainen.
Vittuhan, kuten kaikki tiedämme, on tiukka, pehmeä ja ihana.
Analysoidaanpa:
Ämmä on sama kuin äijä, mutta nainen. "Äijä" on nykypuhekielessä arvostava ilmaus. Se tarkoittaa suunnilleen aikuista, voimansa hallitsevaa ja itsensä tuntevaa miestä. "Ämmä" tarkoittaa siis samaa (mutta naista). Joten kyllä, toivon olevani ämmä ja käyväni vuosi vuodelta aina vaan ämmemmäksi.
Vittumainen tarkoittaa sellaista asiaa, joka on niin kuin vittu, vitun kaltainen. Ilman muuta olen ja pyrin olemaan vittumainen.
Vittuhan, kuten kaikki tiedämme, on tiukka, pehmeä ja ihana.
3. marraskuuta 2009
We Don't Talk about Fight Club
Olin taannoin juhlissa ja tuli kotiinlähdön aika. Juttelin siinä yhden miespuolisen ja yhden naispuolisen ystäväni kanssa siitä, millä keinoin menisimme kukin koteihimme. Se mies sanoi sille naiselle, että kun tämä kerran asui siinä-ja-siinä kaupunginosassa, hänenhän kannattaisi pikemminkin ottaa bussilinja X eikä sitä kaavailemaansa bussilinja Y:tä.
"Koska, sähän pääset sillä paljon nopeammin!"
Mutta ei se ole niin helppoa. Juhlapaikalta bussilinja X:n pysäkille kuljetaan nimittäin pimeän metsänpätkän läpi. Miespuolisen ystävämme mieleenkään ei tullut, että naispuolinen ystävämme ei voisi juosta bussille suorinta reittiä. Se ei kerta kaikkiaan ollut juolahtanut hänen päähänsä.
*
Itse kuntoilen mielelläni. Kotini lähellä on viheralue, jolla kävelen mielelläni päivisin. Se on lenkkeilymaastoa, omalla tavallaan kaunista aluetta. Tykkään kävellä ja ajatella siellä.
En koskaan elämäni ikänä tule näkemään sitä aluetta yöllä. Se on puskaista ja syrjäistä aluetta, melko kaukana asutuksesta. Se on kolmen kilometrin päässä kotoani, mutta yhtä hyvin se voisi olla Kuussa.
*
Eräs tuttavamieheni (eri tyyppi kuin edellä mainittu) kertoi minulle kerran, että häntä oli eräänä yönä, eräässä raskaassa ihmissuhdetilanteessaan, alkanut ahdistaa niin paljon, ettei hän enää kerta kaikkiaan voinut olla asunnossaan.
"Mulla oli se tunne, että mä halkean, jos jään siihen kämppään", hän sanoi. "Mun oli pakko päästä ulos."
"No mitä sitten teit?" kysyin minä.
"No mä lähin juoksulenkille! Vedin oikeen kunnon hikilenkin ja kyllä se auttokin. Hiki nimittäin tehoo vitutukseen!"
Hän lähti juoksulenkille. Öiselle teollisuusalueelle. Aamuyöstä.
*
Kerran monta vuotta sitten olin rakastunut. Minä ja silloinen rakastettuni olimme kesäisessä Helsingissä erään ihanan päivän ajan. Me emme tehneet muuta kuin kuljimme päämäärättä katuja ees ja taas, puhuimme, nauroimme ja olimme rakastuneita. Se oli ihanaa!
Sitten tuli ilta ja alkoi pimetä. Jatkoimme yhä kävelyä, ei siinä mitään. Kello oli ehkä yksitoista illalla. Olimme tulleet Katajanokalta päin, Unioninkatua Varsapuistoon. Mieheni selitti jotain asiaa innostuneena – ja yhtään epäröimättä, yhtään ympärilleen vilkuilematta hän kääntyi kohti KAISANIEMEN PUISTOA! Hänen mielestään voisimme kulkea yöllä siinä puistossa, onhan se kesällä kaunis.
Hänen mieleensäkään ei tullut pelätä.
*
Luin monta vuotta sitten jostain viihdelehdestä tai keskustelupalstalta erään nuorukaisen tilityksen. Häntä ärsytti. Hän, kaksivitonen jätkä, oli jäänyt miettimään Fight Club –elokuvaa. Elokuvassahan niillä miehillä on keskinäinen hakkauskerho, jonne he voivat vetäytyä tappelemaan keskenään. Kaksvitonen leikitteli ajatuksella, että sellainen taistelukerho pitäisi perustaa oikeasti:
"Koska miehet vaan on sellaisia, että ne tarvitsee kamppailua ollakseen miehiä! Maailma on nykyisin liian turvallinen! Ei mitään vaaraa missään!"
*
Kyllä minä tiedän tosiasiat. Tunnen tilastot. Kotiseutuni ei suinkaan ole mikään 70-luvun Bronx. Ei esimerkiksi ole niin, että joutuisin jatkuvasti kauppareissuillani torjumaan narkkareiden puukkohyökkäyksiä tai että aina yöllä kotiutuessani juokseman henkeni edestä. Ei todellakaan. Ajatuskin on vitsi.
Todellisuudessahan myös miehet ovat vaarassa kaduilla, nuorukaiset varsinkin.
Tiedän myös, että ulkona kulkiessani kimppuuni hyökkäämisen todennäköisyys on pieni. Niitä kuuluisia puskaraiskaajia ei pörrää joka kadunkulmassa. Oikeasti naisella suurin riski kuolla väkivaltainen kuolema on parisuhteessa, oman miehensä nyrkeissä. Jos lähtisin lenkille yöllä, kuka siellä öisellä polulla nyt värjöttelisi minua vaanimassa? Aika vannoutunut raiskari täytyisi olla, jos olisi yön yön perästä valmis venttailemaan mustassa metsässä pururadan varressa, siltä varalta että joku yksinäinen nainen sattuisi lenkkeilemään ohi. No, toisaalta minä olen järkevä ihminen enkä koskaan ota turhia riskejä.
Silti joka kerran, kun väistän mölisevää miesporukkaa, joka kerran kun jonotan taksia vaikka haluaisin kävellä kotiin, joka kerran kun kuljen valaistua, vilkkaasti liikennöityä katua sen nopean oikokujan sijaan, joka kerran kun olen lähdössä ulos iltakymmenen jälkeen, ajattelen noita elämäni pelottomia fightclub-miehiä.
Ja Jumalan vittu kuinka minä olen katkera.
"Koska, sähän pääset sillä paljon nopeammin!"
Mutta ei se ole niin helppoa. Juhlapaikalta bussilinja X:n pysäkille kuljetaan nimittäin pimeän metsänpätkän läpi. Miespuolisen ystävämme mieleenkään ei tullut, että naispuolinen ystävämme ei voisi juosta bussille suorinta reittiä. Se ei kerta kaikkiaan ollut juolahtanut hänen päähänsä.
Itse kuntoilen mielelläni. Kotini lähellä on viheralue, jolla kävelen mielelläni päivisin. Se on lenkkeilymaastoa, omalla tavallaan kaunista aluetta. Tykkään kävellä ja ajatella siellä.
En koskaan elämäni ikänä tule näkemään sitä aluetta yöllä. Se on puskaista ja syrjäistä aluetta, melko kaukana asutuksesta. Se on kolmen kilometrin päässä kotoani, mutta yhtä hyvin se voisi olla Kuussa.
Eräs tuttavamieheni (eri tyyppi kuin edellä mainittu) kertoi minulle kerran, että häntä oli eräänä yönä, eräässä raskaassa ihmissuhdetilanteessaan, alkanut ahdistaa niin paljon, ettei hän enää kerta kaikkiaan voinut olla asunnossaan.
"Mulla oli se tunne, että mä halkean, jos jään siihen kämppään", hän sanoi. "Mun oli pakko päästä ulos."
"No mitä sitten teit?" kysyin minä.
"No mä lähin juoksulenkille! Vedin oikeen kunnon hikilenkin ja kyllä se auttokin. Hiki nimittäin tehoo vitutukseen!"
Hän lähti juoksulenkille. Öiselle teollisuusalueelle. Aamuyöstä.
Kerran monta vuotta sitten olin rakastunut. Minä ja silloinen rakastettuni olimme kesäisessä Helsingissä erään ihanan päivän ajan. Me emme tehneet muuta kuin kuljimme päämäärättä katuja ees ja taas, puhuimme, nauroimme ja olimme rakastuneita. Se oli ihanaa!
Sitten tuli ilta ja alkoi pimetä. Jatkoimme yhä kävelyä, ei siinä mitään. Kello oli ehkä yksitoista illalla. Olimme tulleet Katajanokalta päin, Unioninkatua Varsapuistoon. Mieheni selitti jotain asiaa innostuneena – ja yhtään epäröimättä, yhtään ympärilleen vilkuilematta hän kääntyi kohti KAISANIEMEN PUISTOA! Hänen mielestään voisimme kulkea yöllä siinä puistossa, onhan se kesällä kaunis.
Hänen mieleensäkään ei tullut pelätä.
Luin monta vuotta sitten jostain viihdelehdestä tai keskustelupalstalta erään nuorukaisen tilityksen. Häntä ärsytti. Hän, kaksivitonen jätkä, oli jäänyt miettimään Fight Club –elokuvaa. Elokuvassahan niillä miehillä on keskinäinen hakkauskerho, jonne he voivat vetäytyä tappelemaan keskenään. Kaksvitonen leikitteli ajatuksella, että sellainen taistelukerho pitäisi perustaa oikeasti:
"Koska miehet vaan on sellaisia, että ne tarvitsee kamppailua ollakseen miehiä! Maailma on nykyisin liian turvallinen! Ei mitään vaaraa missään!"
Kyllä minä tiedän tosiasiat. Tunnen tilastot. Kotiseutuni ei suinkaan ole mikään 70-luvun Bronx. Ei esimerkiksi ole niin, että joutuisin jatkuvasti kauppareissuillani torjumaan narkkareiden puukkohyökkäyksiä tai että aina yöllä kotiutuessani juokseman henkeni edestä. Ei todellakaan. Ajatuskin on vitsi.
Todellisuudessahan myös miehet ovat vaarassa kaduilla, nuorukaiset varsinkin.
Tiedän myös, että ulkona kulkiessani kimppuuni hyökkäämisen todennäköisyys on pieni. Niitä kuuluisia puskaraiskaajia ei pörrää joka kadunkulmassa. Oikeasti naisella suurin riski kuolla väkivaltainen kuolema on parisuhteessa, oman miehensä nyrkeissä. Jos lähtisin lenkille yöllä, kuka siellä öisellä polulla nyt värjöttelisi minua vaanimassa? Aika vannoutunut raiskari täytyisi olla, jos olisi yön yön perästä valmis venttailemaan mustassa metsässä pururadan varressa, siltä varalta että joku yksinäinen nainen sattuisi lenkkeilemään ohi. No, toisaalta minä olen järkevä ihminen enkä koskaan ota turhia riskejä.
Silti joka kerran, kun väistän mölisevää miesporukkaa, joka kerran kun jonotan taksia vaikka haluaisin kävellä kotiin, joka kerran kun kuljen valaistua, vilkkaasti liikennöityä katua sen nopean oikokujan sijaan, joka kerran kun olen lähdössä ulos iltakymmenen jälkeen, ajattelen noita elämäni pelottomia fightclub-miehiä.
Ja Jumalan vittu kuinka minä olen katkera.
30. lokakuuta 2009
Parisuhderaiskausten häpeä ja hämmennys
[Huom! Tämä ei ole oma kirjoitukseni. Eräs tuttavani pyysi minua julkaisemaan tämän. -MM]
Pyysin Myytinmurtajaa julkaisemaan tämän kirjoituksen, koska jos tekisin sen omassa blogissani, liian moni tietäisi, keistä on kyse, enkä jaksa sitä väittelyä, joka väistämättä seuraa melkein nimeltä mainitsemisesta. On inhimillinen tarve etsiä syitä, syyllisiä ja puolusteluja, mutta minulla ei ole voimia sellaiseen keskusteluun. Minulla ei ole voimia tai uskallusta edes nimetä kokemustani selvästi. Haluan silti kertoa siitä siinä toivossa, että asioista puhuminen todellisin esimerkein voi olla vain kaikkien eduksi.
Seurustelin ja elin avoliitossa yhteensä noin kolme vuotta miehen kanssa, josta tuli vähitellen väkivaltainen. En tiedä, kuinka usein uhrin kyvyttömyys lähteä väkivaltaisesta suhteesta johtuu juuri siitä mallista, joka minulle osui: väkivalta alkoi vähemmästä kuin suorasta lyömisestä – retuuttamisesta, maahan painamisesta, käsivarren vääntämisestä – ja eteni vasta vähän kerrassaan nyrkkeihin. Näin meihin molempiin ehti pesiytyä se asenne, ettei se ollut varsinaista väkivaltaa – ja että muutos oli aina niin vähäinen kerrallaan, ettei sitä oikeastaan ollutkaan - ja että hänhän oli hyvä ja kiltti ihminen, joten minun vain piti oppia olemaan yllyttämättä häntä - ja minun emotionaalisen turvallisuuteni särkyminen tapahtui niin hitaasti, ettei realistista järkytyksen hetkeä ehtinyt tulla ennen kuin jo ajatuskin siitä, että hän hylkäisi minut lopullisesti, oli pahempi kuin kuolema. (Ei, se ei ole liioittelua. Pitkäaikaisen perheväkivallan uhrin todellisuudentaju hämärtyy ja toisen hyväksynnän nälkä kasvaa suuremmaksi kuin mikään muu: oman minän rajat liukenevat ja toisen vihan - ja itsevihan - imee itseensä kuin sienen.)
Lopulta tunnustimme ongelman, ja hän suostui käymään ratkaisukeskeisessä lyhytterapiassa. Se viivytti lyömistä – jonkin aikaa.
Se lyöminen on tässä nyt kuitenkin vain taustaa.
Väkivalta oli aiheuttanut aiemmin vahvan seksuaalisen haluni huomattavan vähenemisen. Keskustelimme asiasta avoimesti: minä vakuutin uskovani sen korjaantuvan vähitellen, kun luottamuskin korjautuisi, ja hän vakuutti ymmärtävänsä. Päätös jatkaa yhdessä oli vapaa valinta, ei ollut lapsia tai muita ulkoisia pakottavia syitä.
Ymmärrystä ei kestänyt kovin kauan. Jälleen vähitellen (kun minun hänen mielestään olisi pitänyt jo olla kunnossa) hän alkoi vaatia seksiä todisteena rakkaudesta. Jos en antanut, se todisti paitsi etten rakastanut häntä, myös että halusin juuri siinä ja silloin tahallani olla hänelle ilkeä. Illat liukuivat enemmän ja enemmän noudattamaan samaa kaavaa. Nukkumaan mentyämme hän teki aloitteen ja oli hyväksyvinään mahdollisimman kiltin ja nöyrän kieltäytymiseni. Hetken kuluttua hän kuitenkin lähti mielenosoituksellisesti ”nukkumaan” toiseen huoneeseen. Jos en seurannut pian perästä ja kysellyt, mikä oli hätänä, hän palasi makuuhuoneeseen, kiskoi minut sängystä lattialle ja löi, koska en taaskaan välittänyt hänestä, kun en reagoinut hänen selvään kärsimykseensä.
Välttääkseni väkivallan aloin siis mennä perästä, vaikka tiesin siitä seuraavan vain tuntikausien ihmissuhdepuintia, jossa mikään ei edennyt minnekään, koska ei sen kummempaa puitavaa ollut. Hän halusi seksiä eikä hyväksynyt sitä, että minä en, vaikka oli vakuuttanut hyväksyvänsä – sekä sillä kerralla että ylipäänsä. Olin periaatteessa valmis sietämään moista heikosti naamioitua manipulointia saman aiheen ympärillä, koska tunsin syyllisyyttä kieltäytymisestäni. Ongelma oli siinä, ettei minulla ollut aikaa eikä energiaa käydä sellaisia draamoja, koska minun oli noustava aamulla töihin kahdeksaksi (hänen ei tarvinnut). Työni vaati heti aamusta täyttä tarmoa ja hyväntuulista esiintymistä, joten riittävä yöuni oli välttämättömyys.
Niinpä minä lopulta sanoin, että koska minun oli saatava nukkua, niin jos se nyt sitten oli ratkaisevaa, hän voisi minun puolestani tehdä mitä halusi. Siis käyttää ruumistani seksiin, jos voisin vain maata ja sitten heti saada nukkumarauhan. Minä en sitä halunnut, ja sen sanoin.
Mutta minä silti annoin hänelle luvan. Niin että ei kai se siis ollut raiskaus. Tai siis ne. Minähän suostuin, eikä hän edes uhannut lyödä, jotta suostuisin (hänhän löi vasta sitten, kun osoitin, etten välittänyt hänen tunteistaan). Minä myin ruumiini hyödykkeestä, unesta.
Vai mitä?
Ai että kunnon mies olisi tuossa tilanteessa hävennyt ja antanut olla? Niin minäkin uskon.
Mutta minähän se olin tehnyt hänen olonsa kurjaksi. Ja annoinhan minä luvan. Ja pahempaahan se lyöminen oli jo ollut, joten ei kai tuo nyt edes ollut mitään mainitsemisen arvoista.
…Vai mitä?
(Ja sitten on vielä sekin, että hän tiesi, että minulla oli hiukan normeista poikkeavia seksuaalisia toiveita – ei edes kovin outoja tai harvinaisia, mutta silti ei-vaniljaisia. Ja koska minä halusin kummallisia, poikkeavia asioita, minun seksuaalisuuteni oli joka tapauksessa alempiarvoista kuin hänen ja siten vähemmän merkittävää. Minun haluni ei ollut yhtä puhdasta eikä sitä – sanoi se sitten kyllä tai ei - siten tarvinnut kuunnella yhtä paljon.)
Pyysin Myytinmurtajaa julkaisemaan tämän kirjoituksen, koska jos tekisin sen omassa blogissani, liian moni tietäisi, keistä on kyse, enkä jaksa sitä väittelyä, joka väistämättä seuraa melkein nimeltä mainitsemisesta. On inhimillinen tarve etsiä syitä, syyllisiä ja puolusteluja, mutta minulla ei ole voimia sellaiseen keskusteluun. Minulla ei ole voimia tai uskallusta edes nimetä kokemustani selvästi. Haluan silti kertoa siitä siinä toivossa, että asioista puhuminen todellisin esimerkein voi olla vain kaikkien eduksi.
Seurustelin ja elin avoliitossa yhteensä noin kolme vuotta miehen kanssa, josta tuli vähitellen väkivaltainen. En tiedä, kuinka usein uhrin kyvyttömyys lähteä väkivaltaisesta suhteesta johtuu juuri siitä mallista, joka minulle osui: väkivalta alkoi vähemmästä kuin suorasta lyömisestä – retuuttamisesta, maahan painamisesta, käsivarren vääntämisestä – ja eteni vasta vähän kerrassaan nyrkkeihin. Näin meihin molempiin ehti pesiytyä se asenne, ettei se ollut varsinaista väkivaltaa – ja että muutos oli aina niin vähäinen kerrallaan, ettei sitä oikeastaan ollutkaan - ja että hänhän oli hyvä ja kiltti ihminen, joten minun vain piti oppia olemaan yllyttämättä häntä - ja minun emotionaalisen turvallisuuteni särkyminen tapahtui niin hitaasti, ettei realistista järkytyksen hetkeä ehtinyt tulla ennen kuin jo ajatuskin siitä, että hän hylkäisi minut lopullisesti, oli pahempi kuin kuolema. (Ei, se ei ole liioittelua. Pitkäaikaisen perheväkivallan uhrin todellisuudentaju hämärtyy ja toisen hyväksynnän nälkä kasvaa suuremmaksi kuin mikään muu: oman minän rajat liukenevat ja toisen vihan - ja itsevihan - imee itseensä kuin sienen.)
Lopulta tunnustimme ongelman, ja hän suostui käymään ratkaisukeskeisessä lyhytterapiassa. Se viivytti lyömistä – jonkin aikaa.
Se lyöminen on tässä nyt kuitenkin vain taustaa.
Väkivalta oli aiheuttanut aiemmin vahvan seksuaalisen haluni huomattavan vähenemisen. Keskustelimme asiasta avoimesti: minä vakuutin uskovani sen korjaantuvan vähitellen, kun luottamuskin korjautuisi, ja hän vakuutti ymmärtävänsä. Päätös jatkaa yhdessä oli vapaa valinta, ei ollut lapsia tai muita ulkoisia pakottavia syitä.
Ymmärrystä ei kestänyt kovin kauan. Jälleen vähitellen (kun minun hänen mielestään olisi pitänyt jo olla kunnossa) hän alkoi vaatia seksiä todisteena rakkaudesta. Jos en antanut, se todisti paitsi etten rakastanut häntä, myös että halusin juuri siinä ja silloin tahallani olla hänelle ilkeä. Illat liukuivat enemmän ja enemmän noudattamaan samaa kaavaa. Nukkumaan mentyämme hän teki aloitteen ja oli hyväksyvinään mahdollisimman kiltin ja nöyrän kieltäytymiseni. Hetken kuluttua hän kuitenkin lähti mielenosoituksellisesti ”nukkumaan” toiseen huoneeseen. Jos en seurannut pian perästä ja kysellyt, mikä oli hätänä, hän palasi makuuhuoneeseen, kiskoi minut sängystä lattialle ja löi, koska en taaskaan välittänyt hänestä, kun en reagoinut hänen selvään kärsimykseensä.
Välttääkseni väkivallan aloin siis mennä perästä, vaikka tiesin siitä seuraavan vain tuntikausien ihmissuhdepuintia, jossa mikään ei edennyt minnekään, koska ei sen kummempaa puitavaa ollut. Hän halusi seksiä eikä hyväksynyt sitä, että minä en, vaikka oli vakuuttanut hyväksyvänsä – sekä sillä kerralla että ylipäänsä. Olin periaatteessa valmis sietämään moista heikosti naamioitua manipulointia saman aiheen ympärillä, koska tunsin syyllisyyttä kieltäytymisestäni. Ongelma oli siinä, ettei minulla ollut aikaa eikä energiaa käydä sellaisia draamoja, koska minun oli noustava aamulla töihin kahdeksaksi (hänen ei tarvinnut). Työni vaati heti aamusta täyttä tarmoa ja hyväntuulista esiintymistä, joten riittävä yöuni oli välttämättömyys.
Niinpä minä lopulta sanoin, että koska minun oli saatava nukkua, niin jos se nyt sitten oli ratkaisevaa, hän voisi minun puolestani tehdä mitä halusi. Siis käyttää ruumistani seksiin, jos voisin vain maata ja sitten heti saada nukkumarauhan. Minä en sitä halunnut, ja sen sanoin.
Mutta minä silti annoin hänelle luvan. Niin että ei kai se siis ollut raiskaus. Tai siis ne. Minähän suostuin, eikä hän edes uhannut lyödä, jotta suostuisin (hänhän löi vasta sitten, kun osoitin, etten välittänyt hänen tunteistaan). Minä myin ruumiini hyödykkeestä, unesta.
Vai mitä?
Ai että kunnon mies olisi tuossa tilanteessa hävennyt ja antanut olla? Niin minäkin uskon.
Mutta minähän se olin tehnyt hänen olonsa kurjaksi. Ja annoinhan minä luvan. Ja pahempaahan se lyöminen oli jo ollut, joten ei kai tuo nyt edes ollut mitään mainitsemisen arvoista.
…Vai mitä?
(Ja sitten on vielä sekin, että hän tiesi, että minulla oli hiukan normeista poikkeavia seksuaalisia toiveita – ei edes kovin outoja tai harvinaisia, mutta silti ei-vaniljaisia. Ja koska minä halusin kummallisia, poikkeavia asioita, minun seksuaalisuuteni oli joka tapauksessa alempiarvoista kuin hänen ja siten vähemmän merkittävää. Minun haluni ei ollut yhtä puhdasta eikä sitä – sanoi se sitten kyllä tai ei - siten tarvinnut kuunnella yhtä paljon.)
26. lokakuuta 2009
Ohjenuorat
Olen huomannut, että naisille annettavassa raiskausvalistuksessa käytetään samoja tehottomia ja vahingollisia neuvontatapoja kuin naisille suunnatussa viinavalistuksessa. Molemmissa naisille kerrotaan, että jos he törkeässä hybriksessään rohkenevat vaatia vain miehille kuuluvia etuoikeuksia (rentoutumista viinan kautta; vapaana öisillä kaduilla kulkemista), naisille käy välittömästi huonosti. Dokaavat miehet kuvataan lähinnä sankareina tai olosuhteitten onnettomina uhreina. Raiskaajat taas ovat jonkinlainen luonnonvoima, jota ei sovi vetää vastuuseen teoistaan.
Äh! Onko ihmekään, ettei valistus pure?
Tässä pari tälle vuosituhannelle päivitettyä neuvoa raiskauksentorjuntavinkkiä meille kaikille (näitä saa konstaapelikin hyödyntää ihan vapaasti):
tai
tai
Tässä kuitenkin kaikkein tärkein ja tehokkain vinkki raiskauksien kitkemiseen:
Äh! Onko ihmekään, ettei valistus pure?
Tässä pari tälle vuosituhannelle päivitettyä neuvoa raiskauksentorjuntavinkkiä meille kaikille (näitä saa konstaapelikin hyödyntää ihan vapaasti):
"Nainen! Ei kannata dokata liikaa eikä varsinkaan liikkua huonojen miesten kanssa. Raiskaajat kyllä käyvät muutenkin kimppuusi, ilman, että se riippuisi yhtään mistään mitä itse teet. Raiskaushan on aina vain raiskaajan päätös! Mutta pelkureiden on helpompi hyökätä, jos olet kovin humalassa."
tai
"Nainen! Raiskaus on epäoikeudenmukainen teko. Se on yksi kidutuksen ja terrorin muoto. Raiskaus on vain raiskaajan syytä, ei koskaan hänen uhrinsa. Jos helvetti olisi olemassa, se raiskaaja se kirkuisi siellä ikuisesti kivusta, pallit sinimustana muussina. Yksin hän.
Katso silti vähän juomasi viinan määrä, nainen. Selvinpäin sinun on helpompi puolustautua tai paeta, jos raiskaaja päättää hyökätä kimppuusi. (Mutta vaikka olisit koomakännissä, raiskaus on silti vain raiskaajan vika.)"
tai
"Nainen! Ikävä totuus on se, että pieni osa miehistä on huoria ja loisia. He ovat valmiita raiskaamaan ja muutoinkin pahoinpitelemään sinut. Useimmat miehet eivät ole loisia, mutta jotkut ovat. Et voi välttämättä päältä päin nähdä, kuka on huono mies ja kuka ei.
Ei ole oikein, että sinä, vapaan yhteiskunnan vapaa kansalainen, joudut suojelemaan itseäsi irrationaaliselta terrorilta. Me teemme kaikki työtä, jotta yhteiskunta saataisiin muutetuksi oikeudenmukaisemmaksi. Mutta vielä toistaiseksi: suojele itseäsi. Älä juo liikaa miehen seurassa, ellet ole satavarma siitä, että se mies on sen arvoinen. On miehen asia todistaa oma arvoisuutensa.
Jos mies alkaa käyttäytyä omituisesti, muista, että sinä saat milloin tahansa häipyä kotiisi tai huutaa ohikukijat apuun. Sinun ei tarvitse selitellä sanallakaan."
Tässä kuitenkin kaikkein tärkein ja tehokkain vinkki raiskauksien kitkemiseen:
Mies! Älä raiskaa.
24. lokakuuta 2009
"Itsepä sitä kerjäsit!"
Iltalehti 23.10.2009: Lehti: Jopa puolet raiskauksista olisi estettävissä
Raiskaukset loppuvat maailmasta yhdellä ainoalla tavalla: heti, kun miehet lopettavat raiskaamisen. Ei se ole mitään korkeampaa matematiikkaa.
Onneksi sentään jollain on kylliksi pillua panna stoppi uhrin syyttämiselle:
HS 23.10.09: Kansanedustaja ärtyi konstaapelin raiskausnäkemyksistä
Hyvä, kansanedustaja Lenita Toivakka!
Käytänpä logiikkakortin: Jos olette sitä mieltä, että esimerkiksi humalaisen naisen "saa raiskata", siitä väistämättä seuraa, että teidän on myös pakko olla sitä mieltä, että kadulle sammuneelle miehelle saa samoin tehdä ihan mitä tahansa sattuu huvittamaan. Todellako olette valmiita lähtemään tuolle tielle? No sitä minäkin.
Syyllisyys sille, jolle syyllisyys kuuluu.
Erittäin hyvät kirjoitukset aiheesta:
Raiskauksien määrä voisi Savon Sanomien mukaan jopa puolittua, jos naiset välttäisivät riskikäyttäytymistä.
- Tutkimistani 181 raiskauksesta puolet olisi voitu estää sillä, että uhri olisi toiminut yleisesti hyväksyttävällä tavalla, sanoo lehden haastattelema vanhempi rikoskonstaapeli Ville Hahl Varsinais-Suomen polisiilaitoksesta. Hän teki aiheesta oikeustieteen pro gradu -lopputyön Joensuun yliopistoon.
Hahlin mukaan lähes kaikkiin näihin tapauksiin liittyi naisen kohtuuton alkoholinkäyttö. Uhriksi joutunut nainen oli tolkuttomassa humalassa tai jopa sammunut. Riskikäyttäytymiseksi Hahl laskee myös sen, jos kosteaa iltaa päädytään jatkamaan tekijän tai uhrin asuntoon.
Raiskaukset loppuvat maailmasta yhdellä ainoalla tavalla: heti, kun miehet lopettavat raiskaamisen. Ei se ole mitään korkeampaa matematiikkaa.
Onneksi sentään jollain on kylliksi pillua panna stoppi uhrin syyttämiselle:
HS 23.10.09: Kansanedustaja ärtyi konstaapelin raiskausnäkemyksistä
Kansanedustaja Toivakan mielestä Suomea ei saa rakentaa sen ajatuksen varaan, että naisten liikkumapiiri olisi kapeampi kuin miesten. Suomen pitää olla vapaa ja turvallinen maa molemmille.
Hyvä, kansanedustaja Lenita Toivakka!
Käytänpä logiikkakortin: Jos olette sitä mieltä, että esimerkiksi humalaisen naisen "saa raiskata", siitä väistämättä seuraa, että teidän on myös pakko olla sitä mieltä, että kadulle sammuneelle miehelle saa samoin tehdä ihan mitä tahansa sattuu huvittamaan. Todellako olette valmiita lähtemään tuolle tielle? No sitä minäkin.
Syyllisyys sille, jolle syyllisyys kuuluu.
Erittäin hyvät kirjoitukset aiheesta:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
